opettajan harrastuneisuus ja opiskelijavalinnat

Opettajankoulutuslaitosten opiskelijavalinnat ovat kaksivaiheisia. Ensimmäisessä vaiheessa (yhteisvalinta) pyritään valintakokeisiin, toisessa vaiheessa ovat koulutusyksikköjen järjestämät valintakokeet. Eri opettajankoulutuslaitosten järjestämät opiskelijavalintakokeet poikkeavat toisistaan melko paljon. Yhteisvalinnan (ensimmäinen vaihe) pisteytyskriteerit ovat sitä vastoin samat kaikille hakijoille, hakevatpa he mihin OKL:ään hyvänsä.

Ajattelette nyt ehkä, että tässäpä paperinmakuin en blogi. Malttakaapa mielenne. Opettajankoulutuksen yhteisvalintojen tarina on erikoinen ja oikeastaan aika koominen juttu. Minä en silti kehtaa nauraa sille. Se on vähän sama juttu kuin joku kaatuu hassun näköisesti. Tilanne voi näyttää huvittavalta, mutta mitään hauskaa siinä ei ole.

Opettajankouluttajat ovat pitkään pitäneet tärkeänä opiskelijoiden harrastuneisuutta. Ajateltiin, että sellaisia hakijoita, jotka ovat toimineet kerhoissa tai partiossa, valmentaneet lapsia, urheilleet itse, harrastaneet musiikkia tai kuvataiteita, voidaan suosia tehtäessä opiskelijavalintoja. Luultavasti moni opettajankouluttaja on edelleenkin tätä mieltä. Uskon, että varsinkin taito- ja taideaineissa opiskelijoiden oma harrastuneisuus ei einakaan haittaa opiskelua.

No niin. Harrastuspisteitä ei enää jaeta ensimmäisen vaiheen valinnoissa. Miksikö? Tultiinko siihen tulokseen, että harrastuneisuus voi olla haitaksi opiskelussa? Päätettiinkö asiasta pitkän periaatteellisen kasvatusfilosofisen ja koulutuspoliittisen keskustelun jälkeen? Ehkäpä kouluttajat halusivat aloittaa "puhtaalta pöydältä" uusien opiskelijoiden kanssa. Kaikki nämä vaihtoehdot ovat väärin. Mitään julkista arvokeskustelua ei käyty. Päätös syntyi näin: opetusministeriö oli maksanut Jyväskylän yliopistolle siitä, että se koordinoi ja toteutti hakijoiden "harrastuspisteiden" laskemisen. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että pari erikseen palkattua työntekijää kävi läpi valtavat määrät hakijoiden lähettämiä harrastuneisuustodistuksia. Käytännössä nämä todistukset eivät olleet kovin yhteismitallisia. Oli partionjohtajien kirjoittamia "hyvä kaveri" -juttuja ja konservatorioiden ja musiikkiopistojen myöntämiä tasokoetodistuksia (jälkimmäisethän ovat hyvin yhteismitallisia).

Sitten ministeriö päätti, että ensimmäisen vaiheen valintojen järjestämiseen myönnetty apuraha on liian suuri. Jyväskylässä todettiin, että pienemmällä rahalla ei todistusten laskemista voi järjestää (ei ollut enää mahdollista palkata työntekijöitä), joten harrastuspisteet
saivat lähteä. Jotkin opettajankoulutuslaitokset ovat pitäneet kiinni omien valintakokeidensa "taitonäytteistä". Niiden merkityksestä ollaan kahta mieltä. Kirjoitan tästä aiheesta myöhemmin ihan eri jutun.

Esivalintakriteerien tarina on muutenkin mielenkiintoinen. Kuka päätti, että meidän on jatkuvasti tuettava avointa yliopistoa antamalla valinnoissa pisteitä suoritetusta kasvatustieteen approbaturista? Sanon, että tämän päätöksen tekemiseen eivät osallistuneet opettajankouluttajat, vaan sen on tehnyt pari kolme virkamiestä. Päätös oli lottovoitto maksullisia kursseja järjestäville tahoille, mutta jatkuva ongelma opettajankoulutuslaitoksille. Lähes jokainen opettajankoulutukseen valittu opiskelija on suorittanut approbaturinsa valmiiksi. Niiden taso on erittäin vaihteleva, samoin ovat aprojen sisällöt. "Kuusen juurella" tehdystä kasvatustieteen approbaturista on mielestäni enemmän haittaa kuin hyötyä. En moiti hakijoita. Heidän on haalittava VH1 pisteensä sieltä, mistä niitä saa.

