Muistan hyvin erään keväisen välitunnin. Olin ensimmäisellä tai toisella luokalla kansakoulussa. Kiertelin koulun pihalla ja katselin, kuinka rikkaruohot puskeutuivat läpi murenevasta asfaltista. Toivoin rikkaruohojen voittavan ja hävittävän asfaltin. Mistähän tuokin ajatus oli peräisin?
Muistan, kuinka istuin veistosali-liikuntasali-ruokasali -luokassamme ja kuvittelin, millaista olisi nähdä vihreän liitutaulun sisälle. Ajattelin, että kaikki mitä siihen on kirjoitettu - kaikkien vuosikymmenten oppituntien kirjoitukset ovat painuneet tauluun sisään. Koetin siristää silmiäni ja nähdä kevätlukukauden viimeiselle tunnille (oli syyslukukauden ensimmäinen viikko)
Joihinkin muistoihin sisältyy tarkka paikkatieto. Joskus tuttuun paikkaan meneminen saa muistamaan jonkin jo unohduksiin painuneen tilanteen, palauttaa mieliin jonkin tietyn tunteen. Kuinkahan moni suomalainen muistaa lapsuutensa saunapolun kivet, niiden muodon, värin, lämmön tai kylmyyden?
Proust kirjoittaa Madleine -leivoksien tuoksusta, mutta minulle saman asian ajaa makkaraperunasoselaatikko. Se ei todellakaan ole lempiruokaani, mutta jostakin syystä sen tuoksu tekee kotoisan olon. Luultavasti apulaisemme laittoi sitä joskus.
Voin palauttaa mieleeni kohtauksia lapsuudestani, voin muistaa tiettyjä tunnelmia, menneitä hajuja ja makuja. Silti kaikki nämä muistot ovat menneen nykyisyyttä. Muistan ne nykyisen minuuteni läpi. Joku ehkä sanoo, että olemme omien elämänkokemustemme tuotteita. Tähän uskovat monet psykoanalyytikot. Itse ajattelen, että psykoanalyysissä potilas rakentaa itselleen elämäntarinan. Tuon tarinan ei tarvitse olla totta muille, riittää että hän itse uskoo sen juoneen. Juonen olisi parasta muotoutua selviämistarinaksi, ehkä jopa sankaritarinaksi.
Huolestuin ennen hyvin helposti kaikenlaisista asioista. Tajusin vasta vähän aikaa sitten, että se on tyypillistä epävakaassa tunneilmastossa kasvaneille lapsille. Toisaalta se opetti olemaan välittämättä pienestä tai vähän isommastakin kuohunnasta. Toisen mielialaan ei tarvitse mennä mukaan.
Olen pohtinut sitä, miten suhtautua ahdistaviin lapsuudenmuistoihin. Auttaisiko se, jos saisin tietää enemmän muistojeni taustalla olevista tapahtumista? Ei. En jaksa kuunnella sitä, että muistoni ja tunteeni todistettaisiin vääriksi tai epärationaalisiksi. Jotkut tuhlaavat elämäänsä odottamalla anteeksipyyntöä vanhemmiltaan. Se on kyllä ymmärrettävä, mutta huono ratkaisu - se sitoo menneisyyteen. Avioliittohelvetti -blogin kirjoittaja teki tilit selväksi tyranni-isänsä kanssa antamalla hänelle anteeksi. Hieno veto.
2 kommenttia:
Saan mieleeni aina helposti tunnelman isäni tädin luota, 5. linjalta. On kevät, kirkas aurinko paistaa valoverhojen läpi. Olohuoneeseen kuuluu keittiöstä, kun rasva tirisee valurautapannulta, siellä valmistuvat kalapuikot ja paistetut perunat. Tupakan haalistamat värit huonekaluissa ja seinissä, ne nahkasohvat, kattokruunut, hajut, televisiossa Pekka ja Pätkä -elokuva. On niin odottava olo. Kohta saa pyörän esiin, saa laitta lenkkarit ja farkkutakin...
Voi olla, että se on kuin Blade Runnerista, syötettyjä. Niin arkisia, että niiden uskoo olevan totta.
Jokaisella on jotain elementtejä elämässään, joiden puitteissa meillä voidaan todeta sitä sun tätä. Voi olla avioerolapsi, keskimmäinen lapsi, ainoa lapsi, isätön, äiditön, veljetön, koiraton, työläisperheestä, alkoholistiperheestä, uskovaisesta perheestä...
Turha sitä niihin on takertua loputtomiin.
Hajumuisti on ihmisen vanhin muisti. Minulle tuore asfaltti tuo heti mieleen lapsuuden pihan. Olin 3 - 4 vuotias kun muutimme ja pihaan laitettiin asfaltti.
Minä olen päässty ahdistavista lapsuusmuistoista ymmärryksen kautta. Se on enimmäkseen tullut lukemalla psykaa, kasvatustiedettä, terapiaa sun muuta. En olisi koskaan tullut ajatelleeksi oikein niinkuin mennä terapeutille, enkä oikein voinut kenellekään ystävälle pistää päälle sellaista taakkaa että olisin kertoillut. Yhden kerran tulin yrittäneeksi, mutta huonoin seurauksin.Kerroin äitini minuun kohdistavasta hekisestä julmuudeta ihmiselle jonka oma äiti oli kuollut. Milllä ihmeellä hän olisi voinut minua tosissaan kuunnella!
Naurattaa kun ajattelenkin. No, sen jälkeen en puhunut juuri muille asiasta kuin siskolleni. Hän on edelleen katkera. Minä olen täysin vapautunut, ja täysin antanut anteeksi. Ennen kaikkea olen vapauttanut itseni syyllisyydetä. Upea tunne! Kunpa voisin kertoa siitä blogissa, mutta en voi niin julkisesti alkaa perheenjäsenistäni kertoa. Hehän saisivat sydiksen. Heh heh.
Lähetä kommentti