mitä hyötyä gradusta?

Kirjoitin edellisessä päiväkirjamerkinnässäni opettajankoulutuksen opetusresurssien suuntaamisesta graduun ja kasvatustieteen opintoihin. En halua vähätellä teoriaopintojen merkitystä; se olisikin aika outoa, sillä opetanhan itsekin juuri näitä aihepiirejä. Tarkoitukseni oli huomauttaa, että graduun ja sen kirjoittamiseen valmentamiseen liittyvää opetusta on lisätty muiden "perinteisten" ja käytännöllisten opintojen kustannuksella. Ajatuksena lienee, että tulevat luokanopettajat saavat tällä tavoin perusteellisemman kuvan tieteenalastamme, ja saavat samalla valmiuksia pitää tietonsa ajan tasalla. Tieteellisen ajattelutavan omaksuminen merkitsee myös jonkinlaista maailmankuvan muutosta; sitä, että alkaa hahmottaa kasvatuskysymykset syvällisemmin. Syvällisesti alaansa perehtynyt opiskelija ei ole "muotien" ja ideologioiden vietävissä, mutta osaa myös epäillä omien ratkaisujensa pätevyyttä.

Lasken metodiopinnot yleissivistäviksi opinnoiksi. Jokaisen yliopistotutkinnon suorittaneen henkilön on syytä tuntea oman alansa keskeiset tiedonhankintamenetelmät. Tilastotieteen perusmenetelmien tuntemisesta on hyötyä arkielämässä. Haastattelutekniikoiden tuntemuksesta voi olla arvaamatonta hyötyä vaikkapa vanhenpainvartissa (vaikka se ei mikään haastattelutilanne olekaan).

Ongelma lienee siinä, että gradusta on usein liian pitkä matka käytäntöön. Tutkielmasta tulee silloin pakkopulla, joka tehdään mekaanisesti, oppaiden ja ohjeiden mukaan, vailla omaa oivallusta. Tuo edellä mainitsemani ihanne jää tällöin toteutumatta. Paljon merkitystä on sillä, millaisen aiheen ja kysymyksenasettelun valitsee lopputyölleen. Tiedän monia tapauksia, joissa gradu on tuonut oikeata tutkimustietoa ja sen lisäksi syventänyt tekijänsä ammattitaitoa ja -tietämystä.

Kasvatustieteen opintojen suurin ongelma on mielestäni hyvin saman kaltainen. Teoriat ja näkökulmat jäävät helposti irrallisiksi - niiden yhteyttä käytännön kouluelämään ei osata tarpeeksi hyvin osoittaa. Joskus vika voi olla meissä opettajissa, toisinaan ymmärtämistä näyttää haittaavan opiskelijan ennakkoasenteet tai kypsymättömyys pohtia oppisisältöjä mainitusta näkökulmasta. Jos luennolle tulee asenteella, että kaikki kasvatustiede on ajanhaaskuuta ja turhaa pas**njauhantaa, ei luennolta välttämättä jää paljoa käteen.

Kuten jo edellä mainitsin, tuntuu graduohjaukseen sijoitetut opetusresurssit kovin suurilta. Ryhmät ovat pieniä ja demoja on verraten paljon. En tosin osaa arvioida asiaa opiskelijoiden näkökulmasta. Tuntuvatko istunnot heistä turhilta tai ylimitoitetuilta? Yhtä kaikki, graduopinnot ovat säästyneet leikkurilta, kun muita opintojaksoja on lopetettu tai kuihdutettu. Säästöt ovat kohdistuneet eniten ns. opetettaviin aineisiin. Joissakin opettajankoulutuslaitoksissa opiskelijat eivät voi opiskella enää kaikkien aineiden peruspaketteja. He siis opettavat tulevia oppilaitaan lukiopohjalta. Samaan aikaan lukiot ovat siirtyneet ainereaaliin.