Miksi laajan matematiikan CL takaa suoran pääsyn valintakokeisiin, mutta ei esimerkiksi Eximia suomen kielessä? Miksi hyvistä arvosanoista annetaan pisteitä, mutta ei käytetä minimitasorajaa (so. sitä, että hakijoilla on oltava hyväksytty suoritus esim. jossakin reaaliaineessa ja suomen kielessä?). Kysymyksiä, kysymyksiä.

Kukaan ei ole tekevinään kovia päätöksiä... asiat vain tapahtuvat. Salaperäistä.

yritys metodikeskustelun aloittamiseksi

Selailin eilen erästä väitöskirjan käsikirjoitusta. Työ on ollut jo ennakkotarkastuksessa ja saanut painatusluvan. Se on yleisesti ottaen ihan OK. Aineisto ja kysymyksenasettelu ovat ihan kunnossa. Huomioni kiinnittyi siihen, että työssä on paljon sellaisia virheitä joihin olisi ollut helppo puuttua ohjausvaiheessa. Tutkijan piirtämät kuviot ovat puutteellisia, samoin taulukot. Suoria lainauksia käytetään "mattona" ilman, että ne veisivät argumentointia eteenpäin. Niinoä on kysyttävä: eikö edes väitöskirjoja enää ohjata. Kokenut ohjaaja havaitsee tällaiset pikkuvirheet erittäin helposti. Epäilen, että ohjaaja ei ole koskaan lukenut tätä käsikirjoitusta. Se ei ole tekijän vika.

Asia rupesi harmittamaan minua niin paljon, että lähetin "paimenkirjeen" laitoksemme gradun- ja väitöskirjaohjaajille. Saa nähdä kommentoiko kukaan - odotukseni eivät ole korkealla. Paikallinen "tiedeyhteisö" keskustelee mielellään televisio-ohjelmista. Miksi vaahdota menetelmistä? Miksi pitäisi herätellä keskustelua? Tämä juttu voi olla kieltämättä monelle leipääntyneelle gradunohjaajalle joko yhdentekevä tai outo.

Koetin vähän aika sitten kommentoida laitoksemme suunnitteilla olevaa strategiaa. Huomautin, ettei siinä pidä luvata sellaista mitä ei ole aikomustakaan toteuttaa. Seurauksena oli täydellinen hiljaisuus.

Tässä gradun- ja väitöskirjaohjaajille lähettämäni kirje:

"Olen opettanut laadullisia tutkimusmenetelmiä laitoksessamme kohta kymmenen vuotta. Luulen itsekin oppineeni tuosta asiasta jotakin. Ehkä tärkeintä on ollut oppia olemaan arvostamatta menetelmiä liikaa. Pidän tutkimusmenetelmiä vain "työkaluina". Työkalut eivät ole tärkeämpiä kuin se kohde, jota niillä on tarkoitus työstää.

Emme ole koskaan keskustelleen metodiikasta; ehkä joku ajattelee, että se ei ole tarpeen. Olemmehan kaikki omat opinnäytteemme suorittaneet.

Koska emme keskustele syvällisistä tieteenfilosofisista kysymyksistä, päätin kirjoittaa yksityiskohdasta ja sivuseikasta.

Näyttää siltä, että yhä useampi laitoksessamme tehtävä pro gradu tutkielma - ja väitöskirjakin - liittyy aineistoltaan ja käsittelytavaltaan ns. laadulliseen tutkimusperinteeseen. En käy tässä arvioimaan onko tilanne hyvä vai huono, vaan haluan kiinnittää huomiotanne muutamaan tyypilliseen laadullisia tutkielmia vaivaavaan ongelmaan. Laadullinen tutkimus ei saisi muodostua huonon tutkimuksen synonyymiksi. Oman näkemykseni mukaan yleisinä ongelmina ovat seuraavat:

1. Aineistoa ei ole edes koetettu analysoida, vaan se on ainoastaan järjestetty.
   
2. Aineistoa kuvaillaan laajasti, mutta sitä ei analysoida. Analysoinnilla tarkoitan esimerkiksi sen vertaamista a) aiempiin tutkimuksiin/ tutkimustuloksiin, b) yleisiin käsityksiin, julkiseen diskurssiin c) tiedotusvälineiden luomaan kuvaan, d) vieraaseen kulttuuriin. Aineistosta voi myös kannattaa etsiä e) epätäydellisiä typologioita ja f) sisäisiä ristiriitoja tai g) normeja.
   
