lehtiuutinen

Näyttelijä Kai Lehtisen poika kuoli traagisesti tulipalossa viime viikonloppuna. Uutinen hätkäytti minua, vaikka en tunne isää enkä poikaa.

Olen pari kertaa näyttänyt kasvatusfilosofian luennollani otteita vanhasta, 1980-luvun lopulla tehdystä steinerpedagogiikkaa käsittelevästä television ajankohtaisohjelmasta. Ohjelma alkaa kohtauksella, jossa Lehtinen soutelee poikansa kanssa järvellä. En tiedä onko tämä se sama poika, onhan hänellä aika monta lasta. Soutelija puhuu silmät palaen siitä, miten kaikkien lasten pitäisi saada kasvaa maaseudulla. "On suorastaan rikollista kasvattaa lapsia kaupungissa..." Siinä puhuu perheenisä.

Ohjelmasta käy ilmi, että ryhmä steinerpedagogiikasta innostuneita vanhempia on pistänyt pystyyn oman koulun; ilmeisesti Lehtisen omat lapset ovat myös siellä oppilaina. Minun silmissäni ohjelmassa esitetyt kuvat koulun toiminnasta eivät vaikuta kovin ihmeellisiltä - ainakaan näin jälkeenpäin katsottuna. Huomioni kiinnittyy aina tätä ohjelmaa katsoessani siihen, että kaikki lapset maalaavat samoilla violetin sävyillä ja tekevät samanlaisia kaaria (niin, tiedän, sillä on syvempi antroposofinen sisältö). Mutta tarkoitukseni ei ollut nyt ruveta (jälleen) parjaamaan steiner-pedagogiikkaa, vaan pysähtyä ja hiljentyä.

Kai Lehtinen on ottanut ansiokkaasti osaa keskusteluun isyydestä ja kasvatuksesta. On helppo huomata, että hänellä on myös pohdittua sanottavaa. Siksi olisi typerää marmattaa pedagogiikkaan liittyvistä implikaatioista, nyansseista.

Kaikki ne ponnistukset, kaikki odotukset ja toiveet, kaikki valuivat hetkessä tyhjiin. Paraskaan kasvatus ei ole tarpeeksi, jos ei saa elää. Toisaalta vaihtoehtoja ei ole. Aina on tehtävä parhaansa ja toivottava parasta.

Syvin osanottoni.