Laitosten hankala taloudellinen tila on ajanut yksiköt vähentämään pakollisten kurssien määrää samalla kun on lisätty niiden suoritusvaihtoehtoja. Tässä tilanteessa opiskelijoiden kannattaa olla tarkkana. Esimerkiksi kenttäharjoittelun voi korvata nykyisin kirjatentillä tai raportilla. Jotkut opiskelijat (jotka myöhemmin ovat syyttäneet koulutusta epäkäytännölliseksi) ovat valinneet helpoimman vaihtoehdon (tenttimisen). Suosittelen harjoittelua, vaikka se onkin vähän vaivalloisempaa.

ei vois vähempää kiinnostaa

Politiikka ja yhteiskuntaoppi eivät kiinnosta suomalaisia koululaisia. Pari vuotta sitten toteutetun IEA-Civics -tutkimuksen mukaan suomalaiset koululaiset johtavat "ei vois vähempää kiinnostaa" -listaa, mitä tulee politiikkaan, valtionhallintoon, lainsäädäntöön ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Arvaatte varmasti, että tämä tulos on herättänyt huolestumista opetusministeriössa ja poliittisten nuorisojärjestöjen piirissä. Poliittinen passiivisuus voi olla demokratian toteutumiselle kohtalokasta. Toki liiallinen aktiivisuuskin saattaa aiheuttaa pahaa jälkeä. Tässä tilanteessa jotkut ehkä syyttävät poliitikkoja: miten nuori voisi arvostaa aikamme valtiomiehiä? Eivätkö jatkuvat toilailut (sonerajuttu, neste jne.) pikemminkin näytä todistavan, että poliitikot eivät ole palkkaansa ansainneet. Ei pidä kuitenkaan yleistää. Toinen voi syyttää mediaa: poliitikot esitetään jonkinlaisina julkkiksina, joiden yksityiselämästä tai vaikkapa kodin sisustuksesta pitäisi jaksaa olla kiinnostunut. Heidän varsinaisesta työstään kerrotaan yllättävän vähän.

Peruskoulun luokilla 1-6 ei opeteta enää "yhteiskuntatietoutta" tai, kuten oppiaineen nimi silloin kuului: yhteiskuntaoppia. Nykyisin valmistuvat opettajat eivät näytä tietävän, miten Suomessa säädetään lakeja tai mitä eri ministeriöissä puuhataan. 1970-luvulla valmistuneiden opettajien yhteiskunnalliset tiedot olivat aivan toista luokkaa - ainakin, jos lukivat kurssinsa kunnolla. Tuolloin koulutukseen kuului useita yhteiskuntatietoa välittäviä kursseja. Silti tutkintoon mahtui (nykyiseen verrattuna) paljon harjoittelua, paljon ohjausta ja todella runsaasti pienryhmätyöskentelyä. Opettajankoulutuslaitoksissa järjestettiin tuolloin vielä ensiapukursseja, kerhonohjaajakursseja ja AV -kursseja.

Yhteiskunnalliset luentosarjat ja kansalaistaito poistui opettajankoulutuslaitosten kursseista vuoteen 1995 mennessä. Minne se kaikki katosi? Pikainen opetussuunnitelma-analyysi osoittaa, että Gradu (so. graduseminaarit) ja kasvatustieteen opinnot ovat nielleet pikku hiljaa enemmän ja enemmän opetusresursseja. Koulutuksen painopiste siirtyi vähä vähältä yleissivistävistä kursseista kasvatustieteen, sosiologian ja psykologian suuntaan.

Toinen merkittävä "resurssinsyöjä" oli siirtyminen kokonaistyöaikaan. Sen jälkeen jäi monia kursseja pitämättä virkatyönä, kun ne eivät enää "mahtuneet" opettajien työsuunnitelmiin. Kokonaistyöajan piti varmistaa, että kaikkien opettajien työpanos olisi vertailukelpoinen. Omasta mielestäni se heikensi yliopiston toimintakykyä. Siitä alkaen olemme laskeneet joka ainoan työssä vietetyn minuutin.

Miltähän olisi näyttänyt Seminaarin johtajan työsuunnitelma 1950-luvulla. Luulenpa, että siinä olisi ollut yksi nolla enemmän (1600 --> 16 000 tuntia). Johtaja nimittäin asui työpaikallaan - oikeasti.

eräs ikävä muisto

Kun tässä blogissa on ollut puhetta tutkielman ohjausesta, nousi mieleeni eräs kokemus omalta opiskeluajaltani. Osallistuin historian jatkokoulutusseminaariin aktiivisesti heti perustutkinnon suoritettuani. Tuossa seminaarissa oli avoin ja kannustava ilmapiiri, jossa meidän annettiin haihatella erilaisten outojen, perinteiselle historiankirjoitukselle vieraiden aiheiden parissa. Minä olin kiinnostunut lasten tavasta ymmärtää historiallista muutosta. Pohdin sitä, hahmottuuko historia lasten mielissä kertomuksina, tarinanpätkinä, mitkä nivoutuvat sitten jollakin tavoin historian "aikajanalle". Narratiivisuus ja koko ajatus metahistoriasta olivat vasta vähitellen valtaamassa alaa suomalaisessa (1970-luvulla) paikoilleen kivettyneessä historianfilosofisessa keskustelussa.

