Kaikki me ollaan joskus oltu noobeja

Tiedättekö Runescapen? Jos tiedätte, olette luultavasti koululaisten vanhempia tai roolipeliharrastajia. Runescape on siis erittäin suosittu online roolipeli. Sitä pelataan siis verkossa, eikä käyttäjien tarvitse asentaa peliä koneelleen. Javakonsoli riittää. Runescapen pääsivulla olevien tietojen mukaan pelaajia oli viime perjantai-iltana kello kymmenen maissa vähän alle 100 000. Pelipalvelimia on parikymmentä. Arvioni mukaan Runescapen pelaajakunta on hyvin nuorta - luultavasti useimmat pelaajat ovat alakouluikäisiä. Minäkin tutustuin tähän peliin ekaluokkalaisten välityksellä. Varttuneemmat pelaajat pelaavat kai The Simsiä tai The World of Warcraftia.Vaikka olenkin pelannut erilaisia adventure -pelejä aika paljon, en ole pelaillut paljoa verkossa. Tiedän tyyppejä, jotka ovat ottaneet lomaa töistä pystyäkseen pelaamaan WoW:ia pari vuorokautta putkeen.

No kävi sitten niin, että vähän kokeilin lasten peliä. Rune on aika yksinkertainen peli, mutta silti hyvin addiktiivinen. Sitä voi pelata monella eri strategialla. Ideana on kuitenkin parantaa pelihahmon taitoja eri alueilla: voi esimerkiksi keskittyä puunkaatoon, kalastukseen, kokkaamiseen tai vaikkapa kaivostoimintaan. Mitä kauemmin jaksaa louhia, sitä kalliimpia metalleja saa. Ensiksi voi louhia vain kuparia ja tinaa (pronssi), myöhemmin, päiväkausien uuvuttavan klikkailun jälkeen voi saada rautaa, terästä ja erilaisia maagisia metalleja. Sitten harjoitellaan sulattamaan metalleja ja takomaan niistä haarniskoja ja aseita. Kaiken voi myydä alueen kaupoissa vaihtuvalla kurssilla. Minä harjoittelin kalastusta, louhintaa, metallin sulattamista, takomista ja kokkaamista. Hahmoni osaa tehdä terästä ja kalastaa perhovavalla lohia sekä valmistaa piiraita. Useimmat pelaajat näyttävät kuitenkin kehittävän lähinnä taistelutaitojaan. Toisia pelaajia vastaan voi taistella vain tietyillä alueilla, muualla vastustajina on eritasoisia tietokonevastustajia.

Peli tuntuu näin kerrottuna todella tylsältä. Suuri osa Runen viehätyksestä on siinä, että hahmot voivat puhua toisilleen ja vaihtaa sekä myydä tavaroita. Olen ollut aika pidättyväinen keskustelija - minusta on hieman kiusallista jutella tuntemattomien (luultavasti alaikäisten) ohjaamien pelihahmojen kanssa. Useimmat hahmot viestivät joko todella puutteellisella englannilla, kokeneemmat käyttävät internetslangia. Tyypillinen keskustelu näyttää olevan tämän kaltainen:
Zezima: "need stl axe"
Gougar: "noob"
Zezima: "plz"
Gougar: "lol"
Rune: "omg what a noob"

