A. S. Neillin ohjeita opettajille

Annan kommentin virittämänä jatkan A. S. Neillin pedagogiikkaa koskevia pohdintojani. Sillä, missä elämänvaiheessa mihinkin teokseen tarttuu, näyttää olevan suuri merkitys. Tämä koskee tunnetusti kirjallisuutta, taidetta, mutta - enemmän kuin luulinkaan - myös kasvatusfilosofiaa. Olen muuttunut pikkuhiljaa ja salakavalasti pragmaatikoksi. Suhtaudun moniin kasvatusfilosofian kaanoniin kuuluviin teksteihin hieman huvittuneesti... tai kyllästyneesti - Mielialasta riippuen. Tai oikeastaan kyllästyminen koskee kaanoniin kuuluviasta teksteistä kirjoitettuja selityksiä, tutkielmia. Tällainen hartauskirjallisuus onnistuu aikaa myöten korvaamaan autenttisen tekstin siitä tehdyllä tulkinnalla. Samalla kadotetaan myös tekstin alkuperäinen konteksti. Lukekaa lapset klassikkoja, lukekaa niitä uudelleen.

Aikoinaan Neillin teksteissä häiritsi moni asia. Nyt lähinnä hymyilyttää hänen rakentamansa paperiset olkinuket. Olkinukkena saa toimia milloin kasvoton koululaitos, milloin lapseltaan liikaa vaativa vanhempi tai kaavoihinsa kangistunut opettaja. Eikä siinä mitään. Aiheetonkin kritiikki voi käynnistää aiheellisen muutoksen. Silti olisin halunnut kysyä Neilliltä, että eikö olekin kamalaa, kun vanhemmat lähettävät lapsensa Summerhilliin eivätkä kasvata heitä itse kotona. Ehkäpä Neill olisi vastannut tähän, että Summerhillissä lapset saavat kasvaa maaseudun rauhassa. Tätä hän näemmä piti hyvin tärkeänä lähtökohtana. Ehkäpä tuohon mielipiteeseen liittyi enemmän nostalgiaa kuin selvää kasvatusajattelua.

Neill oli opiskellut yliopistossa englantilaista kirjallisuutta ja hän julkaisi useita kaunokirjallisia teoksia elämänsä aikana. Onko tässä nyt taas yksi kirjallisuudentutkija joka olisi oikeasti halunnut olla oikea kirjailija? Luultavasti myös hänen kasvatusfilosofisia teoksiaankin kannattaa lukea sanataiteena. Toisaalta juuri omakohtaisen kerronnan kautta Neill tulee puhutelleeksi lukijaansa. Hän kuvailee kokemuksiaan, onnistumisia ja epäonnistumisia. Lukijan on tällöin helppo pohtia mitä itse olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa. Hänen kanssaan voi olla eri mieltä tehdyistä ratkaisuista ja tulkinnoista, mutta se ei ole merkityksellistä. Merkityksellistä on se, että Neill pakottaa ajattelemaan.

Vaikka Neillin ajatukset saivat paljon julkisuutta varsinkin hänen uransa loppupuolella 1960-luvulla, ei Summerhillistä muodostunut koskaan massaliikettä. Tässä mielessä Summerhillin vaikutus jäi vähäiseksi. Neillin teoksilla taisi olla kuitenkin valtava välillinen vaikutus. Hänestä keskusteltiin - tai oikeastaan väiteltiin - kaikkialla; varmasti myös opettajanhuoneissa. 1970-luvulla monet suomalaisetkin opettajat rupesivat tuntemaan huonoa omaatuntoa, kun he työssään joutuivat komentamaan ja määräämään oppilaitaan. Samalla Neill ansaitsi provokatiivisten lausuntojensa ansiosta hyvän kohteen konservatiivisia arvoja kannattavalle koulukritiikille. Tuo "vapaan kasvatuksen" apostoli ja hänen aatteensa tarjosivat sopivan selityksen milloin mihinkin
koulun ongelmaan. Sillä, että Neill pyrki itsepintaisesti sanoutumaan irti "vapaaseen kasvatukseen" liitetyistä vääristä mielikuvista, ei ollut vaikutusta. Näinhän se usein menee.