3. Suoria lainauksia on käytetty paljon, mutta niitä ei ole kommentoitu.
   

Viimeksi mainittu ongelma (joka koskee myös eräitä laitoksessamme tehtyjä väitöskirjoja) on mielestäni sen kaltainen juttu, joka olisi ohjauksella helposti vältettävissä. Ehdotan, että opettaisitte opiskelijoillenne, että:

• Laadullisissa tutkimuksissa ei voi olla yhtäkään sellaista omasta aineistosta poimittua suoraa lainausta, jota ei kommentoida.
• Suora lainaus edellyttää AINA kaksoispisteen. Sitä ei voi siis liimata tekstin keskelle "kuvitukseksi" tai fragmentiksi. Lukija on siis aina johdateltava jokaiseen lainaukseen ja sieltä pois.
  
• Kovin montaa lausuntoa ei saisi niputtaa yhteen, sillä se siirtää analysointivastuun lukijalle. Tällainen tapa on yleistynyt viime aikoina (kirjoittajat laittavat raporttiinsa kaikki samaan teemaan kuuluvat haastattelulausunnot allekain. Oikea tapa on valita paras lausunto suorana lainauksena ja kertoa muista tekstissä)
  
• Suora lainaus voi olla korkeintaan yhden sivun mittainen (tämä on tietenkin vain nyrkkisääntö; jos suorat otteet aineistosta ovat todella pitkiä, tulee tutkimuksesta sanataidetta (kollaasi). Derrida ja kumppanit pitivät kollaasia aivan hyväksyttävänä julkaisumuotona, mutta tällä näkemyksellä on mielestäni enemmän haittoja kuin hyötyjä.
  

Tiedän, että jotkut näistä ohjeista ovat ristiriidassa postmodernin tieteenfilosofian kanssa. Postmoderni relativismi voi olla älyllisesti innostavaa ja kiinnostavaa, mutta tieteen kannalta se on tuhoisaa (kuten Sokal osoitti). Postmodernismi kuolee; eläköön neovalistus!

Minä en määrää kenenkään ohjaajan noudattamaa linjaa. Toivon silti, että harkitsette mainitsemia korjaustoimenpiteitä. Ehkäpä voimme joskus keskustella metodikysymyksistä vähän laajemminkin. Esimerkiksi semanttisen differentiaalin käytön mukana tuomat mahdollisuudet kiinnostavat minua."

luulen muistavani

Muistan hyvin erään keväisen välitunnin. Olin ensimmäisellä tai toisella luokalla kansakoulussa. Kiertelin koulun pihalla ja katselin, kuinka rikkaruohot puskeutuivat läpi murenevasta asfaltista. Toivoin rikkaruohojen voittavan ja hävittävän asfaltin. Mistähän tuokin ajatus oli peräisin?

Muistan, kuinka istuin veistosali-liikuntasali-ruokasali -luokassamme ja kuvittelin, millaista olisi nähdä vihreän liitutaulun sisälle. Ajattelin, että kaikki mitä siihen on kirjoitettu - kaikkien vuosikymmenten oppituntien kirjoitukset ovat painuneet tauluun sisään. Koetin siristää silmiäni ja nähdä kevätlukukauden viimeiselle tunnille (oli syyslukukauden ensimmäinen viikko)

Joihinkin muistoihin sisältyy tarkka paikkatieto. Joskus tuttuun paikkaan meneminen saa muistamaan jonkin jo unohduksiin painuneen tilanteen, palauttaa mieliin jonkin tietyn tunteen. Kuinkahan moni suomalainen muistaa lapsuutensa saunapolun kivet, niiden muodon, värin, lämmön tai kylmyyden?

Proust kirjoittaa Madleine -leivoksien tuoksusta, mutta minulle saman asian ajaa makkaraperunasoselaatikko. Se ei todellakaan ole lempiruokaani, mutta jostakin syystä sen tuoksu tekee kotoisan olon. Luultavasti apulaisemme laittoi sitä joskus.