Kerjääjiin suhtaudutaan yleensä vihamielisesti tai heille vähintäänkin nauretaan. Sama koskee myös vasta-alkajia (noobeja). Neuvoa kysyvälle noobille vastataan yleensä vain "lol" (laughing out loud). Oikeita kavereita toki neuvotaan, mutta ei tuntemattomia. Jotkut harvat näyttävät silti pelaavan altruistisesti, mutta kynnys siihen on kova. Kun on itse harjoittanut hahmoaan kuukausitolkulla pystyäkseen tekemään itselleen mahtipanssarit ja -aseet, ei niitä anneta alennuksella aloittelijoille. Pohdin, miksi tämän säännön rikkominen tuntui minustakin vaikealta. Miksen voisi antaa virtuaalitavaraa virtuaalihahmolle, jos se sitä pyytää? Ehkä siksi, että siitä tulee epämiellyttävän namusetämäinen olo. Siinä syytä pysyä hiljaa omissa oloissaan. On jo tarpeeksi noloa, että 30-kympinen tohtori juoksee ympäri virtuaalimaailmaa etsimässä jauhoja tai parempaa hakkua. No toisaalta eihän iälläni tai akateemisilla opinnoillani ole merkitystä Runessa. Siellä mies saa kunnioitusta vain ansioidensa mukaan: taistelupisteidensä, taitojensa ja haarniskansa näyttävyyden perusteella. Runessa olen mitättömyys, 32 levelin taistelija ja 30 lvl. kokki. Toisaalta minulla näyttää olevan se etu, että pystyn lukemaan englanninkielistä ohjekirjaa. Se on säästänyt minut monelta nooooooob! -huudahdukselta.

kuumeista gradunohjausta

Äkillinen ja yllättävä nuhakuume kaatoi minut sänkyyn pariksi päiväksi. Juuri silloin kun ei jaksaisi tehdä mitään muuta kuin maata, tuntuu tulevan kiire töissä. Pitkään "nukkuneet" graduntekijät ottavat yhteyttä ja hoputtavat minua lukemaan käsikirjoituksiaan. Kaikki haluavat valmistua juuri nyt. Heidän tulevat viranhakunsa ja koko elämänsä on kiinni siitä, että nousen tautivuoteeltani ja annan heidän töilleen painatusluvan.

Eräs pyysi viattoman ystävällisesti minua kirjoittamaan kommenttini työnsä marginaaleihin ja palauttamaan sen sitten postitse. Olipa hän vielä laittanut palautuskuorenkin mukaan. Usein kirjoittelenkin huomautuksia käsikirjoitusten marginaaleihin, mutta en palauta niitä keskustelematta niistä kahden kesken opiskelijoiden kanssa. Jos keskustelu jätetään pois, tulee ohjauksesta jotakin aivan muuta. Siitä tulee "virheiden merkitsemistä" tai "väritysohjeita". Minä sanon, että sinistä enemmän taivaaseen, äläkä jätä paperia näkyviin. Sitten graduntekijä värittää kiltisti loppuun.

Sain tällä kertaa hillittyä itseni, enkä kirjoittanut suutuspäissäni mitään ikävää. Opin ehkä jotakin edellisestä kerrasta. Lisäksi on sanottava, että tämä kyseinen opiskelija on oikeasti mukava ja ystävällinen ihminen. Se merkitsee minulle jotakin; itse asiassa aika paljon.

Kuinka sanotaan opiskelijalle, että hänen gradussaan on melkein kaikki päin hel**ttiä? Osaan arvioida mielestäni aika hyvin miten miesopiskelijoille viestitetään hankalia asioita. Naisille en osaa puhua luontevasti ohjaajana; en varsinkaan, jos on sanottava jotakin todella negatiivista. Olen tässä asiassa aivan kyvytön. Kaikki miehet eivät ole. Laitoksessamme työskentelevällä liikunnan lehtorilla, Tapiolla, on aivan ilmiömäinen kyky antaa palautetta. Hän pystyy kannustamaan ja antamaan objektiivista palautetta samassa lauseessa, niin että huonoimminkin harjoituksessa onnistunut tuntee tehneensä jotakin oikein. Hänen puheissaan ei silti ole koskaan maikeilun sävyä. Luulen, että Tapion koko elämänkatsomus on saman positiivisuuden värittämä; sille on tunnusomaista "usko ihmiseen".

