Laitoksemme opintojaksojen ajoitus on mennyt vähitellen sekaisin. Olimme muistaakseni jonkinlaisessa järjestyksessä viimeksi joskus vuosituhannen vaihteessa. Sitten yhteisvalintatoimikunta keksi poistaa harrastuneisuuspisteet valintakoekriteereistä. Tämä aiheutti sen, että "kuusen juurella" suoritettujen kasvatustieteen arvosanojen merkitys korostui entisestään. Hyvin suuri osa koulutukseen valituista oli suorittanut vähintään approbaturin, moni suuren osan aineopinnoistakin. Luulisi, että tämä olisi ilahduttanut meitä. Merkitseehän se periaatteessa sitä, että opettajankouluttajat pääsevät vähemmällä kun avoimen yliopiston opettajat ovat tehneet työt etukäteen.
"Jaa, jaa, hoh, hoo", sanoisi tähän muupipeikon äiti. Uusilla opiskelijoilla on opintoja sieltä ja täältä, mutta ei tuolta. He ovat epäyhtenäinen ryhmä, jolle kuitenkin pitäisi tarjota mielekästä tekemistä siksi ajaksi jonka he ovat päättäneet viettää opinahjossamme. Joukossa on sitten vielä - kai vähemmistönä - niitä opiskelijoita, jotka tarvitsevat kaikki tarjoamamme opintojaksot. He ovat saaneet katsella vierestä kun "kiihdyttäjät", "nopeuttajat" ja "ultranopeuttajat" juoksevat demolta toiselle. Monesti opiskelija on ollut samaan aikaan pois kahdelta demolta - tai siis läsnä kahdella demolla samaan aikaan (vedoten meidän huonosti tekemäämme lukujärjestykseen)
Niinpä joka on opintojen ajoitukseen ryhtynyt, on tahrannut kätensä p*skaan. Kaikilta on tullut haukkuja. Homma on tietenkin sysätty - parhaimpaan venäläiseen hallintotyyliin - kaikkein alimmalla portaalla seisovalle virkamiehelle. Se asia piti ensiksi muuttaa ja siksi tuo lantakuorma seisoo nyt minun pihallani.
Aivan ensiksi pitää kai aloittaa pieni asennemuokkaus. Me emme voi (emmekä ehkä halua) tarjota opintoja missä hyvänsä järjestyksessä ja milloin tahansa, eikä meidän tarvitse kouluttaa ylioppilaasta maisteria kahdessa vuodessa. Vaikka joustammekin mielellämme siellä missä se on mielekästä, eivät opiskelijat ole asiakkaitamme emmekä me ole kauppiaita.
Tämän päivän Hesarissa oli juttu luokanopettajan musiikin opintojen määrästä. Se, että musiikkia on luokanopettajilla Helsingin OKL:ssä... ei vaan mikäsenytolikaan-tieteellisessä tiedekunnassa 36 tuntia, ei tarkoita että sitä on 36 tuntia kaikissa opettajankoulutuslaitoksissa. Sanoma oli silti oikean suuntainen. Kun miettii, miksi taito- ja taideaineilla on ollut niin hankala tilanne kiristyvässä yliopistomaailmassa, kannattaa pohtia tätä: kuinka moni kasvatus/ käyttäytymistieteellisen tiedekunnan dekaani osaa soittaa jotakin soitinta, kuinka moni on koskaan harrastanut taidetta vakavasti? Niille, jotka ovat tehneet elämässään jotain muutakin kuin kirjoittaneet julkaisuluetteloaan, ei tarvitse vääntää tätä asiaa rauta- tai villalangasta.
KUVA: Bilibin
5 kommenttia:
Noniin, että eksyin tänne sitten. Ja hakusana oli kasvatusfilosofian tenttikysymyksiä, niitä minä metsästän. Että näin, cumu menossa.
Voi, minä en ole pitänyt koskaan kasvatusfilosofian tenttiä; meillä kun on aina ollut tuo "klassikkoessee" tutkintovaatimuksissa. Mutta tieteenfilosofian tentti näyttää tuottavan monille vaikeuksia. Tenttikirja (Raatikainen) vaikuttaa kylmiltä luettuna varmasti kovin silppuiselta. Jos lukija hahmottaa sen, että oikeastaan kaikki Raatikaisen esittämät asiat voidaan laittaa kolmen otsikon alle (Realismi, hermeneutiikka, postmoderni relativismi), on hän jo aika pitkälla.
Jep jep. Menossa on kirjat hyvä kasvatus-kasvatus hyvään ja platon.Ei hyvältä näytä...
Ja sitten vielä tunnustan luettuani viimeiset tekstisi että soitan pianoa! Ja laulankin vielä... Sijaisuuksia tehdessä ei passaa mistään kieltäytyä, hilpaisen myös teknisiin töihin puuhailemaan jos tarvitsee, maalla asuessa naispuolinenkin osaa käsitellä yhtä sun toista hilavitkutinta, onneksi. Taidan käydä sivulla useamminkin kun kerran tänne eksyin vanhojen tenttikysymysten perässä.Mielenkiintoista.
Kasvatustieteen CL ja sijaisuuksia, kätevä muusikko. Arrgghhhh, arvoitus!
Lähetä kommentti