No niin. Tein aika lapsellisen työpaperin ja matkasin sen kanssa Ouluun historianpäiville, jossa jouduin esittelemään sitä prof. M:n silmien alla. Paikalla ei ollut ketään oman laitokseni opettajaa, ja M. otti repiäkseen paperini koko yleisön edessä. Siinä ei ollut mitään hyvää. Olin erehtynyt kaikessa. M. käytti arvovaltaansa naurattaakseen yleisöään, joka koostui lähinnä hänen ystävistään ja oppilaistaan. Luulen, että sain samalla kantaa myös hänen kaunansa oppiainettani kohtaan - sitä en tosin silloin vielä tiennyt.

Tilanne oli kamala, vaikka en pidäkään itseäni kovin herkkänahkaisena. Aina kun yritin argumentoida jotakin asiani puolesta, veti hän keskustelun parhaiten tuntemaansa alaan, saksalaiseen 1800-luvun filosofiaan. Siihen en tietenkään pystynyt vastaamaan. Koetin vain kiitellä hyvistä ja mielenkiintoisista huomioista. Se ei riittänyt. Minut piti nolata. Kognitiotiedettä ja kirjallisuudentutkimusta yhdistävä näkökulmani oli paitsi väärä, myös kerettiläinen. Kritiikki sinänsä oli varmaan aiheellista; paperini oli sekava ja heikosti argumentoitu. Olen huomannut, että vasta viime aikoina suomalaiset historioitsijat ovat kiinnostuneet ajan kokemisesta. Nykyisin tämä aihe lienee "sallittu" myös Oulussa.

Kun pääsin viimein pois seminaarihuoneesta lähdin vaeltamaan kaupungille. En tuntenut ketään ja muilla jatko-opiskelijoilla tuntui olevan omat pienet piirinsä. Menin hotelliin ja soitin kotiin, en niinkään purkaakseni mieltäni, vaan tiedustelleekseni kuulumisia.

Äitini oli jo silloin maannut pitkään sairaalassa. Hän kärsi aivoihin edenneestä melanoomasta ja häilyi elämän ja kuoleman välillä. Sairauden hoito oli lopetettu ja saattohoito aloitettu. Joku ehkä kysyy, miten pystyin lähtemään tuollaisessa tilanteessa. Melanooma ei yleensä vie äkkiä. Olin ollut saapuvilla jo kuukausia. Kävimme isäni ja sisareni kanssa sairaalassa päivittäin. Joku jäi aina pienen Heikki-veljen kanssa silloin kotiin. Koetimme pitää hänen elämänsä jotenkin siedettävänä. Olimme tietenkin pohtineet pitkään, uskallanko lähteä Ouluun tällaisessa tilanteessa. Päädyimme siihen, että menen - olihan minulla mahdollisuus saada lisuriani varten hyviä neuvoja. Tulos oli kuitenkin, että työni revittiin. Muistan vieläkin sen ahdistuksen, jota tunsin odottaessani kotiin pääsyä tuolta surkealta retkeltä.

Mitä sitten tapahtui? Äiti kuoli muutamaa viikkoa myöhemmin. Olin silloin hänen vierellään. Kun murhe ja väsymys alkoivat hellittää, vaihdoin lisurini aiheen sellaiseksi, jossa voin päihittää kenet hyvänsä vastaanväittäjän. Sen jälkeen minulla ei ollut mitään vaikeuksia selvitä "tiedeyhteisön edessä" tapahtuvasta koettelusta. Kirjoitin väitöskirjani professori M. mielessäni. Kaivoin esiin sellaisen materiaalin, jota muut eivät tunne. Väitöskirjani arvioitiin eximian arvoiseksi.

Sanotaan, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Minä olisin kyllä mielelläni helpomman reitin oppia tieteellistä argumentointia. Katkeruudesta ja itsesyytöksistä kesti parantua sangen pitkän aikaa.

