miksi tuomari on nuija

En osaa nyt kirjoittaa postmodernista, sillä Rasanen sanoi omassa blogissaan kirjoituksessa "Totuus ja vain totuus" suurinpiirtein sen mitä itsekin ajattelin. Pitää vielä myöhemmin pohdiskella näitä asioita pedagogisesta näkökulmasta. Esimerkiksi indoktrinaation ongelma näyttäisi olevan yksi postmodernin kipupiste: jos kaikki pitää kyseenalaistaa, ei opetusta voi olla olemassa. Tämähän on vanha havainto Augustinus totesi De Magistrossaan, että kukaan ei voi opettaa toiselle mitään sellaista mitä hän ei jo valmiiksi tietäisi.

Piti lähteä tänään perheen kanssa Helsinkiin, mutta taitaa olla viisainta sairastaa tämä päivä kotona.

Olin toissapäivänä elämäni ensimmäisen kerran katsomassa jääkiekko-ottelua jäähallissa. Olikohan minulla liian ohuet vaatteet, vai joinko liian vähän virvokkeita - tiedä häntä - mutta aamulla heräsin kurkkukipuun.

En voinut hillitä sisäistä tiedemiestäni edes lätkämatsissa, ja tein siellä joitakin syvästi epätieteellisisä sosiologisia havaintoja. Mikä mahtaa olla syynä siihen, että tuomareille pitää huudella törkeyksiä ennen ottelun alkua? "Nuija" ja "Vi**u" huudot raikuivat jäähallissa, kun erotuomarit tulivat jäälle. Hei ääliöt, eihän koko ottelusta tulisi mitään ilman heitä! Mutta sitten tajusin, että tämähän kuuluu asiaan (kerron tästä kuin olisin käynyt villi-ihmisten parissa Etelämeren saarella). Kyse on vanhasta perinteestä. Siitä samasta perinteestä, mikä kukoisti aikoinaan paitsi teatterissa ja oopperassa, myös alkuaikojen elokuvaesityksissä. Entisaikoina tapoihin kuului, että katsomosta voitiin ottaa osaa elokuvaesitykseen huutelemalla törkeyksiä pahiksille ja neuvoja sankareille. Sama koski tietenkin myös kaikkia lavaesityksiä. Roiston roolin esittäjää voitiin pommittaa mukana tuoduilla eväillä tai uhkailla.

Ja nyt huomaankin lisää yhtäläisyyksiä ns. korkeakulttuurin ja jääkiekko-otteluiden välillä (vaikka useinhan lätkä rinnastetaan kladiaattoriotteluihin) Vanhimpien oopperoiden näytökset kestivät jotakuinkin saman kuin lätkämatsin erä, vähän yli 20 minuuttia. Barokkisinfonioilla on muuten tuo sama, hyväksi todettu kesto. Ehkä se on muotoutunut käytännön kokemusten perusteella - sen verran rahvas jaksaa keskittyä kerralla. Reippaasti soittava orkesteri saattoi tietenkin suoriutua urakastaan vähän nopeammin, mutta oikein tarttuvia hittejä voitiin veivata useampaan kertaan peräkkäin - yleisön pyynnöstä. Savonlinnan oopperajuhlien Ratsumiehen (2005-6) puvustanut ja lavastanut Kimmo Viskari oli mielestäni unohtanut, mistä oopperassa on kyse. Jylhät mustavalkoiset lavasteet olivat ehkä graafisesti kauniita, mutta todella tylsiä. Henkilöiden puvut näyttivät enemmän 80-luvun sankarihevibändien esiintymisasuilta (nahkaa, turkiksia ja solkia) kuin näyttäviltä fantasia-aikalaisasuilta. Opperassa pitää olla katsottavaa niinkuin lätkässäkin. Lätkäjoukkueiden heraldiikasta voisi kirjoittaa paljon, mutta säästän teidät siltä. Se joka on sattunut näkemään Siennan vuosittaiset laukkakilpailut tietää mistä puhun.