Ehkä ohjaajan ei pitäisi ikinä sanoa mitään todella negatiivista. Miksikö? Siksi, että ongelmat ovat aina osaksi myös minun syytäni. En ole osannut ohjata opiskelijaa riittävän selvästi eteenpäin. Missä määrin gradun ohjaajan on oltava rehellinen?

Jotkut ohjaajat viestittävät opiskelijoilleen jatkuvasti, että "hyvin menee". Teen sitä itsekin, mutta en käytä sanontaa fraasina. Se näyttää joskus johtavan tilanteeseen, jossa opiskelijalla on aivan väärä käsitys työnsä laadusta ja etenemisestä. Tähän rehellisyyskysymykseen ei ole kai yhtä vastausta. Toiset opiskelijat kestävät tilanteen, toiset voivat romahtaa.

Toisen virheistä muistuttaminen ei ole mielekästä, ellei samalla kerro miten tilanteesta päästään eteenpäin.

Muistatteko, kuinka marisin jossakin aiemmassa päiväkirjamerkinnässäni huonosta metodisesta osaamisesta. No rangaistus seurasi. Ei hallinnon tai kollegojen taholta. Sain luettavakseni erään oman opiskelijani käsikirjoituksen, mikä on kuin kouluesimerkki siitä miten tutkimusta ei pitäisi kirjoittaa. Työn kirjoittaja luuli käsikirjoituksensa olevan käytännössä hyväksymistä vaille valmis. Olisin itsekin jo mieluusti päästänyt opiskelijan pinteestä. Hän tottavie tarvitsisi jo tutkintonsa. Mutta käsikirjoitus on niin täynnä ongelmia, että voin vain kuvitella millaista vahingoniloa se herättäisi kollegoissani, jos he saisivat sen luettavakseen. Olisiko ollut parempi pitää suunsa kiinni? Ehkäpä? Päädyin sitten ohjaamaan työtä "väritä tästä" -menetelmällä. Näytän ongelmakohdat ja kerron tarkasti miten ne korjataan.

Graduarvosanat ja lausunnot näyttävät joskus olevan enemmän henkilösuhdekysymyksiä kuin oikeita laadun arvioita. Eräs professori tokaisi minulle kerran, ettei uskalla vaatia sille ja sille gradulle huonoa arvosanaa, koska se saatettaisiin "kostaa" hänen opiskelijoilleen alempina arvosanoina. En halua uskoa tätä. Se on ehkä vain tekosyy toimia raukkamaisesti.

vuosijuhlat

Vietimme viime viikolla laitoksemme vuosijuhlaa. Tuo tilaisuus ei ole ollenkaan sellainen haudanvakava hartaus, jossa hiljennytään muistelemaan opettajankoulutuksen loistavaa menneisyyttä ja valitetaan äänekkäästi nykyoloja. Näin olisi varmaan käynyt, ellei juhla olisi opiskelijoiden järjestämä. Iltajuhlassa oli taas kerran tupa täynnä. Paikalla oli noin 150 juhlavierasta, opiskelijoita, kaupungin johtavia virkamiehiä, muutama laitoksemme työntekijä ja useita jo eläkkeelle jääneitä opettajia. Tunnelma oli rento ja hyväntuulinen.

