keskiviikkona, lokakuuta 11, 2006

mun oma juttu

Olen viime päivinä istunut tutkijankammioni hämärässä ja lueskellut tummanruskeassa Chesterfield nojatuolissani kasvatushistorian esseitä. Kaukana kavala maailma.

Esseiden joukossa oli muutama todella hyvä juttu. Eräs opiskelijani, joka syntyperäisenä virolaisena on koulussa joutunut opiskelemaan venäjää, kirjoitti hienon esseen Makarenkosta. Makarenkohan on tuo sosialistisen kasvatusideologian ristiriitainen hahmo, jonka oppeja koetettiin täälläkin tavailla 1970-luvulla. Oli kiintoisaa lukea, miltä Makarenkon opit tuntuvat kirjoittajan omia koulukokemuksia vasten.

Eräs toinen kirjoittaja oli tutustunut A. Neillin omaelämäkertaan "Reksi, reksi koirankeksi". Hei, nyt te ajattelette, että pakotan viattomat nuoret lukemaan kaikenlaisia aikansa eläneitä hörhöjuttuja. En tunnusta. Kokoamalleni kirjalistalle kuuluu suuri määrä neutraaleja "klassikkoja", kuten Platonia, Ksenofonia, Aristotelestä, Augustinusta, Montaignea, Comeniusta jne. Mutta lähes puolet esseistä on kirjoitettu Neillin Summerhillistä tai mainitusta elämäkerrasta. Syytä tähän en ole osannut arvata. Niin sanotulla "vapaa kasvatus" yhdistetään kai Neillin nimeen, vaikka hän tosiasiassa taisikin sanoutua irti tuollaisesta rinnastuksesta. No, joka tapauksessa Neill ja Summerhill herättävät vieläkin tunteita.

Ai niin, minun piti kirjoittaa siitä esseestä. Eräs kirjoittaja käytti tekstissään useaan kertaan tällaista argumenttia: lasten ei tarvitse tehdä ** koska minä en itsekään arvosta sitä. Esimerkiksi puhuessaan tapojen opettamisesta kirjoittaja tuli sanoneeksi, ettei ymmärrä miksi koulussa pitää syödä veitseä ja haarukkaa käyttäen. Hänelle itselleen riittää pelkkä haarukka. Veitsen käyttäminen ei ole selvästi "hänen juttunsa". Jäin pohtimaan tätä sinänsä vilpitöntä ja harmitonta tunnustusta. Tuntuu vähän pelottavalta, että se mikä ennen oli huonoa käytöstä, on nykyään vain "mun oma juttu". Helpompaahan se olisi varmaan koulussa, jos opettaja itsekin istuisi lippis päässä kauhomassa lusikalla makaroonilaatikkoa oppilaidensa kanssa.

Kuva: Näkymä syksyiseltä joelta

9 kommenttia:

Anna Amnell kirjoitti...

Tuo "oma juttu" -kirjoittaja on selvästikin sisäistänyt postmodernismin keskeisen opetuksen: jokainen voi tehdä itsellensä sellaisen elämäntyylin ja sellaiset säännöt kuin haluaa, sillä ei ole olemassa oikeaa ja väärää.

Telemakhos kirjoitti...

Joo, itsekin ajattelin samaa. En tiedä tosin, onko kyseessä tietoinen ja harkittu valinta, vai pelkkä kypsymättömyys. Essee oli muuten sinänsä ihan hyvä. Pohdin pitkään, pitääkö minun laskea arvosanaa sen perusteella, että minun mielestäni opettajan pitäisi edustaa toisenlaista arvomaailmaa. Tätä kautta lankeaa helposti samaan postmodernin suohon; ja toisessa ääripäässä vaanii indoktrinointi: Otanko linjan "kaikki käy" vai pakotanko uskomaan itse tärkeänä pitämiini arvoihin. Käytännössä tilanne on helppo. Väitteet on pystyttävä perustelemaan, varsinkin jos ne poikkeavat konsensuksen käsityksistä.

hna kirjoitti...

Ehkä asiasta voisi ohimennen vaikka smalltalkmaisesti keskustella. Minusta on tärkeää, että opettaja ymmärtää, että vaikkapa hienommilla ruokailuilla (joulu, paremmat ravintolat, häät, tohtorisjuhlat ja muut) veitsenkin käyttö on suotavaa. Ja osaa välittää tämän oppilailleenkin.

Ja toisekseen onhan sekin taito, joka pitää vain oppia. Motoriikankin kannalta.

Tilannetaju. On toki hyvä, että opettaja on "vain ihminen", mutta samalla opettaja on kasvattaja, esimerkki. Kuten muutkin tärkeät, merkittävät aikuiset lapsen/nuoren elämässä.

Hyvät pöytätavat ovat vain joskus tarpeen ja jos niitä ei osaa tulee typerä olo ja koko jutusta menee ilo sekä rentous.

hna kirjoitti...

Eilen kuulin pätkän Radio Peilissä keskustelua postmodernista ihmisestä ja koska en tunne asiaa, mutta se tuntuu mielenkiintoiselta, niin osaisitko sinä avata tätä teemaa?

Anna Amnell kirjoitti...

Postmodernilla ihmisellä ei ole elämässään mitään keskustaa, ei perustaa, ei päämäärää. Äärimmilleen ilmaistuna hän on "kuin rantahiekkaan piirretty kuvio" (Foucault).

Geoidi kirjoitti...

Asiaa.

Olen vastikään tiedostanut, että olen tuleva aineenopettaja. Vähän tutkinnon täydennystä (mm. juuri kasvatustieteitä) ja virallinen puoli on siinä. Löysin blogisi mitä otollisimpaan aikaan, sillä olen todella pistoksissa tästä uralöydöksestä ja kaikesta aiheeseen liittyvästä.

Mitä tulee tuohon oppilaiden postmoderniin (osin varmasti myös puberteettiseen) välinpitämättömyyteen ja oman navan sisustamiseen ja siellä piehtarointiin, ajattelen ilmiön johtuvan pitkälti "oikeiden" ongelmien puuttumisesta nykyihmisen elämässä. Mikään ei uhkaa elinvoimaa, voidaan hillua ja keskittyä vapauden maksimoimiseen, kaikenlaiseen turhuuteen. Lopulta ahdistutaan, kun elämässä ei ole enää mitään ennustettavuutta, ei mitään selvää saati pysyvää.

Mielipide-ero sinällään ei varmastikaan ole perusteltu syy arvosanan laskuun, mutta edelläkirjoittamani perusteella jonkinasteinen konservatiivisuus on mielestäni nyky-yhteiskunnassakin erittäin paikallaan ja missäpä se herkullisemmin kukoistaisi kuin opettajien toiminnassa.

Telemakhos kirjoitti...

Kiitos vinkistä. Jatkan tätä "mun oma juttu" aihepiiriä pian. Sitä ennen minun pitää saada sydämeltäni eräs toinen asia, mikä sekin liittyy etäisesti postmoderni opettaja -teemaan.

Anonyymi kirjoitti...

Eivät lapset enää "sivistystä" tarvitse. Eivät vanhemmatkaan sellaista halua. Hyvät tavat ja klassikoiden lukeminen tekee lapsesta erilaisen ja saa erottumaan joukosta. Huono homma.

Telemakhos kirjoitti...

Sivistyneisyyshän on perinteisesti merkinnyt myös sitä, että erottuu joukosta - edukseen. Siihen kuuluvat huoliteltu käsiala, hyvät pöytätavat ja oikeanlainen taidemaku.