Neilliä lukiessa tulee mieleen, että hänen tietonsa psykologiasta ja kasvatustieteestä olivat melko puutteelliset. Hänen sitoutumisensa freudilaiseen psykologiaan asettaa Summerhill-pedagogiikan lähtökohdat heikolle perustalle. Neillin johdonmukaisesti harrastama lasten kognitiivisen kehityksen vähättely tuntuu nykyoloissa kestämättömältä (vaikka toki ymmärrän sen olleen vastalause sille, että lapset laitetaan uraputkeen 5-vuotiaana). Nykykäsityksen mukaan ulkoluku ja uusien tietojen pänttääminen on tärkeää ajattelutaitojen oppimiselle (tekemällä oppimisen ohella).

Neill, joka oli itse kypsynyt hyvin hitaasti sovelsi omaa elämäänsä pedagogiikkaansa. Kaikki opettajat tekevät luultavasti juuri näin - hyvässä ja pahassa. Monista Neillin opettajille antamista ohjeista tärkeimmäksi nousee mielestäni se, että huumorintajuisuus tekee hyvän opettajan paremmin kuin mikään muu ominaisuus. Huumorintajuisuuteen tulee liittyä paitsi kykyä nauraa itselleen myös empatiaa. Pelkäänpä, etten voi opettaa sitä opettajankoulutuslaitoksessa. Itsekin olen vasta vähitellen lakannut pelkäämästä opiskelijoita.

outoa jorinaa

Olin ollut kuumeen noustessa viikon maalla. Ei nuhaa, ei yskää, vain kuumetta. Lantion alueella tuntui särkyä, pää oli kipeä. Muutaman päivän podettuani päätin mennä lääkäriin. Vanha ja kokeneen oloinen lääkäri totesi lakonisesti, että kyse on myyräkuumeesta. Otti vielä vasta-ainekokeet - varmuuden vuoksi, vaikka sanoikin olevansa varma asiasta. Myöhemmin osoittautui, että lääkäri oli oikeassa. Siinä menikin sitten kolme-neljä viikkoa puolikuntoisena. Vene jäi laskematta vesille ja parin Heikille lupaamani artikkelin kirjoittaminen viivästyi pahasti. Koholla olevat maksa ja munuaisarvoni muistuttavat edelleenkin siitä, että en ole vieläkään täysin kunnossa.

Myyräkuume sairastetaan vain kerran, joten nyt ei sitten tarvitse enää pidätellä henkeä penkoessa lautakasoja. Kesällä tuli luettua monia sellaisia kirjoja, jotka olin aiemmin työntänyt odottamaan sopivampaa hetkeä. Nyt oli viimein sopiva hetki lukea uudestaan A.S. Neillin tuotanto. Luin myös Karl Bruhnin "Johdatus opetusoppiin" (1965) ja luinpa pitkästä aikaa yhden romaaninkin. Tai, oikeastaan Hämeen-Anttilan Suden vuosi on melkein ammattikirjallisuutta. Kirjan toinen päähenkilöistä on oppinut, mutta vähän julkaiseva dosentti, joka ei pärjää virantäytöissä liukkaammille työtovereilleen. Yksi hauskimmista kohdista oli se, jossa dosentti täyttää yliopiston julkaisukaavaketta. Kaavakkeen kysymykset olivat aitoja. Dosentti löytää uuden rakkaan luennolta; Hämeen-Anttilan Sari Karaslahti tuntui vähän liiankin täydelliseltä naiselta.

A.S. Neillin Reksi, reksi, koirankeksi (1974) ja Vapautta ei mielivaltaa (1969) -teokset herättivät pohtimaan taas kerran kirjailijan ja hänen maineensa välistä problematiikkaa. Neill muutti mieltään monessa asiassa uransa eri vaiheissa. Se, mitä arkikielessä nimitetään vapaaksi kasvatukseksi, ei näytä sopivan kovin hyvin Neillin myöhäisvaiheen kasvatusajatteluun. Toisaalta monelta opiskelijalta näyttää jääneen huomaamatta, kuinka järisyttävä vaikutus Homer Lanella ja parilla 1920-luvun psykoanalyytikolla oli Neilliin. Lane oli itseoppinut unien tulkitsija, joka otti Neillin potilaakseen oleskellessaan vähän ennen kuolemaansa Lontoossa. Neill vähättelee myöhemmin noiden istuntojen merkitystä, mutta hän näyttää tässä yhteydessä unohtaneen kuka oli. Psykoanalyysi on Summerhillin avain. Jännää, että Neill hääräsi alkuaikoina paljonkin Steiner-pedagogien, antroposofien kanssa. Osa tästä jengistä hurahti sittemmin myös spiritismiin, mutta Neill näyttää säästyneen siltä. Hän on kaikesta huolimatta skeptikko, uskonnollisesti immuuni, parannuksen tehnyt ja katkolla oleva kalvinisti.