Voin palauttaa mieleeni kohtauksia lapsuudestani, voin muistaa tiettyjä tunnelmia, menneitä hajuja ja makuja. Silti kaikki nämä muistot ovat menneen nykyisyyttä. Muistan ne nykyisen minuuteni läpi. Joku ehkä sanoo, että olemme omien elämänkokemustemme tuotteita. Tähän uskovat monet psykoanalyytikot. Itse ajattelen, että psykoanalyysissä potilas rakentaa itselleen elämäntarinan. Tuon tarinan ei tarvitse olla totta muille, riittää että hän itse uskoo sen juoneen. Juonen olisi parasta muotoutua selviämistarinaksi, ehkä jopa sankaritarinaksi.

Huolestuin ennen hyvin helposti kaikenlaisista asioista. Tajusin vasta vähän aikaa sitten, että se on tyypillistä epävakaassa tunneilmastossa kasvaneille lapsille. Toisaalta se opetti olemaan välittämättä pienestä tai vähän isommastakin kuohunnasta. Toisen mielialaan ei tarvitse mennä mukaan.

Olen pohtinut sitä, miten suhtautua ahdistaviin lapsuudenmuistoihin. Auttaisiko se, jos saisin tietää enemmän muistojeni taustalla olevista tapahtumista? Ei. En jaksa kuunnella sitä, että muistoni ja tunteeni todistettaisiin vääriksi tai epärationaalisiksi. Jotkut tuhlaavat elämäänsä odottamalla anteeksipyyntöä vanhemmiltaan. Se on kyllä ymmärrettävä, mutta huono ratkaisu - se sitoo menneisyyteen. Avioliittohelvetti -blogin kirjoittaja teki tilit selväksi tyranni-isänsä kanssa antamalla hänelle anteeksi. Hieno veto.

määrittääkö lapsuus aikuisuuden?

Rita Mentor on hyvä sparraaja. Koetin eilen pitkin päivää pohtia, osaanko sanoa mitään tuohon itsetunto, lapsuus ja aikuisuus -keskusteluun. On hieman paradoksaalista, että koko aihepiiri tuntuu minusta todella vaikealta ja monimutkaiselta. Olen lukenut määrättömästi kasvatusfilosofien, psykologien ja kasvatustieteilijöiden näkemyksiä siitä, millainen lapsuuden ja aikuisuuden suhde on. Tieto lisää tuskaa.

Toisten mielestä lapsuudessa rakennetaan koko tulevan elämän eväät. Kovat kokemukset vaikuttavat peruuttamattomasti koko loppuelämään. Esimerkiksi Ben Fuhrman on kyseenalaistanut tällaisen ajattelutavan; se on hänen mielestään lähinnä tuhoava, sillä freudilaiseen perinteeseen kuuluva oman menneisyyden analysointi, haavojen etsiminen ja niiden avaaminen - ei vie yksilöä eteenpäin. Tietenkään Fuhrman ja kumppanit eivät kiellä sitä, etteikö jokaisen lapsen oikeutena olisi saada turvallinen ja onnellinen lapsuus. Tottakai, mutta maailma ei toimi niin. Olen itse ymmärtänyt lyhytterapian taustalla olevan ajatuksen siten, että ihmisen ei pidä tuhota aikuisuuttaan, jos lapsuuskin on jo menetetty.

On vielä kiistanalaista, miten lapsen persoonallisuuden, itsetunnon ja minäkuvan kehittymisen tai vaikka psykosomaattisten oireiden ilmeneminen voidaan johtaa neurologiaan (aivojen ja hermoston kehittyminen). Miten lapsuuden kokemukset vaikuttavat yksilölliseen hermorakenteeseen? Ovatko nämä muutokset pysyviä? Voitaisiinko tätä kautta ymmärtää paremmin sitä, missä määrin lapsuus ohjaa yksilön jollekin ladulle (mistä olisi myöhemmin vaikeaa enää päästä pois)

