Sain kutsun saapue erään toisen yliopiston koulutuspäiville puhujaksi. Nämä ovat usein hauskoja keikkoja, sillä on mukava tavata eri yliopistojen opettajankouluttajia. Saarnaan opiskelijavalinnoista. Olen tutkinut valintojamme eri näkökulmista jo vuosia ja päätynyt siihen, että:
- Kilttien tyttöjen ongelma (se, että opettajankoulutukseen pääsee vain koulupärjääjiä) on suurimmaksi osaksi myytti. Yhä useampien opettajankoulutuslaitosten ongelmana on se, että emme saa tarpeeksi hyviä ylioppilaita (opetettavien aineiden perustiedot eivät riitä edes alaluokkien oppisisällöistä selviämiseen)
- Koulumenestys tai menestyminen valintakokeissa ei näytä ennustavan kykyä suoriutua opettajankoulutuksesta (paitsi ääritapauksissa; kaikkein huonoimmat ja parhaat ylioppilaat erottuvat yleensä myös yliopistossa)
- Toistaiseksi ei ole onnistuttu osoittamaan, että opettajan omalla koulumenestyksellä olisi jokin suhde siihen, miten hän suhtautuu erilaisiin oppijoihin (myytin mukaan menestyjät eivät ymmärrä oppimisvaikeuksien kanssa painiskelevia oppilaitaan)
- Tuoreiden ylioppilaiden on vaikea päästä koulutukseen, sillä arvatenkin heidän on vaikea vakuuttaa raateja siitä, että tietävät millaista koulutyö on. Yleisen luulon mukaan raadit voitaisiin vakuuttaa ns. "veteraanipuheella", siis viittaamalla rankkoihin kokemuksiin koulumaailmasta. Tämä on puhdas arvaus, sillä en ole vielä tutkinut haastattelutilanteita.
- Ulkomaisten tutkimusten mukaan valintaraadit valitsevat mielellään "itsensä kaltaisia" tai "ammattilaisen näköisiä" (stereotyyppinen ammattikuva) hakijoita. Eräiden tutkijoiden mukaan ihmisillä on "varma" käsitys siitä, miltä poliisi, lentäjä, lääkäri, tiedemies, sotilas tai opettaja näyttää - millainen heidän habituksensa on. Tämä ennakkokäsitys saattaa vaikuttaa paljonkin sellaisissakin haastattelutilanteissa, joissa ei oikeasti pitäisi arvioida hakijan persoonallisuutta tai ulkomuotoa.
Tämä tällä erää. Pakkaan laukkuni ja lähden vaeltamaan kohti tiedon temppeliä.
Sain kutsun saapue erään toisen yliopiston koulutuspäiville puhujaksi. Nämä ovat usein hauskoja keikkoja, sillä on mukava tavata eri yliopistojen opettajankouluttajia. Saarnaan opiskelijavalinnoista. Olen tutkinut valintojamme eri näkökulmista jo vuosia ja päätynyt siihen, että:
3 kommenttia:
Hmm. Minä puhuin omassa aineenopettajankoulutushaastattelutilanteessani juuri koulukiusaamisesta ja kerroin omista yläastekokemuksiani. Ehkä kyseessä oli kyseisen artikkelin aihevalinta?
Miten muuten voi tietää sopiiko opettajan ammattiin? Onko se ennen kaikkea kiinni kutsumuksesta, vai pitääkö olla kovanahkainen, kuten olen jostain lukenut. (Reksi on homo etc...) Vai mistä on kyse?
Itse uskoisin mieluiten, että jos haluaa tarpeeksi ja on valmis tekemään töitä, pärjää missä vaan. Mutta vaikeahan sitä on tietää. Aloitan luultavasti aineenopettajan opintoni latinan kielestä ensi syksynä... Enkä jaksa odottaa. Jännittää!
Suhtaudun tuohon "reksi on homo" -teokseen aika ristiriitaisin tuntein. Opettaja -lehdessä julkaistiin keväällä pieni artikkeli, jossa mainitun kirjan kirjoittajan entiset työkaverit kertoivat kirjan herättämistä tuntemuksistaan. Päällimmäisenä oli hämmästys. Opettaja ei ollut puhunut koskaan vaikeuksistaan. He ihmettelivät myös sitä kiukkua, jolla eläkkeelle siirtynyt opettaja puhui oppilaistaan. Kuka lääkäri kehtaisi valittaa julkisesti, että hänellä on ollut niin ikäviä potilaita? No opettaja-oppilassuhde ei ole hoitosuhde, mutta vertaus on mielestäni silti osuva.
Opettajakutsumuksesta tehtiin 70-80 -luvulla lähes kielletty ilmaus. Ajatus lienee ollut se, että motivoinnin ja yleensäkin opetustaidon arveltiin olevan harjoituksen tulosta. Näin ajatellaan oikeastaan vieläkin, mutta ei ehkä niin mustavalkoisesti kuin aiemmin.
Monien tutkijoiden mielestä avainasemassa on hakijan vahva sisäinen motivaatio opettajan uralle. Päätöksen pitäisi olla "vahva". Vahva valintapäätös perustuu realistiseen minäkuvaan ja totuudenmukaisiin tietoihin opettajan ammatista (arjesta, vaatimuksista). Omasta mielestäni näiden seikkojen ylikorostaminen on johtanut niin julkisessa keskustelussa kuin valintahaastatteluissakin opettajan työn varjopuolien korostamiseen.
Kovanahkaisuus johtaa helposti kyynisyyteen. Opettajalla pitää olla myös herkkyyttä - vaikka sitä ei joka hetki luokassa esiin toisikaan.
Jos on halua tehdä töitä ja intoa ottaa selvää asioista, saa varmasti selville onko opettajan työ itselle sopiva ammatti. Opettajan työ ei ole samanlaista kaikkialla. Paljon riippuu siitä millainen työyhteisö koululla on.
Koulumaailman katsominen opettajan näkökulmasta on kyllä todella kiinnostavaa. Ei sitä yläasteella tai lukiossakaan osannut ajatella kaikkia niitä paineita, joita opettajiin kohdistetaan. (Koulu, koti, työyhteisö, oppilaat, yhteiskunta...)
Olen itse saanut ala-asteella jo nauttia todella taitavan luokanopettajan (jo vuosia sitten eläköitynyt Jaakko Tapaninen) opetuksesta. Olen siitä lähtien arvostanut suunnattomasti opettajia, varsinkin sellaisia, jotka ovat innostuneita työstään ja nähnyt opettajan ammatin tavoittelemisen arvoisena.
Jotkut ilkeämielisesti sanovat, että opettajaksi ryhdytään, jos taidot eivät muuhun riitä, mutta se lienee suurelta osin panettelua.
Olen samaa mieltä erään henkilön kanssa, joka sanoi taannoin, että opettajia pitäisi arvostaa todella paljon enemmän yhteiskunnassamme, maksaa parempaa palkkaa ja pitää uutena vuotena ihan oma puhe heille ja kutsua kaikki opettajat linnan juhliin itsenäisyyspäivänä...
Olin itsekin vähän hämmentynyt kyseisestä kirjasta, en ole sitä tohtinut lukea, kun pelkään, että saan siitä kamalia kauhukuvia opetusharjoitteluuni!
Nyt kuitenkin nautin kesästä ja keräilen voimia syksyä ja pitkää talvea varten.
Osaisitko suositella muuten jotain hyvää kirjaa,jota voisin nyt kesällä lukea, josta saisi varteenotettavaa tietoa koulumaailmasta, opettajan ammatista tai esim. kielten opettamisesta?
Lähetä kommentti