oikein juhlittu!

Jouluaikaan televisiossa pyörivät einesmainokset esittävät arkkityyppistä joulunviettoa. Niissä koko suku on kokoontunut maaseudulle vauraan näköiseen kartanoon viettämään yhteistä perhejuhlaa. Ihmiset ovat yhtä harmonisia, huoliteltuja ja kauniita kuin kartanomiljöökin. Tämä mainosmiesten hyödyntämä "kuvasto" on peräisin luultavasti Koivun, Wendelinin tai jonkun muun tekemistä 1900-luvun alun joululehtikuvituksista. He kertoivat meille kuinka joulua vietetään oikein.

Kansakoulun joulujuhlat ja maassamme ilmestyneet joululehdet eivät antaneet vinkkejä siitä, miten herrasväen pitäisi viettää uuttavuotta. Voisin paikata tietämättömyyttäni perehtymällä vuodenvaihteen naistenlehtiin - niissä ehkä tullaan kertoneeksi mitä uuden vuoden aattoa pitäisi juhlia oikein, mitä tarjota pöydässä, miten pukeutua, minne mennä. Mutta huomaan, että kyse on mielikuvista.

Huomaan, että minun mielikuviani hallitsee jostakin vanhasta kotimaisesta elokuvasta - ilmeisesti SF-paraatista - napattu juhlakohtaus. Siinä uuttavotta juhlitaan Kämpissä. Elävä orkesteri soittaa, kaikki ovat iloisia, oikeastaan riehakkaita. Orkesteri lopettaa soittamisen vähää ennen keskiyötä. Yleisö laskee vuoden viimeiset sekunnit ääneen. Vuosi vaihtuu ilmapallo- ja lehtisilppusateessa. Kaikki suutelevat. Ilmeisesti tämä kohtaus on amerikkalaista lainaa. Se on tuttu monesta nykyelokuvastakin. Miksen minä pääse koskaan juhlimaan uutta vuotta oikealla tavalla? Uutenavuotena ei voi olla hauskaa ilman riehakasta juhlaa kalliissa ravintolassa.


Kuinkahan moni ajattelee olevansa luuseri, jos edellä kuvattu mielikuva täydellisestä vuodenvaihteesta ei toteudu. Käsi ylös.

ikkunaostoksia

Näin joulun jälkeen, seuraavaa ajokautta odotellessa on mukava haaveilla ensi kesän reissuista ja ennen kaikkea prätkän tuunauksesta. Tuunaaminen on hyvin epärationaalista; mitä sitä nyt toimivaa prätkää korjaamaan. Ja kallistakin se on. Jotenkin tällaisistä virityksistä haaveileminen ja BMW:n osia myyvissä nettikaupoissa surffailu helpottaa kevään odotusta. Itseterapiaan kuuluu myös se, että kerron ikkunaostoksistani vaikka täällä.

Ostoslistallani on:
Uusi istuin, Wunderlich Ergo (399 Eur). Nykyinen alkuperäisistuin on aivan helvetillisen liukas jopa nahkapuvun alla. Coreilla ajaessa istuin tuntuu liukumäeltä. Ei mitenkään mukava tunne maantievauhdissa.

Sitten pitäisi hankkia slipari (slip on vaimennin). Ajattelin Laser HotCam:ia sillä sen asentaminen ei katkaise fillarin tehdastakuuta. Pitäisi vielä päättää kannattaako ostaa koko putkisto vai ainoastaan vaimennin. Rahaa kuluu valinnasta riippuen 600-1200 Eur. Miksikö? En kehtaa kertoa.

Uudet paremmin muotoillut kytkin ja jarrukahvat. Bemarin kahvat on selvästi valmistettu isokätisille ja pitkäsormisille baijerilaisille. Vaikken minäkään ihan pienikätinen ole, pitää kytkinkahvaa aina vähän kurotella. Onneksi maailmalta löytyy tähänkin ongelmaan sopiva tuunaus: Vario levelerit, 79 Eur.

Sitten olisi hankittava kaatumatappeja. Ne ovat sellaisia eri puolelle runkoa, ohjaustangon päihin sekä taka- ja etuhaarukkaan kiinnitettäviä vinyylipalasia. Niiden tehtävänä on ottaa kaatumistilanteessa isku vastaan ja säästää tällä tavoin itse prätkä vaurioilta. Päädyin R&G racing products:in tappeihin. Hintaa sarjalle näyttää tulevan 144 puntaa eli 214 euroa.

Ja vielä viimeiseksi varaan ostoskärryihini hiilikuituisen alakatteen. Onneksi BMW-Finland ei ole vielä julkistanut sen hintaa. Arvaan, että se tulee maksamaan 800-1200 EUR. Tyydyn luultavasti lasikuituiseen katteeseen.