Sain pitää juhlapuheen. Puheiden pitäminen on vaikea laji. Tällaisissa tilaisuuksissa on otettava huomioon paitsi kuulijakunnan koostumus (paikalla on sekä opettajaksi opiskelevia, että eläkkeelle jääneitä opettajia, virkamiehiä sekä laitoksen nykyistä ja entistä johtoa) myös se, missä vaiheessa iltaa puhe tullaan pitämään. Miksikö? No siksi, että illallisen loppupuolella suuri osa yleisöstä on vähintäänkin "pienessä" hiprakassa. Sellaiselle yleisölle on parasta puhua vitsikkäästi. Illallisen alkupuolella voi yrittää puhua asiaakin. Minun puheeni oli lämpimän ruoan jälkeen, ennen jälkiruokaa. Se on hankala hetki; porukka on syönyt ja haluaa päästä röökille/ puuteroimaan nenää/ juttelemaan vapaasti. Jos siinä alkaa vetämään kuivaa puhetta, kuulijat tuskastuvat. Kaikki riippuu aloituksesta. Mietin puheen aloitusta pari viikkoa, aina nukkumaan mennessä. Keksin mielestäni omannäköiseni ja iskevän aloituksen: "Eräässä keskiaikaisessa piirroksessa on kuvattu historioitsijoita helvetissä kärsimyksissä. Paholainen on määrännyt heille rangaistukseksi – jatkuvasta menneisyyden tonkimisesta – kulkea ikuisuuden katse jatkuvasti taaksepäin luotuna."

Puheeni teemana oli, että "nykyhetki vaikuttaa aina kaaottisemmalta ja epävarmemmalta kuin menneisyys". Jokaisella ajalla on omat murheensa; nostalgia on mukavaa, mutta se ei vie eteenpäin.

Puhujan on parasta varoa, ettei tule nauttineeksi liikaa viiniä ennen omaa esitysvuoroa. Joidenkin on vaikea vastustaa ilmaista alkoholia (so. sitä, että lasi täytetään aina kun se on tyhjentynyt). Osallistuin joitakin vuosia sitten tohtoripromootioon. Juhlaillallisilla, jossa oli paikalla tasavallan presidentti ja yksi nobelisti, oli yksi promovoitavien tohtoreiden juhlapuheen pitäjä laskenut varmaankin juomamääränsä väärin (vaikka olikin lääket. ja kirurgian tohtori). Puheesta tuli hilpeä, mutta ei sillä tavalla kuin pitäjä oli sen ajatellut.

Ironia on vaikea laji - varsinkin puheissa. Huomasin jälkeenpäin, että muutamat ironisiksi tarkoitetut kommenttini eivät olleen kohdanneet yleisöä. Voi olla, että paperilta luettuna ne olisivat olleet parempia. Kysyin puheessani, että:

"Oletteko koskaan katselleet tarkemmin laitoksemme seminaarihuoneiden seinille ripustettuja valokuvia tai muotokuvia? Oletteko katsoneet käytävällä olevaa vitriiniä? Esillä olevat luokkakuvat ovat 1900-luvun alusta, uusimmat vitriinissä olevat palkinnot ovat 1950-luvulta. Seminaarihuoneen *** seinällä olevien presidenttien muotokuvien sarja päättyy J.K. Paasikiveen. *** on Snellmanin ja Topeliuksen kipsiset rintakuvat. Yhtä kaikki: satunnainen kulkija voisi kysyä, että onko aika pysähtynyt täällä viisikymmentä vuotta sitten. Mitä vastaisimme tällaiselle kysyjälle?"

Eräs kuulija luuli minun väittävän, että laitoksemme on pysähtynyt 1950-luvulle. Koetin vain viitata ikonografiaan; miksi olemme luoneet työllemme vuosisadan vaihteen kulissit. Eikö aivan yhtä hyvin voitaisi rakentaa 1960-luvun ympäristö. Hemmeko lisäarvoa koulutuksellemme viittaamalla pitkiin perinteisiin?

Ainoastaan huonoja puheita pitää selitellä jälkikäteen, joten lopetan tämän tähän.

Ai niin: ilta oli tosi mukava. Lähdin ensimmäistä kertaa koko urani aikana opiskelijoiden kanssa jatkoille. Yritin toki säilyttää tietyn henkisen "distancen", mutta en tainnut oikein onnistua. Opiskelijat olivat ehkä liian hyvätapaisia sanoakseen minulle, että nyt on aika lähteä... Toisaalta olen aina välttänyt istumasta ravintolassa opiskelijoiden kanssa. Se ei ole koskaan tuntunut oikealta.