Sain tehtäväkseni toimia laitoksellemme kutsutun ulkomaisen huippututkijan autonkuljettajana ja "seurustelu-upseerina". Se oli tietenkin miellyttävä tehtävä; ja olen vähän imarreltu siitä, että minuun luotetaan tällaisissa töissä. Keskustelimme tietenkin tutkijan projekteista ja tulevan luennon aihepiiristä. Ihmettelin, miksi en onnistunut saamaan häntä innostumaan tutkimuksesta puhuttaessa (kaikki tutkijat nimittäin puhuvat mielellään heitä askarruttavista kysymyksistä tai ylipäätään aiheista, joiden parissa he ovat työskennelleet pitkään). Päädyin siihen, että professori haluaa joko varjella tutkimuksiaan/ ideoitaan tai sitten hän vain suhtautuu vieraisiin ihmisiin varautuneesti. Ehkä minä en osoittanut olevani sellainen puhekumppani, jolle maksaisi vaivaa kertoa uusista ajatuksista. Vasta myöhemmin tajusin, että on vielä neljäskin mahdollisuus: hän ei ole enää niin kovin kiinnostunut tutkimuksesta. Tätä tulkintaa puolustaa se, että hän saavutti maineensa lähes kolmekymmentä vuotta sitten tehdyillä tutkimuksillaan. Hyvä niin.
Professori piti erittäin kiinnostavan luennon, jossa hän käsitteli opettajuutta koskevien uskomusten ja käsitysten syntyä ja vaikutusta. Opettajaihanteet voivat vaikuttaa erittäin merkittävällä tavalla tulevien opettajien opetustyyliin ja tavoitteisiin (opettajaihanne voi syntyä vaikka omasta koulumuistosta, kokemuksesta vanhempana olemisesta jne.). Pointti on se, että ihmisellä saattaa olla samaan aikaan monia erilaisia - keskenään kilpailevia - käsityksiä samasta ilmiöstä. OKL:ssä annettu opetus "kilpailee" muualta omaksuttujen käsitysten kanssa.
On havaittu, että osa peruskoulun oppilaista saattaa uskoa samaan aikaan siihen, että maa on "pannukakku" ja pallo. Tai, että tähdet ovat avaruudessa kiinni taivaankannessa. Sitten kun kysytään tarkennusta, he saattavat vaihtaa kertomusta ja esittää asian oikein. Eri tulkinnat voivat olla "samanarvoisina" oppilaiden mielissä - kuitenkaan kumoamatta toisiaan.
No hyvä. Sain seuraavana päivänä hyvän muistutuksen siitä, että edellä kuvattu käsityksiin liittyvä "epärationaalisuus" koskee myös omaa tiedeyhteisöäni. Sain nimittäin osallistua opetusnäytteen arvosteluun. Eräs näytteen antaja, biologiasta väitellyt FT, piti erinomaisen esitelmän kädellisten tarttumaraajan evoluutiosta. Mainittakoon jo tässä vaiheessa, että hän sai ansaitusti täydet pisteet opetusnäytteestään. Huomiotani kiinnitti parin professorin hänelle esittämät kysymykset. Yksi kysy tohtorin näkemystä ID -teoriasta. Hän vastasi, ettei kyse ole tieteen näkökulmasta katsoen "teoriasta" (ja katsoi kysyjää vähän säälivästi) ja jatkoi, että biologia ei näe evoluutiolla olevan suunnitelmaa. Vastaus oli tietenkin aivan oikein. Teki mieli juosta seinään. Ja pahempaa seurasi. Näytteestä käydyssä keskustelussa nostettiin esiin se, että hän kielsi muiden paradigmojen (so. kreationismin) olemassaolon kategorisesti.
Tähän on siis tultu. Nuo 1970-luvulla Derridansa ja Winchinsä huonosti tai ei ollenkaan lukeneet ns. postmodernistit ajattelevat, että on olemassa useita erilaisia paradigmoja tällaisissakin kysymyksissä. Mikään ei ole totta ja kaikki on totta.