Lopputulos voisi näyttää kutakuinkin tältä. Maalaan katteen ehkä mustaksi.

Netissä on kuvia todella hienoista projekteista. Kokomusta K1200R on aika häijyn näköinen, vai mitä?

VAKAVA vakavasti

Aamun Hesarissa kerrottiin nyt koko kansalle opettajankoulutuslaitosten valintakoeuudistuksesta. Julistaudun nyt kuten ennenkin VAKAVA -hankkeen vastustajaksi. Koko uudistus perustuu tahalliselle väärinkäsitykselle. Meille kerrotaan, että opettajankoulutuksen valintojen ongelmana (!) ovat korkeat YO-rajat.

Ajattelette nyt, että Telemakhos on turhautunut jouduttuaan tappiolle. Onhan se varmaan niinkin, mutta miettikääpä oletteko koskaan nähneet mitään VAKAVAN näkemyksiä puolustavaa todistetta.

Minä esitän tässä pari omaa näkemystäni tukevaa tilastoa. Alla olevat histogrammit kuvaavat vuonna 2006 koulutukseen valittujen opiskelijoiden suoriutunusta ylioppilastutkinnon reaali- ja äidinkielenkokeessa. Ensimmäinen pylväs (se, jossa ei ole merkkiä) osoittaa kuinka paljon koulutukseen valittiin ei-ylioppilaita (tai tiedot puuttuvat).

Nämä tilastot voisivat olla mistä hyvänsä OKL:ästä paitsi Helsingistä, Hämeenlinnasta tai Jyväskylästä. Ei tarvitse olla tilastonero huomatakseen, että opettajaksi valikoituvat ovat varsin keskinkertaista porukkaa yo-mittarilla mitattuna.

En voi lakata ihmettelemästä sitä kuinka tuo uudistus pystyttiin suunnittelemaan niin pienessä porukassa ja niin vähällä mölyllä. Omien tietojeni mukaan se ei kiinnostanut kuin paria kasvatustieteen professoria ja muutamaa lehtoria. Ainakin alkuvaiheessa suurin osa mukanaolleista oli hallintohenkilökuntaa, opintopäälliköitä (lue opintosihteerejä) ja amanuensseja. En minä heitä tässä ole syyttämässä. Useimmille taisi jäädä loppupeleissä vain mahdollisuus todeta tapahtunut. Meidän opintopäällikkömme koetti useaan kertaan huomauttaa uudistuksen ongelmista. Asia oli kuitenkin päätetty jo ennen kokouksia. En oikein ymmärrä tätä kuviota. Miksi mennä muuttamaan toimivaa järjestelmää?

Ongelmat ovat seuraavat:
1) Kouluavustajan- ja opettajankokemuksen pisteytyksestä luopuminen suosii kieltämättä uusia ylioppilaita, mutta suosivatko ne oppilaita? Tällä muutoksella on myös työvoimapoliittista merkitystä. Koulujen on tulevaisuudessa entistä vaikeampi löytää kouluavustajia. Ehkä se on hyväkin (ei voi teettää enää sijaisuuksia avustajilla).

Saammekohan ensi vuonna aiempaa enemmän opintojensa "keskeyttäjiä". Niitä, jotka huomaavat vasta vuoden pari opiskeltuaan ettei opettajuus ole se mun juttu.

2) Ylioppilastutkinnon ja koululaitoksemme vähättely. Miksi juuri kasvatustieteilijät haluavat antaa nuorille tällaisen viestin? Sen sisältön on, että sillä miten vietät kouluaikasi ei ole merkitystä. Ymmärtäisin tämän, jos voisin luottaa siihen, että OKL:ssä ehditään opettaa riittävästi asioita ja kerrata lukiokursseja. Näinhän ei ole. OKL:n yleissivistävää oppiainesta on karsittu todella raskaalla kädellä. Mutta eiväthän suunnittelijat, opintopäälliköt ja se yksi professori sitä tiedä. Kukaan heistä ei ole luokanopettaja. Kukaan ei ole käynyt sitä koulutusta jota he nyt fiksailevat. Tämä muuten on iso ero verrattuna esim. humanistisiin ainelaitoksiin. Siellä proffat ovat usein oman aineensa kasvatteja (vaikka olisivatkin opiskelleet eri yliopistossa).

3) järjestelyongelmat. Kukaan ei voi ennakoida paljonko porukkaa ilmaantuu valintakokeisiin. Miten heille varataan mahdollisuus tehdä koe?