Ehkäpä näistä syistä eläydyn joskus vähän liiankin herkästi omien ohjattavieni ongelmiin. Voitte arvata, että minun ryhmässäni saa selittää tekemättömiä töitä perhesyillä. Toisaalta pienet, ohimenevät murheet, kuten kiire ja stressi, saattavat tuntua minusta joskus hyvinkin turhanpäiväisiltä ongelmilta.

epäonnistuneen ohjaajan tilitys

Istun tietokoneen ääressä kirjoittamassa jo pahasti myöhässä olevaa artikkelia. Kirjoitan vimmalla ja työ tuntuu etenevän. En yleensä vilkuile sähköpostia kesken työprosessin, mutta nyt se oli jäänyt jostain syystä päälle. Palvelimella on uusia viestejä, ilmoittaa ohjelma. Luen viestit läpi pikaisesti. Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Olisi pitänyt odottaa sellaista hetkeä, jolloin voi rauhassa paneutua muihin asioihin.

Opiskelija(ni) kysyy postissa mahdollisuutta siirtää graduistuntoaan toisaalle. On keskustellut siitä jo toisenkin opiskelijan kanssa. Mitä helvettiä, ajattelen. Juurihan me sovimme ryhmän aikatauluista, juurihan hän itse valitsi esityspäivänsä. Olen jo ehtinyt tehdä aikataulut ja ilmoittaa niistä sekä sähköpostitse että kotisivuillani. Nyt siis arvotaan esitysajat uudelleen, jolloin joudun ottamaan vastaan muiden opiskelijoiden vihaisia sähköposteja, joissa valitetaan ettei uusi aikataulu sovi heille. Niinpä teen päivän toisen virheen ja vastaan sähköpostiin ärtyneesti. Pistänpä vastaukseni vielä koko graduryhmälle tiedoksi. Opiskelijan kirjeessä ei mielestäni ollut mitään henkilökohtaista, ja olihan hän kertonut keskustelleensa jo toisen ryhmäläisen kanssa asiasta. Ajattelin, että aikataulumuutokset koskevat koko ryhmää.

Kirjoitan siis ärtyneen vastauksen, jossa käsken pysymään sovitussa aikatalussa. Luin lähettämäni kirjeen uudelleen illalla ja koko homma rupesi harmittamaan. Kirjoitin ryhmälle uuden kirjeen, jossa pahoittelin kovaa otettani. Totesin myös, että aikatauluja voidaan muuttaa jos siihen ilmenee hyviä syitä. Pahoittelu oli kuitenkin jo myöhäistä.

Näin opiskelijan laitoksella. Hän kertoi keskustelleensa asiasta laitoksen johtajan kanssa! Aika kovaa peliä. No, siihen hänellä on oikeus - ajattelin. Opiskelija sanoi haluavansa vaihtaa tutkimusryhmää. Hän saisi johtajalta luvan siihen sillä ehdolla, että minä suostun järjestelyyn. Tietenkin suostuin, ei ohjauksesta tule mitään jos toinen on vastentahtoisesti ohjattavanani.

Olen tehnyt "menettämäni" opiskelijan kanssa töitä kaksi vuotta. Olen lukenut suuren määrän hänen tekstejään, olen sorvannut hänen gradunsa tutkimustehtävän ja -asetelman. Viime kesänä hän vaati minua lukemaan ja kommentoimaan hänen käsikirjoitustaan kesäaikana. Tein sen, ja kirjoitinpa kommentit vielä kirjallisesti. Niinpä en voinut olla kysymättä, miten tämä kaikki vaivannäköni pyyhkiytyi pois yhdessä hetkessä. Hän kertoi minun olevan erittäin hyvä ja tarkka ohjaaja (ei pidä välttämättä paikkaansa), mutta ei silti pysty tekemään enää kanssani töitä. Niinpä niin.

Tämän vuodatuksen opetuksena on, että opiskelijat arvostavat mukavaa, joustavaa ja joviaalia ohjaajaa. Opiskelijat ovat tyytyväisiä siihen, jos ohjaaja jaksaa kannustaa ja kehua. Varsinaista sisällöllistä asiantuntemusta ei juuri odoteta. Olen oman arvioni mukaan asiantunteva, ahkera, hyvin perehtynyt, tarkka, mutta toisinaan kärttyisä ja äkkiväärä ohjaaja. Ymmärrän hyvin, että opiskelijat eivät halua ohjaajakseen tyrannia - sellaisena minä en kuitenkaan itseäni näe.

