maanantaina, syyskuuta 18, 2006

vielä liikuntakasvatuksesta


Jatkoa edelliseen.

Liikunta(kasvatus) on hyvin herkkä ja erikoislaatuinen oppiaine muiden perusopetukseen kuuluvien oppiaineiden joukossa. Tutkimustulosten valossa näyttää siltä, että liikuntakasvatuksen toteuttaminen koulun kasvatustavoitteiden hengen mukaisesti on sangen vaikeata (niin, että oppilaille syntyisi myönteinen minäkuva ja onnistumiskokemusten kautta heissä syntyisi elävä liikuntaharrastus). Kyse ei ole välttämättä vääristä tavoitteista, eikä liioin opettajien pedagogisten taitojen puutteellisuudesta, vaan keskeisenä ongelmana on tämän oppiaineen ominaislaatu. Selitän lyhyesti tätä näkemystä.

Tutkija Kaarlo Laine on kiinnittänyt huomiota kirjassaan Ameba pulpetissa yläasteikäisten oppilaiden vaatetuksen merkitykseen heidän identiteettinsä ilmauksena. Hän selittää tutkimuksessaan, että takki päällä luokassa istuville nuorille ulkovaatteet merkitsevät ”kuorta”, jolla he suojautuvat ulkomaailmaa vastaan tai ”uniformua”, jolla he viestittävät identiteetistään. Liikuntatunneilla oppilaan on useinkin luovuttava tuosta kuoresta ja samalla paljastettava se mitä hän muulloin koettaa kätkeä. Koululiikuntaan kuuluvalle ruumiillisuudelle (esimerkiksi sille, että oppilaat vertailevat toistensa ulkomuotoa) ja siihen liittyville häpeäntunteille ei luultavasti voida mitään, vaikka opetussuunnitelmaa muutettaisiin kuinka. Myös oppilaiden erilaiset liikuntavalmiudet ja taidot tulevat tunneilla konkreettisesti esiin, onpa liikuntatuntien lajivalikoima melkein mikä hyvänsä. Tätä ongelmaa ei nähdäkseni voi poistaa suosimalla joukkuelajeja yksilölajien sijasta (vaikka tällaista ratkaisua onkin usein tarjottu), sillä oppilasryhmät, joukkueet, pitävät käytännössä erittäin tehokkaasti huolen siitä, ettei kenellekään synny väärää kuvaa omista taidoistaan. Kömpelö oppilas huomaa vain olevansa paitsi huono liikunnassa niin myös epäsuosittu kavereidensa keskuudessa. On helppo kuvitella, että tällaiselle oppilaalle jää liikuntatunneista päällimmäisenä mieleen häpeä.

Esittämäni näkemys on tietenkin kärjistetty ja olen tietoisesti jättänyt huomiotta sen yhteistoiminnallisuuden ajatuksen, mikä liittyy olennaisesti joukkuelajien opetustavoitteisiin. Keskeinen argumenttini on, että onnistumisen kokemuksien ja oppilaan minäkuvan kehityksen kannalta olennaista ei välttämättä ole se, mitä urheilumuotoja koulussa tarjotaan, vaan kuinka opettaja voi kasvatustavoitteita tunneillaan välittää. Niin ikään oppilaiden välistä kilpailua ei ole mahdollista poistaa tekemällä se ulospäin vaikeammin havaittavaksi. Oppilaat vertaavat itseään toisiinsa halusipa opettaja sitä tai ei. Liikuntakasvatuksen arvojen toteuttamisessa olennaista on se, että oppilaat voivat kokea saavansa oikeudenmukaista ja ymmärtävää kohtelua. Opettajan on pystyttävä välittämään oppilailleen varmuus siitä, että hän arvostaa ja kunnioittaa heitä yksilöllisinä ihmisinä. Tämä ei suinkaan saa johtaa siihen, että opettaja ylistää esimerkiksi sellaista oppilaan suoritusta, jonka hän itsekin tietää epäonnistuneen. Kaikenlainen läpinäkyvä ja pelkästään muodonvuoksi annettu kannustus tulee ajan mittaan kääntymään itseään vastaan. Niinpä opettajan on toiminnallaan ja käytöksellään ilmaistava oppilailleen olevansa tasapuolinen ja rehellinen heitä kohtaan. Pelkkä oppilaiden yksilöllisyyden arvostaminen ei vielä riitä, vaan opettajan on itse arvostettava niin oppiainettaan kuin sen sisältämiä kasvatustavoitteitakin. Opettaja ei voi arvostaa toisia, ellei hän arvosta myös itseään ja sitä mitä työssään tekee. Jo Sokrates sanoi, ettei hyvettä voi tuntea olematta itsekin hyvä.

Tämä ja edellinen kirjoitus ovat peräisin liikunnanopettajien koulutuspäivillä pitämästäni esitelmästä. Ajattelin, että ehkäpä se sopii myös tällaisella foorumilla esitettäväksi.

1 kommentti:

hna kirjoitti...

Kyllä sopii ja oli varsin totta.