Alempi keskiluokka on aina pyrkinyt omaksumaan ylempien yhteiskuntaluokkien tapoja ja mieltymyksiä. Niinpä ei ole yllättävää, että viktoriaanisen ajan yläluokan hienosteleva teatterikulttuuri muodosti hitaasti myös alempien luokkien ihanteen - korkeakulttuurin saralla. Urheilukentillä vanha perinne kukoistaa. Sanon tämän nyt yhden kokemuksen perusteella, sillä en ole käynyt koskaan yleisurheilu- tai hiihtokilpailuissa. Siellä voi olla toinen meininki.

Ne lukijani jotka nyt luulevat, että olin jalkautuneena rahvaan pariin erehtyvät pahan kerran. Seurasin ottelua ylellisestä kutsuvierasaitiosta. Sekin muuten sopii loistavasti tuohon vanhaan teatteri- ja oopperaperinteeseen. Aitiossa voidaan näyttäytyä, sillä siinä on sitä varten parveke. Toisaalta aitiossa voi vetäytyä tummien lasien taakse siemailemaan drinkkejä. Siellä oli myös televisio, josta pystyi katsomaan hidastukset.

Ensi viikolla alkaa kolme luentosarjaa ja luennot on pidettävä vaikka sitten vähän sairaana. Massaluentojen siirtäminen on käytännössä erittäin vaikeaa ja yhdenkin luennon peruuttaminen vakuttaa todella monien opiskelijoiden aikatauluihin. No on tässä onneksi vielä muutama päivä aikaa toipua. Ajatus siitä, että pääsee kirjamessuille ja kansallismuseon puukkonäyttelyyn piristää kummasti. Voi olla, että joudun valitsemaan jomman kumman. Pojat haluavat varmaankin mieluummun museoon. Tai oikeastaan he varmaan menisivät mieluiten leikkimään serkkujen luokse Vartiokylään.

Hei, tästähän tuli tosi arrogantti postaus. No tässä vähän vastapainoa. Omien sanojensa mukaan "maailman paras bändi" Tenacious D soittaa pari tarttuvaa teemaa uusilla sanoilla:

KLIKKAA TÄSTÄ

ulosmittaajat

Olimme eilen erään kyläkoulun huutokaupassa. Koulu myi pois vintiltä löytynyttä tarpeetonta esineistöä, opetusvälineitä, muistoja. Koulu myi omaa historiaansa ja halvalla meni! Keskustelin parin paikalla olleen kyläyhdistyksen puuhanaisen kanssa. Ihmettelin, miksi erittäin hyväkuntoiset kuvataulut piti pistää lihoiksi. Minulle kerrottiin, että nykyiset opettajat olivat sanoneet niiden olevan tarpeettomia. Tämä peltojen keskellä, kauniisti mäenrinteessä oleva kyläkoulu viettää ensi vuonna satavuotisjuhlaansa. Myytävästä kirjastosta päätellen aiemmat sukupolvet ovat säästäneet myös vähemmälle käytölle joutuneet opetusvälineet. Kirjastossa oli muutamia helmiä, joista yksin olisi saanut reippaasti yli 20 EUR. Nyt ne myytiin kahden euron laatikoissa muiden kirjojen mukana. En viitsinyt vihjata asiasta, sillä hinta ei ole tässä se pääasia. Se, mikä minua asiassa surettaa, on että yksi sukupolvi katsoo oikeudekseen ulosmitata sadan vuoden aikana kerätyn pääoman. Samahan on tapahtunut - aivan eri mittakaavassa tosin - valtionyhtiöiden myymisessä. Millä oikeudella yksi ikäluokka lähtee luokkaretkelle opetusvälineistön myymisestä saaduilla rahoilla?

Huomasin, että koulun kumpikin opettaja on meiltä valmistunut. Muistaakseni kumpikaan heistä ei ole osallistunut luennoilleni tai pienryhmiini. Siinä mielessä voisin pestä käteni koko jutusta. En silti tee sitä. Tämä opettajapolvi ei näe itseään sukupolvien ketjun linkkinä, yhtenä palana ketjussa mikä tulee jatkumaan heidän jälkeensäkin. Tällä tavoin historiankäsitykseltään invalidit opettajat näkevät ainoastaan vanhojen opetusvälineiden pölyisyyden, eivät itse välinettä.