Ei liene sellaista pedagogia, joka vähättelisi lapsuuden kokemusten merkitystä. Toisaalta pedagogiikassa on pitkään korostettu enemmän kognitiivista kuin emotionaalista puolta. Poikkeuksiakin on, mutta ne ovat jääneet marginaaliin. Aleksader Neillin kasvatusideologia perustui pitkälti freudilaiseen ihmiskäsitykseen. Hän tosin otti siihen (varsinkin käsitykseen lasten seksuaalisuuden kehittymisestä) myöhemmin vähän etäisyyttä. Neill oli näet vakuuttunut, että monet aikuisuudessa ilmenevät persoonallisuuden ongelmat johtuivat lapsuudessa koetusta seksuaalisuuden tabusta. Neill muutti mielensä vasta vanhana miehenä, seurattuaan oman esikoisensa kehittymistä (tämä käy ilmi omaelämäkerrallisesta Reksi, reksi, koirankeksi -teoksesta). Neill toisteli moneen kertaan, että on parempi kasvattaa tasapainoisia ja onnellisia kadunlakaisijoita, kuin laajatietoisia mutta neuroottisia virkamiehiä.

Otan vielä toisen esimerkin. Sekin ns. "vaihtoehtopedagogiikan" alalta. Montessorin käsitys siitä, mitä lapset haluavat ja tarvitsevat poikkesi voimakkaasti Neillin ajatuksista. Periaate on, että lapset haluavat tehdä työtä, eivät leikkiä vapaasti. Leluja ei tarvita, jos lapsilla on järkevää tekemistä. He eivät kuitenkaan tee työtä "oikeasti", vaan sitä simuloidaan erilaisten välineiden avulla. Lapset pitävät siisteydestä, rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta... vai olikohan se Montessori itse. Okei, myönnän. Antamani kuva ei ole ihan tasapuolinen.

...jatkuu seuraavassa numerossa (kirjoitan seuraavaksi muistoista)

pieni pyöräilijä

Pieni poikani oppi tänään ajamaan pyörällä. Liikkeellelähtöä ja jarruttamista pitää vielä harjoitella lisää, mutta voi sitä riemua! On ihanaa saada jakaa tällainen kokemus.

Olimme harjoitelleet ajamista yhdessä vähin erin monena päivänä. Sain huomata käytännössä, kuinka tärkeää oppimisprosessissa on se, ettei pidä liikaa kiirettä. Taidon edistyminen näytti tapahtuvan aina harjoituskertojen välissä - ei niinkään harjoittelun aikana. Harjoituskertojen pituutta rajoitti onneksi myös oma kuntoni; minunhan piti juosta pyörän perässä valmiina tukemaan horjahtelevaa pyöräilijää.

Tämä prosessi oli hyvin saman kaltainen kuin vaikeaa pianoläksyä opetellessa; kappale joka ei suju vielä illalla saattaa mennä jo paljon paremmin seuraavana aamuna. Liiallinen prässääminen vie ilon oppimisesta ja mukavakin juttu alkaa pian maistua puulta. Meidän opettajien on ehkä välillä vaikea malttaa mielemme ja antaa oppilaalle riittävästi aikaa uusien asioiden työstämiseen.

Telemakhos matkasaarnaajana

Sain kutsun saapue erään toisen yliopiston koulutuspäiville puhujaksi. Nämä ovat usein hauskoja keikkoja, sillä on mukava tavata eri yliopistojen opettajankouluttajia. Saarnaan opiskelijavalinnoista. Olen tutkinut valintojamme eri näkökulmista jo vuosia ja päätynyt siihen, että:

1. Kilttien tyttöjen ongelma (se, että opettajankoulutukseen pääsee vain koulupärjääjiä) on suurimmaksi osaksi myytti. Yhä useampien opettajankoulutuslaitosten ongelmana on se, että emme saa tarpeeksi hyviä ylioppilaita (opetettavien aineiden perustiedot eivät riitä edes alaluokkien oppisisällöistä selviämiseen)
   
2. Koulumenestys tai menestyminen valintakokeissa ei näytä ennustavan kykyä suoriutua opettajankoulutuksesta (paitsi ääritapauksissa; kaikkein huonoimmat ja parhaat ylioppilaat erottuvat yleensä myös yliopistossa)
   