Ongelmani on, että en osaa/ halua ajatella olevani asiakaspalvelutyössä. Ongelmani on, että en jaksa neuvotella opiskelijoiden kanssa jatkuvasti. Aikoinaan minun ei olisi tullut mieleenikään ryhtyä leipomaan seminaariaikoja oman ohjaajani kanssa, ellei siihen olisi ollut todella painavia syitä. Se voi olla ongelmani ydin. Yliopisto on muuttunut, mutta minä en. Edustan kai jossakin määrin sellaista vanhaa arroganttia ohjaajatyyppiä, joka piti lopputyötä lähinnä opiskelijan omana ongelmana.

Opiskelijamme valmistuvat opettajiksi. He joutuvat työelämässä kohtaamaan monelta eri tahoilta asetettuja vaatimuksia (rehtori, vanhemmat, oppilaat, toiset opettajat, oma perhe). Monet vanhemmat odottavat nykyisin, että opettaja on heidän käytettävissään mihin vuorokauden aikaan tahansa. Jos opettaja ei suostu tähän, voivat vanhemmat ilmoittaa siirtävänsä lapsensa toiseen kouluun. He kertovat, että opettaja ei ole ollut halukas yhteistyöhön. Siinä tilanteessa nuoren opettajan on vaikea ajatella vain itseään, on joustettava, on siedettävä. Mitenköhän herkkänahkaisimmat opiskelijamme pärjäävät kentällä?

On kai vielä todettava, että toivoin paljon "menettämältäni" opiskelijalta. Hänellä oli kiinnostava tutkimusaihe ja hyvä ote työhönsä. Olisi ollut mukava seurata tuon työn etenemistä loppuun saakka.

Saa kommentoida

Pätevää musiikinopetusta

Suomen musiikkikasvattajien ainejärjestön edustajat ilmaisevat huolensa opettajankoulutuksen musiikinopintojen tilasta viime sunnuntaina ilmestyneen Helsingin Sanomien mielipidesivulla. Kirjoittajat (Essi Hirvonen ja Anni Kettunen) julistavat mielipidekirjoituksensa otsikossa: "Peruskoulun musiikinopetuksen on oltava pätevää". Kukapa voisi väittää tätä vastaan? Kaiken opetuksen on oltava pätevää! Olen yhtä mieltä myös monista muista kirjoittajien havainnoista:

• musiikinopetuksen määrä opettajankoulutuslaitoksissa on jatkuvasti vähentynyt ja
  
• soiton kontaktiopetukseen ei ole enää mahdollisuuksia.
• opettajankoulutuslaitoksista nykyisin valmistuvien opettajien tiedot ja taidot musiikissa ovat luultavasti keskimäärin heikommat kuin kymmenen-kaksikymmentä vuotta sitten valmistuneiden opettajien vastaavat tiedot ja taidot
  

Yhtä kaikki, uusien opettajien musiikin aineenhallinta riippuu olennaisesti heidän omasta harrastuneisuudestaan; OKL:ssa suoritetuilla musiikin opinnoilla on yhä vähemmän merkitystä.

Tästä yhteisymmärryksestä huolimatta Hirvosen ja Kettusen kirjoitus nostatti verenpainettani, sillä tiedän useiden eri opettajankoulutuslaitosten lähestyneen Sibeliusakatemian norsunluutornia hattu kädessä ja katse nöyrästi alas luotuna. Moni opettajankoulutuslaitos on turhaan anonut oikeutta järjestää mielipidekirjoituksessa kaivattuja sivuaineopintoja. Me kävimme tähän asiaan liittyvää tuloksetonta kirjeenvaihtoa Sibeliusakatemian kanssa lähes vuoden. Lopputulema oli, että me emme saa järjestää musiikin sivuaineopetusta.

Nyt siis Helsingin yliopisto (kuinka ollakaan) on solminut sopimuksen Sibiksen kanssa... yksinoikeudella arvatenkin.