On osittain meidän vikamme, että kentälle siirtyy opettajia, joilla ei ole aavistustakaan historian, uskonnon tai biologian kuvataulujen käytöstä. He alkavat olla itsekin sitä sukupolvea, joka ei ole kuullut miten lumoavalta hyvän opettajan kerronta voi tuntua. Muistan kuinka jännittävältä tuntui, kun näin opettajan tulevan luokkaan kuvataulu kainalossa. Silloin aina tiesi, että pääsisi kuulemaan opettajan tarinointia. Jos joku rupeaa nyt vaikertamaan, ettei osaa kertoa, käsken häntä lukemaan Pentti Luumin "Taitava kertoja" -kirjan. Sen aihepiiri liikkuu uskonnon opetuksen ympärillä, mutta juttu toimii tietyin rajoituksin myös historiassa.

Mitäkö ostin? Laatikollisen kirjoja, kolme kuvataulua ja kansakoulun laskukortiston.

Kuva: Yksi ostamistani kuvatauluista (A. Gebhardin Kaarle Knuutinpoika lähdössä Viipurin linnasta). Kuvassa valtakunnanmarski ja linnanherra on lähdössä kuninkaanvaaliin Tukholmaan. Seurueella, johon on sanottu kuuluneen 400 sotamiestä ja aatelista, näyttää olevan saksalaismalliset haarniskat. Liekö oikein? Taustalla puoliso ja lapsi katsovat etääntyvää seuruetta.

Se, että juuri tämä kuva oli myynnissä kertoo opettajien täydellisestä tietämättömyydestä ja välinpitämättömyydestä. Kyseinen herra (alunp. Karl Bonde) tunnetaan vanhemmissa historiankirjoissa "ainoana suomalaissyntyisenä Ruotsin kuninkaana". Tästä voisi tietenkin väitellä pitkään. Fennomaanihistoria nosti hänet tietenkin korkealle jalustalle; Knutsson nautti ilmeisesti talonpoikien suosiota, sillä hän jakoi ilmaista maata silloisen itärajan (mikä oli aika suhteellinen käsite) tuntumasta. Samainen kuningas myönsi kaupunkioikeudet kotikaupungilleni, joten kuvasta olisi ollut hyvä kertoa vaikka kaupunkimme vuosijuhlan yhteydessä. Knuutinpoika on muuten sikälikin erikoinen hahmo Ruotsin historiassa, että hänet kruunattiin kuninkaaksi kolmeen kertaan (ja syöstiin vallasta kaksi kertaa). Kuvan pohjustukseksi voisi lukea vaikka Knuutinpoikaa käsittelevän (fiktiivisen) jakson Karimon Kumpujen yöstä. Vastapainoksi voi lukea myös pätkän Kansallisesta Biografiasta.

mun oma juttu

Olen viime päivinä istunut tutkijankammioni hämärässä ja lueskellut tummanruskeassa Chesterfield nojatuolissani kasvatushistorian esseitä. Kaukana kavala maailma.

Esseiden joukossa oli muutama todella hyvä juttu. Eräs opiskelijani, joka syntyperäisenä virolaisena on koulussa joutunut opiskelemaan venäjää, kirjoitti hienon esseen Makarenkosta. Makarenkohan on tuo sosialistisen kasvatusideologian ristiriitainen hahmo, jonka oppeja koetettiin täälläkin tavailla 1970-luvulla. Oli kiintoisaa lukea, miltä Makarenkon opit tuntuvat kirjoittajan omia koulukokemuksia vasten.

Eräs toinen kirjoittaja oli tutustunut A. Neillin omaelämäkertaan "Reksi, reksi koirankeksi". Hei, nyt te ajattelette, että pakotan viattomat nuoret lukemaan kaikenlaisia aikansa eläneitä hörhöjuttuja. En tunnusta. Kokoamalleni kirjalistalle kuuluu suuri määrä neutraaleja "klassikkoja", kuten Platonia, Ksenofonia, Aristotelestä, Augustinusta, Montaignea, Comeniusta jne. Mutta lähes puolet esseistä on kirjoitettu Neillin Summerhillistä tai mainitusta elämäkerrasta. Syytä tähän en ole osannut arvata. Niin sanotulla "vapaa kasvatus" yhdistetään kai Neillin nimeen, vaikka hän tosiasiassa taisikin sanoutua irti tuollaisesta rinnastuksesta. No, joka tapauksessa Neill ja Summerhill herättävät vieläkin tunteita.