Hyviä vaikutuksia
- Suoritettujen kasvatustieteen tutkintojen poistaminen pisteytysperusteista helpottaa nykyisin vallitsevaa erilaisten korvaavuuksien sekamelskaa. On hyvä, jos entistä useampi opiskelija tekee approbaturinsa OKL:ssä
-

itseoppinut äitijohtaja

Jokin olohuoneen pöydällä lojuvan uuden Anna-lehden kannessa kiinnitti huomiotani ja vaati katsomaan tarkemmin. Mitä ihmettä... Kirsi Piha julistaa, että "äitiys on armeijaa parempi johtajakoulu". Ensimmäinen ajatukseni oli, että kas vain, Kirsi piha on käynyt armeijan. Ilmankos hän on ollut viime aikoina niin vähän julkisuudessa. Mutta vähän aikaa mietittyäni ja lehden artikkelia selattuani ymmärsin, että Kirsi Piha on kasvattanut lasta.

Pihan uusi kirja, jota tässä Anna-lehdessä puffataan, käsittelee "äitijohtajuutta". Tuo hämmentävä termi on luultavasti Pihan itsensä keksimä. Sinänsä juttu on ihan o.k., on hyvä, että naisten ja äitien uraongelmista puhtaan. Kirjoitus on yleispositiivinen. Sanomana on, että kotona opittuja taitoja voisi hyvin soveltaa myös yritysjohtamisessa. Olen tästä asiasta aivan samaa mieltä Pihan kanssa. Annan siis hänelle painatusluvan. ;-)

Mutta jotain tässä hiertää, ja minulta meni pari päivää keksiä mitä. En aio urputtaa siitä, että äitiys ja armeija rinnastetaan toisiinsa. Koko ajatus on täysin absurdi. Toinen on koulutus, toinen elämäntehtävä. Silti Piha ja hänen kaltaisensa puhuvat äititydestään via dolorosona, koettelemuksena. Äitijohtajuus on uranaisten veteraanipuhetta, eikä se eroa suuresti äijien inttijutuista. Ongelmallista tässä on se, että oman äitiyden reflektoinnin kohde on aika intiimi. Äitiyden tai isyyden rankkuutta ei ole sopivaa valittaa tiedoitusvälineissä. (huomattakoon, että tätä asiaa ei Anna-lehden jutussa juurikaan käsitelty... hyvä Kirsi!)

Miltähän äitiyden rankkuutta valittaneiden julkkisten lapsista tuntuu, kun saavat aikuisina lukeakseen vanhoja lehtijuttuja - niitä joissa vanhemmat marisevat kasvattamisen raskaudesta. Miltähän tuntuisi lukea oman isän tai äidin 30-vuoden takaista vuodatusta siitä, mistä kaikesta he ovat joutuneet luopumaan minun takiani. Tiedättehän, että tällaisten lausuntojen antaminen merkitsee sitä, että aikuisen oma äitiys tai isyys on pahasti hukassa. Tai ehkä oikea vanhemmuus ei vain ole kaikkien juttu.

tuleva jees -mies

Ah, tosiaan, on kulunut jo kaksi viikkoa edellisestä päiväkirjamerikinnästäni. Kiitos "Kalju" muistutuksesta (huomaatkos, että se tepsi heti!). On tapahtunut paljon sellaista mistä ei voi puhua. Tarkoitan yliopistopolitikointia ja työpaikan henkilösuhteita.

On ollut myrskyisä laitosneuvoston kokous ja hankala keskiryhmän vaali. Eteeni katsomatta ajoin mielestäni oikeaa asiaa. Olen pistänyt kaikki munat yhteen koriin ja ravistellut sitä oikein kunnolla. Olenko oppinut jotain? No, ainakin sen, että jees -miehenä olisi elämä paljon helpompaa.

Jos olisin nyt viisas, loisin itselleni uuden imagon. Voisin ryhtyä leppoisaksi, mutta joskus hieman arvaamattomaksi tutkijaksi. Puhuisin julkisesti harvoin, pääasiassa istuisin viisaan näköisenä hiljaa. Ehkä joskus nyökyttelisin harkitsevan näköisenä. Voisin kysyä kerran tai kaksi täydentäviä tietoja käsiteltävästä asiasta merkiksi siitä, että olen hereillä.

Viisas yliopistopoliitikko pitää huolen siitä, että porukka ei tiedä juuri mitään hänen mielipiteistään ja ajatuksistaan. Silloin jokainen voi kuvitella minun olevan samaa mieltä heidän kanssaan. Epämoraalista, jotkut mutisevat. Selkärangatonta, sanovat toiset. Niinhän se onkin.

Mutta entisen minäni kaltaiset "periaatteen miehet" voivat olla myös aika rasittavia. Siksi heidän annetaan mielellään mennä. Ovi pistetään perästä kiinni ja varmuuden vuoksi vielä säppiin.

Viime aikoina on näyttänyt siltä, että opiskelijat edustavat laitoksessa perinteisiä opettajankoulutuksen arvoja paremmin ja pelottomammin kuin me muut. Me muut joko mökötämme nurkissamme tai laulamme uusliberalistisia veisuja opetusministeriön sekakuorossa.