Voisi kuvitella, että Sibeliusakatemia pyrkisi edistämään maamme musiikkikasvatuksen tasoa muutenkin kuin paikallisesti. Kysymys siis kuuluu, miksi Sibeliusakatemia on niin nihkeä tässä asiassa. Miksi me muut emme saa järjestää musiikin sivuaineopetusta? Kuulemani mukaan he ovat viitanneet siihen, ettei OKL:ssa ole päteviä musiikinopettajia sivuaineopintoja vetämään. Väite on erikoinen (vai mitä Mikko). Tämä on minun käsitykseni mukaan valetta. Todellisten syiden spekulointi on hauskaa. Syitä ongelmaan voi olla useita:

1. Suomen musiikkikasvatus on perinteisesti erittäin elitististä ja arroganttia. Tämä juttu on Sibeliusakatemialle tyypillistä "teidän ongelmanne eivät voisi kiinnostaa meitä yhtään vähempää... haluemme elää vain rauhassa täällä turvallisessa Hobbittikylässämme" -ajattelua.

2. Sibeliusakatemia on tottunut yksinvaltaiseen asemaansa, ja aikoo pitää kiinni siitä. Sillä on edelleen tietynlainen yksinoikeus musiikkipedagogiaan (joo, joo, kyllähän täällä Jyväskylässäkin koulutetaan musiikinopettajia ja Tampereella musiikkiterapeutteja).

3. Jos opetusta voi myydä, ei sitä pidä antaa ilmaiseksi pois (siitäkään huolimatta, että kentän tilanne on sitä mitä se on). Mikäli OKL:t saisivat järjestää musiikin sivuaineopintoja, voisi heidän maksullisten kurssiensa kysyntä vähentyä.

4. Sibeliusakatemia haluaa saada itse kouluttamilleen musiikinopettajille töitä myös perusopetuksen alaluokilla.

Luulen, että Hirvosen ja Kettusen mielipidekirjoituksen todellinen viesti kuuluu: perusopetuksen alaluokilla tarvitaan Sibeliusakatemian kouluttamia musiikinopettajia. Siinä sivussa piti sitten vielä elvistellä yhteistyöstä Helsingin OKL:n kanssa. Kaunista!

Pudotuspeli

Kuuntelin henkilöstökokouksessa johtajan budjettisaarnaa. Meille kerrottiin, että laitoksen rahat eivät riitä avoinna olevien virkojen täyttämiseen. Koko budjettimme ei riitä edes kaikkien tällä hetkellä työskentelevien palkkojen maksuun. Rahat eivät siis riitä, vaikka lopettaisimme tähän paikkaan kopiokoneen käyttämisen, virkamatkat ja puhelut!

Laitoksessamme jäävät täyttämättä ainakin yksi vieraan kielen (engl.) lehtoraatti, varhaiskasvatuksen yliassistentin virka sekä pari muuta tutkimusvirkaa. Yksi assistentuuri pitää luultavasti jättää täyttämättä ensi syksynä. Mainitut virat ovat olleet jo pitkään tyhjinä. Luultavasti tiedekunta on todennut, että pystymme selviämään tehtävistämme myös ilman.

Silti opiskelijamäärä on pidettävä entisellään, sillä sen väheneminen tietäisi määrärahojen välitöntä tippumista. Jos tiputtaisimme opiskelijamääriä, se tulkittaisiin muissa OKL:ssa "heikkouden merkkinä". Tämä on noidankehä: kun virkoja jätetään täyttämättä, niin yhä pienempi ja vanhempi porukka tekee aina vain enemmän töitä. Tutkimusvirkojen jäädyttäminen merkitsee vähäisempää tutkimustoimintaa, mikä puolestaan johtaa määrärahojen vähenemiseen.

Hallintohenkilökunnan määrä sitä vastoin on noussut (yliopistotasolla) voimakkaasti. Ei ihme, sillä jo pelkästään taloushallinnon määrä on kasvanut nopeasti. Suunnittelijoita ja päälliköitä tarvitaan projektien pyörittämiseen ja rahavirtojen koordinointiin. Jokainen porras niistää sitten oman osuutensa yhteisestä potista. Hommahan menee pääpiirteittäin näin: opetusministeriö jakaa rahaa yliopistoille, jotka puolestaan jakavat sitä tiedekunnille. Tiedekunnat jakavat rahaa laitoksille.

Meidän tiedekunnassamme nuo rahanjakokriteerit vaihtuvat vuosittain. Pääperiaatteena on kuitenkin, että loppututkintojen tuottaminen on kannattavampaa kuin välitutkintojen, tutkimustoiminta on kannattavampaa kuin opetus, luennot kannattavampia kuin kontaktiopetus, pienet tilat kannattavampia kuin voimistelusalit.