Ai niin, minun piti kirjoittaa siitä esseestä. Eräs kirjoittaja käytti tekstissään useaan kertaan tällaista argumenttia: lasten ei tarvitse tehdä ** koska minä en itsekään arvosta sitä. Esimerkiksi puhuessaan tapojen opettamisesta kirjoittaja tuli sanoneeksi, ettei ymmärrä miksi koulussa pitää syödä veitseä ja haarukkaa käyttäen. Hänelle itselleen riittää pelkkä haarukka. Veitsen käyttäminen ei ole selvästi "hänen juttunsa". Jäin pohtimaan tätä sinänsä vilpitöntä ja harmitonta tunnustusta. Tuntuu vähän pelottavalta, että se mikä ennen oli huonoa käytöstä, on nykyään vain "mun oma juttu". Helpompaahan se olisi varmaan koulussa, jos opettaja itsekin istuisi lippis päässä kauhomassa lusikalla makaroonilaatikkoa oppilaidensa kanssa.

Kuva: Näkymä syksyiseltä joelta

tylsistyneenä

Joku ehkä ehti jo pohtia, että kuoliko tämä blogi. Myönnän, että ajatus kävi myös omassa mielessäni. Ei tässä ole mitään henkilökohtaista. Samanlainen lamaannus iski myös muihin juttuihini.

En saanut sitä kasvatushistorian metodiikkaa käsittelevää käsikirjoitusta valmiiksi, vaikka Jari sitä kovasti toivoikin. Kirjan toimittaja teki kauheasti hommia tekstini kanssa, mutta en voinut hyväksyä lopputulosta. Siinä oli liian paljon ongelmia, liian suuria virheitä ja liian köykäistä argumentaatiota. Sanotte nyt, että olen ehkä tullut liian kriittiseksi, eikä kukaan muu kiinnitä huomiota tekstini ongelmiin. Niinpä niin. Mutta tällainen näkökulma on väärä. Tiedemiehen tärkein vastaväittäjä on hän itse. Ei pidä julkaista selllaista, minkä tietää keskeneräiseksi.

Olen väitellyt tästä asiasta lähiesimieheni kanssa. Hän on kannustanut minua kasvattamaan julkaisuluetteloani artikkelitehtailun avulla. Artikkelitehtailu on sitä, että sama juttu julkaistaan eri lehdissä - tekemällä siihen pieniä kosmeettisia muutoksia. Kätevintä on muuttaa vain otsikkoja ja tiivistelmää. Kasvatus -lehdessä julkaistavaksi aiotussa tekstissä on syytä pelata kasvatusalan jargonilla. Ripotellaan sinne tänne kasvatussanastoa. Sama juttu kelpaa Aikuiskasvatus -lehteen, kun muutetaan koululaitos oppilaitokseksi ja oppilas opiskelijaksi.

Liioittelenko? Ehkäpä, mutta pääajatus on tämä. Paljon "pisteitä" mahdollisimman vähällä vaivalla. Onko tällainen toiminta moraalisesti ja eettisesti perusteltua? Minun mielestäni ei ole, mutta esimieheni ja lukuisten muiden tiedemiesten mielestä se on ihan ok. He perustelevat tehtailua siten, että tällä tavoin tieteen tulokset leviävät tehokkaasti eri lehtien lukijakuntien keskuuteen. Eräs hyvä ystäväni, minua urallaan paljon nopeammin eteenpäin päässyt tutkija, kertoi vähän aikaa sitten, että hän lopettaa tehtailun. Kiittelin ratkaisua moraalisesti oikeaksi. En kuitenkaan viitsinyt huomauttaa, että lopettaminen tapahtuu vasta kun dosentuuri ja iso apuraha olivat taskussa. Ajattelen, että tiedemies ei saisi tujottaa pisteitä tai lukijakuntia, ei edes virkoja tai apurahoja; tutkimuksen kirjoittamisen motiivin on oltava toisaalla. Artikkelin voi kirjoittaa vasta tutkimuksen jälkeen (nykyäänhän niitä tehdään prosessin jokaisessa vaiheessa). Artikkeli syntyy halusta selvittää ilmiöitä itselleen. Tehtailu ei selvitä mitään, se vain toistaa aiemmin tiedossa olleita asioita.

