sunnuntaina, syyskuuta 17, 2006

kasvatuksen arvopohja: liikunta ja kilpaileminen

Eräs tutkija varoitti muutama vuosi sitten ilmestyneessä väitöskirjassaan kasvattajia uskomasta ”hupsuihin kasvatustieteilijöihin”. Tällä ilmaisulla hän lienee viitannut siihen kasvatustieteen piirteeseen, mikä näkyy käytännössä alamme tietynlaisena trendiherkkyytenä. Erilaisia kasvatustieteen suuntauksia tulee ja menee vinhaa vauhtia ja koulukasvatukselle asetetaan yhä uusia vaatimuksia. Samalla aina uudet tutkijapolvet pyrkivät osoittamaan edellisen olleen täysin väärässä sen suhteen, mitä arvoja koulukasvatuksen pitäisi oppilaille välittää ja kuinka lapsia pitäisi koulussa opettaa ja kasvattaa.

Olen pohtinut tätä ongelmaa ankarasti ja tullut seuraavaan tulokseen: kasvatusprosessin kuvaamiseen liittyy hyvin samantyyppisiä ongelmia kuin taiteen teoretisointiin. Ajatellaanpa vaikkapa taiteentutkijaa, joka pyrkii ymmärtämään ja selittämään maalausta. Hän voi analysoida esimerkiksi taiteilijan värinkäyttöä, teoksen sommittelua ja arvioida taiteilijan tekniikkaa, mutta lopputuloksen — taideteoksen — edessä hän on aina yhtä avuton. Se on lopulta aina arvoitus ja ihme.

On aiheellista kysyä, miksi jokin taideteos tai vaikkapa musiikkikappale liikuttaa meitä, kun taas toinen on täysin yhdentekevä? Olennaista tässä on se, ettei uutta mestariteosta voida valmistaa vanhojen mestariteosten osista. Hyvin samankaltainen kuilu on kasvatusta selittävien, käytännön työtä tekevien ja itse kasvatuksen kohteen välillä. Me kasvatustieteilijät voimme toki esittää arveluita siitä, millaisia ominaisuuksia voisi kuulua onnistuneeseen kasvatukseen, mutta olemme sangen avuttomia varsinaisen produktin — onnistuneen kasvatuksen — edessä.

Olemme saaneet usein todeta, että varsin vaikeissakin oloissa saattaa kehittyä tasapainoisia ihmisiä ja yhtä lailla hyvätkään lähtökohdat eivät aina takaa suotuisaa kehitystä. Voin hyvin arvata, että edustamani näkökulma herättää paljon kritiikkiä ja arvostelua muiden kasvatustieteilijöiden ja opettajienkin parissa. Näyttäähän se pakottavan kasvatustieteen sangen ahtaaseen toimialaan ja antavan sille vain vähäisen merkityksen. En suinkaan tarkoita sitä, että kasvatustiede olisi tieteenä mahdotonta, saati tarpeetonta — vaan että sen mahdollisuudet ja rajat on tunnettava. Meidän on tunnustettava se, että kasvatustiede on heikoilla ryhtyessään sanelemaan kasvatuskäytäntöihin liittyviä normeja. Asia on vallan toinen, kun tarkastelemme kysymystä kasvatuksen arvopohjan näkökulmasta. Vaikka erilaisten arvojen asettamiselle tärkeysjärjestykseen ei löydykään koskaan aukotonta ja yleismaailmallista pohjaa, saati perusteellista tieteellistä näyttöä, on kasvatuksen arvopohjan tarkasteleminen meille hyvin tärkeä ja keskeinen tehtävä. Kasvatuksen arvoista puhuttaessa on huomioitava se, puhutaanko tavoitteesta vai toteutuksesta.

Tarkastellessamme kasvatuksen tavoitteita, on meidän kiinnitettävä huomiota mm. opetussuunnitelmiin ja opettajan aikomuksiin (intentioon). Kuten hermeneutikot ovat jo toistasataa vuotta sitten osoittaneet, on toisen ihmisen aikomusten ymmärtäminen aina vaikeaa, ellei sitten vallan mahdotonta. Opetussuunnitelmiin kirjatut aikomukset ovat sen sijaan paljon helpommin tavoitettavissa. Niistä käy usein hyvinkin helposti ilmi millaisia arvoja koulutuksen tai jonkin tietyn oppiaineen pitäisi oppilaille välittää.

Koulukasvatuksen toteutuksesta puhuttaessa on huomio kiinnitettävä opettajan, oppilaiden ja koko kouluyhteisön toimintaan. Tällaisen eron tekeminen vaikuttaa teistä varmasti ensi näkemältä täysin itsestään selvältä ja kenties tarpeettomaltakin. Asia ei kuitenkaan näytä olevan käytännössä täysin selvä. Annan esimerkin. Erääseen taannoin ilmestyneeseen Helsingin Sanomien viikkoliitteeseen oli kerätty lukijoiden muistoja koulunsa liikuntatunneilta. Lehdessä julkaistut muistot olivat hyvin saman kaltaisia, mitä tutkija Ulla Kosonen on esitellyt teoksessaan Koulumuistoja naiseksi kasvamisesta. Monille koululaisille näyttää jääneen liikuntatunneista päällimmäisenä mieleen häpeän ja epäonnistumisen tunne (poikkeuksiakin oli). Tällaisia puheenvuoroja käytetään yleisesti perustelemaan sitä argumenttia minkä mukaan liikuntakasvatuksen arvopohja on väärä ja kieroutunut. Näin ei voi kuitenkaan väittää.

