Kari Uusikylä kertoi Opettaja-lehdessä ilmestyneessä kirjoituksessaan jättäytyvänsä syrjään yliopistosta. Uusikylä kirjoittaa:"Irtaudun tämän lukukauden jälkeen yliopistosta. Voisin jatkaa viisi vuotta, mutta en halua toimia vakaumustani vastaan, kumarrella sätkynukkena niitä näkymättömiä narusta vetelijöitä, joita nyt kumarrella pitäisi. En suostu kerjäämään laatupalkintoja, kiillottamaan kilpeä, muokkaamaan imagoa. [...] Koulutusjärjestelmän arvot riippuvat yhteiskunnan arvoista. Kohtuullisuus, suhteellisuuden ja kauneuden taju sekä yhteisvastuu uhkaavat hävitä. Esikuvaksi on nostettu ahne rohmuaja, ns. menestyjä, joka ei välitä tippaakaan lähimmäisistään. Ehdotukset maakuntayliopistojen lakkauttamisesta edustavat pöyristyttävää yksisilmäisyyttä, suomalaisen sivistyksen ja suuren kansanosan halveksuntaa."
Päätös on yksilöltasolla ymmärrettävä, looginen ja moraalisesti kannatettavakin, mutta yhteisömme kannalta se on harmillinen. Uusikylä on kuulunut siihen harvalukuiseen kasvatustieteilijöiden joukkoon, joka on pitänyt tarpeellisena ottaa osaa kasvatusta koskevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tosin ei eläkkeelle jääminen osallistumista estä. Tärkeän viran haltijana hänen näkemyksillään on ollut mielestäni paljon painoarvoa. Erityisen merkittäväksi tuon osallistumisen on tehnyt se, että Uusikylä on rohkeasti uskaltanut asettua valtavirtaa vastaan. Se on usein merkinnyt poikkeamista poliitikkojen, yliopiston hallinnon ja muiden propellihattujen edustamasta linjasta.
Nyky-yliopistossa valta on usein kätkettyä, kasvotonta. On vaikea sanoa kuka on henkilökohtaisesti vastuussa viimeaikaisista päättömistä uudistuksista. Kuka heikentää työolojamme, kenen ansiosta joudumme suorittamaan jatkuvasti enemmän? Kuka näitä jatkuvia uudistuksia tehtailee? Opetusministeriö väittää, että yliopistot päättävät itse toimistaan. Yliopistojen rehtorit (Helsinkiä lukuunottamatta) syyttävät opetusministeiötä ja valtionvarainministeriötä.
Minun on helppo jakaa Uusikylän tekstistä kumpuava turhautuneisuus, väsyneisyys, epätöivo ja inho. Jatkuva epävarmuus laitoksen perusrahoituksen riittävyydestä ja koko laitoksen säilymisestä, pakottaa toimimaan lyhyellä tähtäimellä. Meillä on syksyllä auki täyttämättä noin 15 virkaa, mutta mitään takeita asioiden etenemisestä ei ole. On käytännössä erittäin vaikeaa toteuttaa suunnitelmallista opettajankoulutusta väliaikaisten tuntiopettajien varassa. Ja jos kaikki virat saataisiin täyteen ihmeellisen onnenpotkun seurauksena, ei perusrahoituksemme riittäisi edes palkanmaksuun - eihän se riitä edes nykyiselle henkilökunnalle.
Tämä on yksi keino ajaa alas filiaaleja, etäispesäkkeitä. Ei täytetä virkoja, teetetään pienellä henkilökunnalla koko ajan enemmän töitä ja ihmetellään sitten, miksi opettajankouluttajat eivät julkaise tutkimuksia ja hanki ulkopuolista rahoitusta. Eläköityvät kollegat virnistelevät minulle, että onneksi he pääsevät pois uuden yliopiston alta. Suuret ikäluokat näyttävät purkavan nyt sen minkä he rakensivat 1970-luvulla. Ja viime töikseen he ulosmittaavat itselleen ennätyseläkkeet.
Uusikylän kannanottoja on aina leimannut syvä pyrkimys demokraattisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Tulin kerran ajatelleeksi, että hän on omaksunut Snellmanilaisen näkemyksen sivistyneistön tehtävistä. Sivistyneistön on käytettävä oppineisuuttaan ja virka-asemaansa siten, että he edistävät koko kansan etua. Tähän kuuluu, että oma etu unohdetaan. Y.S. Yrjö-Koskinen muotoili Snellmanin ajatuksen tähän tapaan:
Se ihminen, joka sekä tietää että tahtoo sowittaa työnsä ja toimensa yhteisen hywän palwelukseen, se ihminen kutsutaan siwistyneeksi. [...] Mutta tawallisinakin aikoina woipi tawallinenkin ihminen monella tawalla lähimmäistänsä hyödyttää, jos wain hänessä elää totinen siwistyksen ja kristillisyyden henki. Yksityisellä elämällänsä hän woipi olla muille esimerkiksi ja kehoitukseksi rehellisyyteen ja toimeliaisuuteen; kunnallisessa elämässä hän woi walwoa ja hoitaa likimäisen ympäristönsä onnea ja menestystä, ja wiimein hän kansakunnan yleisissäkin asioissa woipi autella ja puolustella kaikkea, mikä on isänmaalle hyödyksi ja kunniaksi. Se into, joka näillä aloilla näin waikuttaa, kutsutaan isänmaan-rakkaudeksi.(Y.S. Yrjö-Koskinen 1861, Rikkaudesta)
Kari, sinun osallesi on langennut raskas ja usein myös epäkiitollinen tehtävä edustaa sivistyneistöä. Siitä tehtävästä ei voi jäädä eläkkeelle.
5 kommenttia:
Kun en ole vielä kotona lukemassa Opettajaa, niin tämä uutinen oli pieni järkytys. Välittyipä uutinen tätä kautta sitten.
Joka tapauksessa toivon totisesti, että Uusikylä kuitenkin jatkaisi "skenessä" mukana olemista, vaikkei yliopistotasolla toimikaan enää kuin tämän lukukauden loppuun. Siis ottaisi kantaa, kirjoittaisi ja muutenkin toteuttaisi itseään.
Ikävää, mutta ymmärrettävää.
Siwistynyt ihminen on muille inspiraatio.
Hei, blogisi on virkistävää luettavaa! Satuin hakemaan opettajan pedagogisiin opintoihin ja aloitan ne nyt syksyllä muiden yliopisto-opintojeni ohessa. Seilasin blogiisi jotenkin sattumalta! Blogissasi on ajattelemisen aihetta!
Minä tänne vasta sattumalta seilasinkin. Ja olen iloinen siitä että tulin seilanneeksi. En ole missään tekemisissä opettajankoulutuksen enkä kasvatustieteen kanssa, mutta Kari Uusikylä on onneksi jaksanut ja osannut jakaa tietojaan myös maallikoille. Toivottavasti hän jatkaa sitä.
Onko kukaan ajatellut asiaa: Kuinka kannattamatonta on roikuttaa emoyliopiston pääpaikalla opettajankoulutusta? Eikö se kannattaisi siirtää sieltä fyysisesti ja resurssillisesti filiaaleihin, missä periaatteessa on parhaimmat mahdollisuudet tähän _ammattikoulutukseen_. Jätetään emoyliopistoihin kasvatustiedettä tieteenä opiskelevat ja jokunen oto-työnä hoitamaan auskultantteja.
Blogisi on piristävää luettavaa, kun harvoin pääsee istumaan samaan kahveepöytään kanssasi kuuntelemaan näitä asioita.
Lähetä kommentti