Koetin vähän analysoida itseäni. Kysyin, miksi en saanut Jarin tekstiä valmiiksi ja miksi kirjoittaminen tuntuu niin vastenmieliseltä? Olenko väsynyt? Jos tämä on väsymystä, niin sitä ei selvästikään saa nukkumalla pois. Päädyin siihen, että olen kyllästynyt tai turhautunut. No siihen on yksi hyvä vastalääke olemassa: pitää tehdä välillä jotain aivan muuta.

Ostin itselleni lohdutuslahjan ja vaihdoin prätkää ilman mitään järkisyytä. En yleensäkään ole löytänyt mitään järkevää syytä omistaa moottoripyörää. Niin, voisinhan sanoa, että uusi fillarini BMW K1200R sopii huonokuntoisille asfalttiteille huomattavasti paremmin kuin edellinen Triumphini. Tätä on muuten aika vaikea päätellä pyörän ulkonäöstä; sehän on aika masiivisen oloinen. Ja sitten voisin sanoa, että tämä uusi pyörä on turvallisempi ABS -jarruineen. Niin, eikä ajajan tarvitse arvioida itse paljonko tankissa on bensaa, kun Bemarin ajotietokone hoitaa sen. Ai niin, ja kun vaimo haluaa kyytiin, voin säätää jousituksen kahdelle sopivaksi ilman työkaluja. Olen muuten sikäli onnellisessa asemassa, että vaimoni tykkää istua prätkän kyydissä. Pienet yhdessä tekemämme reissut ovat olleet todella tärkeitä ja hienoja kokemuksia. Harrastukselle ei ehkä kannata etsiä rationaalisia perusteluja, sillä kaikki ne tuntuvat aina täysin falskeilta.

Olin viime viikonloppuna kalassa Matin ja Timon kanssa. Löysimme mielettömän hienon kosken paikasta, jossa moni ei tiedä olevan edes virtaa. Satoi kaatamalla, mutta käytin sinnikkäästi valkoista Nalle Puh -pintaperhoa. Ensinnäkin pintaperhoja ei ole järkeä käyttää näin myöhään syksyllä: kalat ovat katsoneet pienistä almanakoistaan, ettei pinnalla lentele enää syötäviä otuksia. Toiseksi - jos nyt joku otus olisi vielä puolihorteessa lentelemässä - niin ei se ainakaan kaatosateessa pörräisi. Sain silti porukan ainoan kalan; kauniin, mutta alamittaisen, purotaimenen. Onneksi kalat eivät lue perhokalastusoppaita.

Tulipa muuten kokeiltua, kestääkö avonaisessa pakastepussissa oleva Canon G6 kamera 10 sekuntia joessa kellumista. Kestää!

tutkimustulosten soveltamisesta

Piti kirjoittaa juttu eilisissä MTV3:n kympin uutisissa olleesta jutusta, minkä mukaan Tampereella kokeillaan OPH:n tuoella tyttöjen ja poikien opettamista eri opetusryhmissä. Opettajat kertoivat kameralle, kuinka poikia motivoidaan matematiikassa antamalla heille "poikia kiinnostavia" tehtäviä. Vastaavasti tytöt saavat tehdä (poikien häiritsemättä) itselleen sopivia töitä. Että sellaista! Kommentoisin erittäin mielelläni uutista, mutta en ennenkuin löydän tarkempia tietoja siitä. Se näytti olevan yllättävän vaikeaa. En onnistunut selvittämään, mikä projekti on kyseessä tai edes sitä mikä on tuon koulun nimi; katsoin uutista vähän hajamielisenä. Olisipa hauska kirjoittaa pari sanaa siitä, mitä tämä kokeilu merkitsee nykytietämyksen valossa. Jos joku teistä onnistuu löytämään jotakin kättä pidempää (so. faktoja kokeilusta), niin kyllä minä sitten piiskaan (tarvittaessa).