Oppilaiden kokemuksen tai annetun opetuksen perusteella ei voi arvioida kasvatuksen tavoitteita. Ongelma on pedagoginen, ei filosofinen. Kyse ei siis olekaan siitä, että kasvatuksen tavoitteet olisivat olleet vääriä, vaan siitä että toteutuksessa on jotakin vikaa. On sinänsä mielenkiintoista, että Kososen tutkimuksen perusteella naiseksi kasvamisen ja koulun liikuntatuntien välillä on selvä yhteys. Kerätessään ihmisten koulumuistoja ja kertomuksia sukupuoli-identiteetin kehittymisestä, muodostui liikuntatuntien kuvauksesta kuin itsestään tutkimuksen keskeisintä sisältöä. Monet näyttävät muistavan koulun liikuntatunnit erikoisen selvästi vielä aikuisenakin. Kosonen kertoo itse harrastaneensa liikuntaa aktiivisesti ja hänen peittelemätön lähtökohtansa oli täten positiivisten muistojen kultaama. Tutkija joutui kuitenkin tutkimuksensa kuluessa toteamaan aineistostansa nousevan esiin yllättäviä teemoja. Hän puhuu tutkimuksessaan häpeänkokemuksista, vallasta, näkyväksi tulemisesta, katseesta ja seksuaalisuudesta. Tämän tutkimuksen perusteella vahvistuu se käsitys, että koulun liikuntatunneilla saadut huonot kokemukset eivät ole rinnasteisia esimerkiksi matematiikan oppimisvaikeuksiin. Miksi se, ettei Matti osaa hypätä pukkihyppyä olisi sitten eri asia kuin se, ettei hän meinaa oppia kertotaulua?

...JATKUU

4 kommenttia:

hna kirjoitti...

En voi sanoa, että koulun liikuntatunteihin olisi liittynyt liian montaa hyvää muistoa. Jos edes kourallista.

Tiedän nyt ja tiedostin jo lapsena, että kyse on yksilön, siis opettajan kyvyttömyydestä kohdata erilaisia lapsia tai olla ylipäätään opettaja lapsille sekä siitä ettei koulu (rehtori ja muut) ottaneet tilanteesta otetta. Eli tehneet asialle jotain.

Itse harrastin jalkapalloa, kunnes kasvukipujen ansiosta polvilumpiot eivät sitä enää suoneet. Se ettei minun jalkapalloaktiivisuuteni eikä esim. luokkatoverin pariluistelu olleet jollain tapaa "oikeita" harrastuksia kummastuttaa edelleen.

Opettajan luoma suoranaisen paska ilmapiiri pilasi koko kouluaineen ja hän omalla käytöksellään, aikuisena, synnytti ikäviä mielialoja yhdelle jos toisellekin sekä selkeästi ja julkisesti eriarvoisti lapsia.

Minulle jäi hyvin selkeästi sellainen kuva, että myös opettajanhuoneessa tehdyt arviot jokaisen lapsen muustakin koulumenestyksestä pääsivät vaikuttamaan liikunnantuntien arvosanoihin ja opettajalta saatuun palautteeseen. Mikä minusta on jo tietyssä mielessä liian paksua.

Jussi kirjoitti...

”Ajatellaanpa vaikkapa taiteentutkijaa, joka pyrkii ymmärtämään ja selittämään maalausta. Hän voi analysoida esimerkiksi taiteilijan värinkäyttöä, teoksen sommittelua ja arvioida taiteilijan tekniikkaa, mutta lopputuloksen — taideteoksen — edessä hän on aina yhtä avuton.”

Et arvaakaan, miten kirjoituksesi kosketti minua. Olen kiroillut ~2 viikkoa sille, miten vähän tal.tieteen teoriat selittävät taloutta. Jos selittäisivät, kauppakorkean opettajat olisivat järjestään miljonäärejä. Monia asioita on vaikea formuloida - ja monien on vielä vaikeampaa sitä ymmärtää.

Tiedän loppujen lopuksi kovin vähän kasvatuksesta millään tasolla (mutta demokratiassa se ei tietenkään estä esittämästä mielipiteitä). Ajatus ”hyvätkään lähtökohdat eivät aina takaa suotuisaa kehitystä” on minulle kuitenkin valitettavan tuttu. Olen lähtöisin jotensakin hyvistä lähtökohdista. Tuttavapiiriin kuuluneisiin ”säätytovereihin” voin laskea 3 huumeisiin ja 2 oman käden kautta kuollutta.

Kiitän liikuntaan liittyvistä lähteistä. Esitän ne jollain tavalla kaverilleni. Tässähän ei kuitenkaan ollut kysymys siitä tutusta tilanteesta lääkärillä: ”kaverillani on sukupuolitauti…”

Lopuksi: lause ”se on lopulta aina arvoitus ja ihme” koskettaa toivottavasti muitakin lukijoita. Juuri sen verran epäilen kuitenkin kasv.tiedettä tuntevani, että miettisin montakin kertaa ajatuksen esittämistä yo-maailmassa. Ei siellä ihan kaikkea välttämättä tiedetä, mutta ei sitä pruukata tunnustaakaan…

Anonyymi kirjoitti...

Kun on äly- ja tunneihmisiä... ehkäpä liikunnan tyypit ovat "kehoihmisiä"; mitäpä sitä suotta vaivautumaan köpelöiden treenaamisessa...

Telemakhos kirjoitti...

Lämmin kiitos kommenteista. Ajatus kehollisesti "suuntautuvasta/ tuntevasta" ihmistyypistä on kiintoisa. Joku voi sanoa, että kyseessähän on vanha tuttu narsismi.