Minä näen asian niin kuin tuo kirjoituksen alussa mainittu tutkijavieraamme: vanhoista käsityksistä luopuminen on tuskallisen hidasta. Se vaatii uusien tietojen omaksumista. On helppo pitää kreationismia kilpailevana pradadigmana, jos ei omaa edes perustietoja nykybiologian, geologian ja paleontologian alalta. Tietämyksen kerääminen ei ole nykyisin edes vaikeaa. Alkuun voisi kannattaa lukea vaikka joku Ridleyn teos ja tietenkin Bill Brysonin mainio teos "Lyhyt historia lähes kaikesta".
En pidä itseäni "tiedeuskovaisena", mutta keskustelu siitä, pitäiskö biologian tohtorin suhtautua evoluutioteoriaan ID:n kanssa kilpailevana pradigmana, on täysin kohtuuton ja outo.
8 kommenttia:
Opetusnäytteet ovat olleet ainakin suom. yliopistomaailmassa keino jakaa pärstäkertoimia. Olen sanonut, että tehtävä pitäisi antaa opetusnäytteitä työkseen syynääville kasv.tieteilijöille, jotka muitten tiedekuntien osalta olisivat objektiivisia. Luettuasi kirjoituksesi, en ole niinkään varma…:O)
Ensinnäkin, hyvä luennoitsija vastaa empaattisesti myös itselleen tyhmiin kysymyksiin. Jos Sinulta kysyttäisiin, parantaako piiskaaminen oppimista, älä hyvä mies vastaa: “oleks sä hullu”. Asiantuntija voi jakaa asiantuntemustaan vain ja ainoastaan silloin, jos hän a) pystyy esittämään asiantuntemustaan muille ymmärrettävästi ja b) myös vastaa kysymyksiin empaattisesti. Tietoa on niin paljon tyrkyllä, että oikeankin asian esittäminen töykeästi johtaa vastaanottajassa torjuntareaktioon.
Toisekseen (ja nyt astun hyvin heikoille jäille), reilu vuosi sitten oli Opettaja-lehdessä 5 - 6 biologianopettajan kritiikkiä tavasta, jolla kehitysoppia kouluissa opetetaan. En todellakaan halua puuttua itse asiasisältöön, mutta en oikein usko, että tällainen joukko olisi saatu kokoon pelkistä helluntalaisista. Jos nyt oikein ymmärsin, kehitysoppia opetettaisiin jotenkin dogmaattisesti sivuuttaen siinä olevat ongelmat, joista minulla ei ole aavistustakaan. Oletan kuitenkin, että kehitysopin arvostelija ei välttämättä luule Eevaa tehdyn Aatamin kylkiluusta.
Opettajien saama vastaanotto ärsytti yhdessä mielessä. Heitä kutsuttiin ilmeisen vähättelevästi “koulunopettajiksi”. Termin käyttäjä ei alkuunkaan ymmärtänyt sitä, että juuri “koulunopettaja” vastaa kokonaisuuksista. YO:ssa biologi voi tutkia koko ikänsä lapamadon esileikkejä tai mammutin ulostetta. Voi olla, että tämä oli ilkeästi sanottu, mutta termin “koulunopettaja” käyttäjä puolestaan uskoi selkeästi siihen, että YO:n ulkopuolella ei ole älykästä elämää.
Jussi: Esität todella hyviä huomioita, mitkä ansaitsisivat laajempaakin pohtimista.
