vuosijuhlat

Vietimme viime viikolla laitoksemme vuosijuhlaa. Tuo tilaisuus ei ole ollenkaan sellainen haudanvakava hartaus, jossa hiljennytään muistelemaan opettajankoulutuksen loistavaa menneisyyttä ja valitetaan äänekkäästi nykyoloja. Näin olisi varmaan käynyt, ellei juhla olisi opiskelijoiden järjestämä. Iltajuhlassa oli taas kerran tupa täynnä. Paikalla oli noin 150 juhlavierasta, opiskelijoita, kaupungin johtavia virkamiehiä, muutama laitoksemme työntekijä ja useita jo eläkkeelle jääneitä opettajia. Tunnelma oli rento ja hyväntuulinen.

Sain pitää juhlapuheen. Puheiden pitäminen on vaikea laji. Tällaisissa tilaisuuksissa on otettava huomioon paitsi kuulijakunnan koostumus (paikalla on sekä opettajaksi opiskelevia, että eläkkeelle jääneitä opettajia, virkamiehiä sekä laitoksen nykyistä ja entistä johtoa) myös se, missä vaiheessa iltaa puhe tullaan pitämään. Miksikö? No siksi, että illallisen loppupuolella suuri osa yleisöstä on vähintäänkin "pienessä" hiprakassa. Sellaiselle yleisölle on parasta puhua vitsikkäästi. Illallisen alkupuolella voi yrittää puhua asiaakin. Minun puheeni oli lämpimän ruoan jälkeen, ennen jälkiruokaa. Se on hankala hetki; porukka on syönyt ja haluaa päästä röökille/ puuteroimaan nenää/ juttelemaan vapaasti. Jos siinä alkaa vetämään kuivaa puhetta, kuulijat tuskastuvat. Kaikki riippuu aloituksesta. Mietin puheen aloitusta pari viikkoa, aina nukkumaan mennessä. Keksin mielestäni omannäköiseni ja iskevän aloituksen: "Eräässä keskiaikaisessa piirroksessa on kuvattu historioitsijoita helvetissä kärsimyksissä. Paholainen on määrännyt heille rangaistukseksi – jatkuvasta menneisyyden tonkimisesta – kulkea ikuisuuden katse jatkuvasti taaksepäin luotuna."

Puheeni teemana oli, että "nykyhetki vaikuttaa aina kaaottisemmalta ja epävarmemmalta kuin menneisyys". Jokaisella ajalla on omat murheensa; nostalgia on mukavaa, mutta se ei vie eteenpäin.

Puhujan on parasta varoa, ettei tule nauttineeksi liikaa viiniä ennen omaa esitysvuoroa. Joidenkin on vaikea vastustaa ilmaista alkoholia (so. sitä, että lasi täytetään aina kun se on tyhjentynyt). Osallistuin joitakin vuosia sitten tohtoripromootioon. Juhlaillallisilla, jossa oli paikalla tasavallan presidentti ja yksi nobelisti, oli yksi promovoitavien tohtoreiden juhlapuheen pitäjä laskenut varmaankin juomamääränsä väärin (vaikka olikin lääket. ja kirurgian tohtori). Puheesta tuli hilpeä, mutta ei sillä tavalla kuin pitäjä oli sen ajatellut.

Ironia on vaikea laji - varsinkin puheissa. Huomasin jälkeenpäin, että muutamat ironisiksi tarkoitetut kommenttini eivät olleen kohdanneet yleisöä. Voi olla, että paperilta luettuna ne olisivat olleet parempia. Kysyin puheessani, että:

"Oletteko koskaan katselleet tarkemmin laitoksemme seminaarihuoneiden seinille ripustettuja valokuvia tai muotokuvia? Oletteko katsoneet käytävällä olevaa vitriiniä? Esillä olevat luokkakuvat ovat 1900-luvun alusta, uusimmat vitriinissä olevat palkinnot ovat 1950-luvulta. Seminaarihuoneen *** seinällä olevien presidenttien muotokuvien sarja päättyy J.K. Paasikiveen. *** on Snellmanin ja Topeliuksen kipsiset rintakuvat. Yhtä kaikki: satunnainen kulkija voisi kysyä, että onko aika pysähtynyt täällä viisikymmentä vuotta sitten. Mitä vastaisimme tällaiselle kysyjälle?"

Eräs kuulija luuli minun väittävän, että laitoksemme on pysähtynyt 1950-luvulle. Koetin vain viitata ikonografiaan; miksi olemme luoneet työllemme vuosisadan vaihteen kulissit. Eikö aivan yhtä hyvin voitaisi rakentaa 1960-luvun ympäristö. Hemmeko lisäarvoa koulutuksellemme viittaamalla pitkiin perinteisiin?

Ainoastaan huonoja puheita pitää selitellä jälkikäteen, joten lopetan tämän tähän.

Ai niin: ilta oli tosi mukava. Lähdin ensimmäistä kertaa koko urani aikana opiskelijoiden kanssa jatkoille. Yritin toki säilyttää tietyn henkisen "distancen", mutta en tainnut oikein onnistua. Opiskelijat olivat ehkä liian hyvätapaisia sanoakseen minulle, että nyt on aika lähteä... Toisaalta olen aina välttänyt istumasta ravintolassa opiskelijoiden kanssa. Se ei ole koskaan tuntunut oikealta.