3. Toistaiseksi ei ole onnistuttu osoittamaan, että opettajan omalla koulumenestyksellä olisi jokin suhde siihen, miten hän suhtautuu erilaisiin oppijoihin (myytin mukaan menestyjät eivät ymmärrä oppimisvaikeuksien kanssa painiskelevia oppilaitaan)
4. Tuoreiden ylioppilaiden on vaikea päästä koulutukseen, sillä arvatenkin heidän on vaikea vakuuttaa raateja siitä, että tietävät millaista koulutyö on. Yleisen luulon mukaan raadit voitaisiin vakuuttaa ns. "veteraanipuheella", siis viittaamalla rankkoihin kokemuksiin koulumaailmasta. Tämä on puhdas arvaus, sillä en ole vielä tutkinut haastattelutilanteita.
5. Ulkomaisten tutkimusten mukaan valintaraadit valitsevat mielellään "itsensä kaltaisia" tai "ammattilaisen näköisiä" (stereotyyppinen ammattikuva) hakijoita. Eräiden tutkijoiden mukaan ihmisillä on "varma" käsitys siitä, miltä poliisi, lentäjä, lääkäri, tiedemies, sotilas tai opettaja näyttää - millainen heidän habituksensa on. Tämä ennakkokäsitys saattaa vaikuttaa paljonkin sellaisissakin haastattelutilanteissa, joissa ei oikeasti pitäisi arvioida hakijan persoonallisuutta tai ulkomuotoa.
   

Tämä tällä erää. Pakkaan laukkuni ja lähden vaeltamaan kohti tiedon temppeliä.

en tulisi toimeen ilman Nelliä

Keksimme lisätä sähköisen tiedonhaun koulutusohjelmaamme muutamia vuosia sitten. No näissä jutuissa käy usein niin, että ideoija saa itse vastata "hienon juttunsa" toteuttamisesta. Vanhemmat kollegat tuntevat pelin hengen siksi hyvin, että ymmärtävät välttää kaikenlaista ideointia. Näin jouduin sitten vastaamaan elektronisten kirjallisuushakujen opettamisesta laitoksellamme. Vahinko ei tosin ollut suuri, sillä vasta tuolloin jouduin perehtymään syvällisesti tähän aihepiiriin. Tiedän toki, että kirjastoissa on näitä asioita varten koulutettuja informaatikkoja, mutta heidän tehtäviinsä ei kuulu järjestää demoja siinä mittakaavassa, mitä me tarvitsemme.

Sähköinen tiedonhaku vaatii tietojen jatkuvaa ylläpitoa. Nellin (National electronic library indexin) käyttöliittymä näyttää muuttuvan parin kuukauden välein. Käytettävissä olevat tietokannat vaihtelevat riippuen siitä, mitä aineistoja yliopistomme on kulloinkin päättänyt tilata. Sähköisiä fulltext -lehtiä on joka tapauksessa käytettävissä sellainen määrä, että tavallisen artikkelin lähteet voi saada kotikoneen äärestä lähtemättä. Käytettävissä olevien OnLine -lähteiden määrä riippuu tietenkin siitä, tekeekö tutkimusta suositusta aihepiiristä vai ei. Tässä suhteessa "mainstream" tutkijoilla on helpompaa verrattuna niihin, jotka ovat päättäneet kulkea umpihangessa. Mutta niinhän se on aina ollut.

Kasvatustieteellisistä fulltext -artikkeleista kiinnostuneiden kannattaa aloittaa tiedonkeruu EBSCO -hostista, käytämällä suoraan sen omaa hakukonetta (ja ruksaamalla vaihtoeho "full text". Nellissä on tietenkin mahdollista hakea tietoa samaan aikaan myös muista tietokannoista, mutta tulosten rajaaminen on aika kömpelöä. Yhdistetty haku on kätevä silloin kun aineistoa ei meinaa löytyä; tällöin voi hakea saman aikaisesti kirjasto- ja artikkelitietokannoista. Yksi aika kätevä juttu on myös aiheen seuranta. Nellin voi laittaa lähettämään sähköpostiraportti tietyn haun tuloksista vaikka kerran viikossa. Tämä vaatii oman käyttäjäprofiilin luomista (helppoa).

Yliopisto-opiskelijat ja -opettajat voivat käyttää Nelliä myös kotoa käsin. Homma sujuu yleensä helposti, mutta ainakin minun oli aluksi vaikea saada palomuurini (rauta) konffattua oikein. Mitään ohjeita ei yliopistomme kirjasto osannut aiheesta antaa. Ei auttanut muu kuin pingata palvelun osoite yliopistoverkon sisältä (so. selvittää, mitä portteja se kyselee). Tämä näytti heidän palvelimellaan varmasti murtautumisyritykseltä, mutta eipä kukaan näytä perään kyselleen.