Opetustaitoa ei ole mielekästä käsitellä irrallaan aineenhallinnasta. Tässä mielessä sisältö ja muoto ovat opetuksessa läheisessä keskinäisessä yhteydessä. Olisi mielenkiintoista päästä kuuntelemaan jonkun aivan vieraan alan opetusnäytteen arviointia - esimerkiksi. paleontologian tai immunologian. Voisin ehkä sanoa jotakin siitä, pyrkikö näytteen antaja vuorovaikutukseen yleisönsä kanssa, koettiko hän havainnollistaa oppiaineista, rakensiko hän argumenttinsa tutkimustiedolle jne. Silti en pystyisi arvaamaan, oliko hänen esityksensä sisällöllisesti mielekäs, ajankohtainen vaativa, helppo, vakava, naurettava, mainstreamia vai hörhöilyä.
Suhtautuminen tyhmiin kysymyksiin.
Näin juuri; pitäisi pystyä rakentamaan sellainen ilmapiiri, missä jokainen "uskaltaa" kysyä. Tällä on myös varjopuolensa. Kun jatkuvasti pysähdytään perustietoihin kuuluvien asioiden selvittelyyn, ei päästä koskaan vaativiin aiheisiin (parhaat opiskelijat turhautuvat). Mutta ymmärrän, että Jussi tarkoitti arroganttiutta. Myönnän, että minulla on toisinaan "mene kuule kotiin ja lue pari kirjaa" -asenne.
Fallibilismi
Pointti on kai se, kieltääkö muut mahdollisuudet kategorisesti. Vaikka kreationistit ja ID:n kannattajat toisin väittävät, vain harva tutkija pitää tiedettä erehtymättömänä. Koko ajatus olisi outo: eihän tiede ole mikään yksi tarina. Tiede tuottaa tutkimustuloksia, hypoteeseja ja teorioita. Usein saadaan tuloksia, joiden selittäminen jää kuvailun tasolle. Käsityksemme elämän kehityksestä maapallolla on suhteessa niihin löytöihin, joita on tällä hetkellä saatavilla. Jos toivoo ID:n saavan lisää tieteellistä painoarvoa, pitää esittää todistusaineistoa. Heidän on osoitettava olevansa oikeassa; eikä tiedeyhteisön tarvitse osoittaa heidän olevan väärässä. Todistusvelvollisuus on kilpailevan teorian esittäjällä.
Richard Feyneman tuli kerran luennolleen näytellen hämmästynyttä. Hän tokaisi: "Voitteko kuvitella, näin työmatkallani auton, minkä rekisterinumero oli CKD-356. Millä todennäköisyydellä näin juuri tämän auton". Todennäköisyys näyttää hyvin erilaiselta, tarkastellaanko tilannetta nykyhetkestä vai tapahtumaa edeltävästä tilanteesta käsin.
Tervehdys
Jos suinkin ehdit, taas on virinnyt keskustelua kasvatuksesta ynnä muusta sinun alaasi kuuluvasta. Pistäydypä blogissa.
Opetusnäytteiden arvioimisesta: On totta, että esim. lääkiksen opetusta voi olla vaikea kasv.tieteilijän arvioida. Toisaalta YO:ssa on ihan samoja aineita kuin koulussakin. Proffien lisäksi myös lehtorit antavat opetusnäytteen. Lehtorit opettavat kai uusia opiskelijoita. Jos ihminen normaalikoulussa arvioi työkseen aineeenopettajan kykyä opettaa myös lukiossa, kyllä pätevyyttä yo-lehtorin opetustaidon arvioimiseen olisi. Se vain sotkisi oppiaineitten nimitysympyrät.
Sitten on läheisiä aineita. Pahasti pelkään, että jos luonnontietelijä arvioisi lääkiksen opetuksen asiasisältöä, arvio olisi: paljon tuli flatusta, vähän asiaa.
Pohdin pitkään oletko, Jussi, kyyninen vai realisti. Opetusnäytteistä saatiin vähän aikaa sitten käräjäoikeuden päätös eräässä Tampereen yliopiston ma. kutsu-professuurin virantäytössä. Ongelmaksi muodostui, mitä tarkoitetaan "kiistatta todetulla hyvällä opetustaidolla". Riittääkö se, että joku on joskus kuullut hakijan luennoivan? Ei riittänyt.