Kaikkein kannattavin laitoksen toiminnan rahoitusstartegia on ulkoistaa OKL -opetus. Tämä tapahtuu siten, että:
1) haetaan ulkopuolinen projektirahoitus jollekin tutkimus- tai kehittämishankkeelle,
2) jäädään virkavapaalle omasta työstä tekemään tuota projektia,
3) laitos hommaa sijaiseksi pätkätyöläisen, jolle voidaan maksaa minimipalkkaa ja erottaa loma-ajaksi.

Opettajankoulutuslaitosten pudotuspelien semifinaalit ovat juuri alkaneet. Eri opettajankoulutuslaitokset ovat valinneet toisistaan poikkeavia henkiinjäämistrategioita:
Jotkut pyrkivät integroitumaan paikallisten ammattikorkeakoulujen kanssa, Helsinki käyttää ministeriön keittiön ovea, toiset koettavat luottaa maakunnallisen vaikuttavuuden korttiin. Jyväskylä, niin Jyväskylä on Jyväskylä. Pian nähdään, miten käy. Minä arvaan, että laitokset riudutetaan lopettamaan itsensä. Määrärahoja vähennetään ja virkoja jäädytetään, kunnes laitoksen toimintakyky todetaan puutteelliseksi. Sitten Kalliomäki tulee ampumaan armonlauukauksen.

moottoripyöränäyttelyssä

Viereisessä kuvassa veljeni Heikki keltaisissa kurahousuissaan seuraa taustalta, kun remppaan mopoani. Satulassa istuu naapurin poika.

Ehkä arvaatte, että kuva ei ole enää aivan tuore. Onneksi isä käytti hyvää filmiä Leicassaan, sillä värit ovat säilyneet siinä ihmeellisen hyvin.

Tuo kuva tuli mieleeni ajaessani eilen kotiin Helsingin moottoripyöränäyttelystä. Olin nimittäin saanut houkuteltua Heikin mukaani. Heikistä ei tullut MP -harrastajaa vaikka noin nuorena altistui kaksipyöräisten lumovoimalle. Koetimme analysoida asiaa myöhemmin, mutta selvää vastausta emme asiaan löytäneet. Kyse saattaa olla kulttuurierosta.

Moottoripyöränäyttely oli itsessään aika yhdentekevä, muovia ja kiiltävää kromia, suuria moottoreita ja vähäpukeisia malleja keikistelemässä moottoripyörien päällä. Epäilen, että yksikään malleista ei käännä kadulla katsettaan nähdessään moottoripyörän, saati lähtisi kyytiin. Silti haluamme ajatella niin. Oikeasti moottoripyörien perään katsovat vain pikkupojat, eivät mainoskuvastojen naiset. No myydäänhän työkaluja ja autonrenkaitakin alastonkuvilla, eikä tietääkseni kukaan ajattele, että Michelinin renkailla voisi korostaa miehisyyttään ja tehdä itsestään kiinnostavamman kumppanin.

Kyse lieneekin tuotteen kohderyhmän mieltymyksistä, ei parinvalinnan sosiologiasta. Moottoripyöräkauppaa tutkittaessa on luultavsti havaittu, että kohderyhmälle kannattaa tarjota makkaraa, kaljaa ja vähäpukeisia naisia. En suinkaan moralisoi, olinhan siellä minäkin - niin ja Heikki -parka.

Moottoripyöräkulttuurissa on myös alatyyppejä. Minä koetin etsiytyä BMW -osaston tuntumaan, siellä oli autokaupan tuntua ja pikkutakkimiehiä. BMW:n moottoripyörät mielletään kestäviksi, hyvin arvonsa säilyttäviksi, tasaisiksi ja ehkä vähän luonteettomiksi. Omistajat ovat viimeisestä tietenkin eri mieltä. Mainitut arvot sopivat hyvin yliopistonopettajalle. Toinen havainto: Harlikkaosastolla pyöri paljon sellaista porukkaa, jotka selvästi arvelivat tarvitsevan HD:n imagosyistä tai keski-iänkriisin oireita helpottamaan. Toivottavasti heillä on onnea samassa suhteessa kuin rahaa.

Heikin kuvaus samasta tapahtumasta täällä