Politiikka ja yhteiskuntaoppi eivät kiinnosta suomalaisia koululaisia. Pari vuotta sitten toteutetun IEA-Civics -tutkimuksen mukaan suomalaiset koululaiset johtavat "ei vois vähempää kiinnostaa" -listaa, mitä tulee politiikkaan, valtionhallintoon, lainsäädäntöön ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
Arvaatte varmasti, että tämä tulos on herättänyt huolestumista opetusministeriössa ja poliittisten nuorisojärjestöjen piirissä. Poliittinen passiivisuus voi olla demokratian toteutumiselle kohtalokasta. Toki liiallinen aktiivisuuskin saattaa aiheuttaa pahaa jälkeä. Tässä tilanteessa jotkut ehkä syyttävät poliitikkoja: miten nuori voisi arvostaa aikamme valtiomiehiä? Eivätkö jatkuvat toilailut (sonerajuttu, neste jne.) pikemminkin näytä todistavan, että poliitikot eivät ole palkkaansa ansainneet. Ei pidä kuitenkaan yleistää. Toinen voi syyttää mediaa: poliitikot esitetään jonkinlaisina julkkiksina, joiden yksityiselämästä tai vaikkapa kodin sisustuksesta pitäisi jaksaa olla kiinnostunut. Heidän varsinaisesta työstään kerrotaan yllättävän vähän.
Peruskoulun luokilla 1-6 ei opeteta enää "yhteiskuntatietoutta" tai, kuten oppiaineen nimi silloin kuului: yhteiskuntaoppia. Nykyisin valmistuvat opettajat eivät näytä tietävän, miten Suomessa säädetään lakeja tai mitä eri ministeriöissä puuhataan. 1970-luvulla valmistuneiden opettajien yhteiskunnalliset tiedot olivat aivan toista luokkaa - ainakin, jos lukivat kurssinsa kunnolla. Tuolloin koulutukseen kuului useita yhteiskuntatietoa välittäviä kursseja. Silti tutkintoon mahtui (nykyiseen verrattuna) paljon harjoittelua, paljon ohjausta ja todella runsaasti pienryhmätyöskentelyä. Opettajankoulutuslaitoksissa järjestettiin tuolloin vielä ensiapukursseja, kerhonohjaajakursseja ja AV -kursseja.
Yhteiskunnalliset luentosarjat ja kansalaistaito poistui opettajankoulutuslaitosten kursseista vuoteen 1995 mennessä. Minne se kaikki katosi? Pikainen opetussuunnitelma-analyysi osoittaa, että Gradu (so. graduseminaarit) ja kasvatustieteen opinnot ovat nielleet pikku hiljaa enemmän ja enemmän opetusresursseja. Koulutuksen painopiste siirtyi vähä vähältä yleissivistävistä kursseista kasvatustieteen, sosiologian ja psykologian suuntaan.
Toinen merkittävä "resurssinsyöjä" oli siirtyminen kokonaistyöaikaan. Sen jälkeen jäi monia kursseja pitämättä virkatyönä, kun ne eivät enää "mahtuneet" opettajien työsuunnitelmiin. Kokonaistyöajan piti varmistaa, että kaikkien opettajien työpanos olisi vertailukelpoinen. Omasta mielestäni se heikensi yliopiston toimintakykyä. Siitä alkaen olemme laskeneet joka ainoan työssä vietetyn minuutin.
Miltähän olisi näyttänyt Seminaarin johtajan työsuunnitelma 1950-luvulla. Luulenpa, että siinä olisi ollut yksi nolla enemmän (1600 --> 16 000 tuntia). Johtaja nimittäin asui työpaikallaan - oikeasti.
2 kommenttia:
Minä joskus tulevan aineenopettajana mietin sitä (voi olla gradutuskailuja, ei etene toivotusti), että kukaan ei ole minulle koskaan perustellut / kertonut sitä mihin ihmeeseen tarvitsen niin paljon tutkimusopintoja, koska selkeä suuntautumiseni on opettaminen. Noin huntturilla epäpatevänä opettajanikin toimineena sanon, että opettaja opinnoista tutkimusopintoja voisi vähentää, ja keskittyä niihin opettajan toimimisen kannnalta tärkeämpiin asioihin, kuten erkkapeda, yleistietous ja vaikka se yhteiskuntatietous.
Tuollainen kritiikki on varmaankin aiheellista, ja yleistäkin, mutta tarkoituksni ei ollut vähätellä gradun/ kasvatustieteen opintojen merkitystä. Ajattelen, että gradujen ohjaukseen käytetyt opetustunnit ja voimavarat ovat aika merkittäviä suhteessa "käytännöllisiin" opintoihin.
Kannattaa ehkä valita gradun aihepiiri siten, että sen parissa työskennellessä tulee perehtyneeksi sellaisiin asioihin, joista ei koulutuksessa kokenut saavansa tarpeeksi tietoa.
Koetan kirjoittaa tästä aihepiiristä lisää seuraavassa päiväkirjamerkinnässäni.
Lähetä kommentti