Opetusnäytettä antava hakija voi määritellä kohdeyleisönsä - ainakin jossakin määrin. Toki hänen on huomioitava hakemansa virkaan kuuluvan opetuksen taso (perus, aine, syventävät, jatko). Professuuria hakeva voi esimerkiksi sanoa, että opetusnäyte on suunnattu jatko-opiskelijoille ja puhua sitten "monimutkaisesti". Laitosneuvosto/ tiedekuntaneuvosto arvioi sitten keskenään, oliko kohdeyleisön rajaus onnistunut ja virkaan sopiva.
Tuli vielä mieleeni, että minulla ei ole oikeastaan käsitystä siitä millaisia luentoja työtoverini pitävät. Mikä on siis tämän hetkinen perustaso? Omalla kohdallani luulen, että arviot vaihtelisivat sen mukaan mille luennolle kuulijat sattuisivat. On hyviä luentoja ja sitten myös vähemmän hyviä.
Pohdin pitkään oletko, Jussi, kyyninen vai realisti. Opetusnäytteistä saatiin vähän aikaa sitten käräjäoikeuden päätös eräässä Tampereen yliopiston ma. kutsu-professuurin virantäytössä. Ongelmaksi muodostui, mitä tarkoitetaan "kiistatta todetulla hyvällä opetustaidolla". Riittääkö se, että joku on joskus kuullut hakijan luennoivan? Ei riittänyt.
Opetusnäytettä antava hakija voi määritellä kohdeyleisönsä - ainakin jossakin määrin. Toki hänen on huomioitava hakemansa virkaan kuuluvan opetuksen taso (perus, aine, syventävät, jatko). Professuuria hakeva voi esimerkiksi sanoa, että opetusnäyte on suunnattu jatko-opiskelijoille ja puhua sitten "monimutkaisesti". Laitosneuvosto/ tiedekuntaneuvosto arvioi sitten keskenään, oliko kohdeyleisön rajaus onnistunut ja virkaan sopiva.
Tuli vielä mieleeni, että minulla ei ole oikeastaan käsitystä siitä millaisia luentoja työtoverini pitävät. Mikä on siis tämän hetkinen perustaso? Omalla kohdallani luulen, että arviot vaihtelisivat sen mukaan mille luennolle kuulijat sattuisivat. On hyviä luentoja ja sitten myös vähemmän hyviä.
En ole seurannut yo-maailmaa vuosikymmeniin. Tuo Tampereen juttu oli tuntematon.
Opiskeluaikana kiinnitin huomiota kahteen asiaan: 1) Opetusnäyte annettiin väikkärin aiheesta. Eikö mikään muu ole tuttu! 2) Hylättyä opetusnäytettä käytettiin samaisessa TaYO:ssa takavuosikymmeninä taatusti tarkoitushakuisesti. Saattoi sekin oikeuteen mennä.
Mielestäni ihmiset haukkuvat luonnoitsijoita vähän irrelevantisti. Hiljainen ääni pakottaa kuuntelemaan. (Itselläni on kyllä kantava ääni.) Vaikeat asiat koetaan tylsiksi, kun ymmärrys loppuu. Lähinnä proffia kai voisi haukkua laiskuudesta. Yksikin osasi kyllä esiintyä, mutta ei valmistellut luentoa aiheesta, jonka eittämättä tunsi. Mutta jos ei valmistele, sanoja joutuu hakemaan. Ja...ja...ja oli proffan lempi-ilmaisu. Mutta kyllä aiheensa tunsi ja sai kai opiskelijatkin innostumaan.
Tässä vähän lisää mainitsemastani virantäyttösotkusta:
http://www.acatiimi.fi/5_2006/02_06_14.htm
Lähetä kommentti