Sitten pieni paikallisuutinen. Täällä väännetään taas kyläkoulujen puolesta ja niitä vastaan. Eräs jo eläkkeelle siirtynyt rehtori on esittänyt kiukkuisia puheenvuoroja poikansa (!) johtaman koulun puolesta. Niin, totta! Täällä näyttää rehtorin tehtävät siirtyvän vanhimmalle pojalle kuin aadelisarvot. Uusimmassa paikallisessa ilmaisjakelulehdessä kertoo eräs kaupungin virkamies tietävänsä, että pienet koulut eivät ole tutkimusten mukaan parempia kuin alle 600 oppilaan koulut. Aika yllättävä veto. No onneksi kirjoittaja oli riittävän tyhmä paljastaakseen, että oli lukenut tutkimustulokset Kuntalehdestä. Kuntalehdessä oli siis kerrottu jostakin tutkimuksesta ja virkamies oli viisastunut. En tiedä, onko tämä hauskaa vai pelottavaa. Lisättäköön, että kumpikaan valtuustomme nokkamiehistä ei ole ylioppilas. Onko sillä mitään väliä? No, tällaisissa asioissa tuntuu olevan.

Onkohan moraalinen velvollisuuteni kirjoittaa vastine, jossa totean, että tilanne ei ole aivan noin yksinkertainen? Tulokset riippuvat aika paljon siitä, miten asioita tarkastellaan. Lyhyen tähtäimen oppimistuloksissa ei ole suuria eroja kyläkoulua ja suurta koulua käyneiden välillä. Pitkäkestoista oppimista ei yleensä mitata. Kouluviihtyvyydessä, kodin ja koulun yhteistyön onnistumisessa, tyytyväisyydessä, oppilaiden turvallisuudentunteessa, eri ikäisten oppilaiden keskinäisten suhteiden muodostumisessa jne. on havaittu eroja pienten ja suurten kouluyksikköjen välillä. Pitää muistaa, että koulussa viihtyminen ei ole vain mukavuutta, se on lopulta edellytys todelliselle opiskelulle - sellaiselle, mikä ei ehkä näy yksittäisessä koetuloksessa.

Ongelma on se, että virkamies/ poliitikko kuuntelee vain niitä puheenvuoroja, jotka tukevat hänen ennakkokäsityksiään. Ja on ihan turvallista tietää, että hän lukee edes Kuntalehteä.

vielä liikuntakasvatuksesta

Jatkoa edelliseen.

Liikunta(kasvatus) on hyvin herkkä ja erikoislaatuinen oppiaine muiden perusopetukseen kuuluvien oppiaineiden joukossa. Tutkimustulosten valossa näyttää siltä, että liikuntakasvatuksen toteuttaminen koulun kasvatustavoitteiden hengen mukaisesti on sangen vaikeata (niin, että oppilaille syntyisi myönteinen minäkuva ja onnistumiskokemusten kautta heissä syntyisi elävä liikuntaharrastus). Kyse ei ole välttämättä vääristä tavoitteista, eikä liioin opettajien pedagogisten taitojen puutteellisuudesta, vaan keskeisenä ongelmana on tämän oppiaineen ominaislaatu. Selitän lyhyesti tätä näkemystä.

Tutkija Kaarlo Laine on kiinnittänyt huomiota kirjassaan Ameba pulpetissa yläasteikäisten oppilaiden vaatetuksen merkitykseen heidän identiteettinsä ilmauksena. Hän selittää tutkimuksessaan, että takki päällä luokassa istuville nuorille ulkovaatteet merkitsevät ”kuorta”, jolla he suojautuvat ulkomaailmaa vastaan tai ”uniformua”, jolla he viestittävät identiteetistään. Liikuntatunneilla oppilaan on useinkin luovuttava tuosta kuoresta ja samalla paljastettava se mitä hän muulloin koettaa kätkeä. Koululiikuntaan kuuluvalle ruumiillisuudelle (esimerkiksi sille, että oppilaat vertailevat toistensa ulkomuotoa) ja siihen liittyville häpeäntunteille ei luultavasti voida mitään, vaikka opetussuunnitelmaa muutettaisiin kuinka. Myös oppilaiden erilaiset liikuntavalmiudet ja taidot tulevat tunneilla konkreettisesti esiin, onpa liikuntatuntien lajivalikoima melkein mikä hyvänsä. Tätä ongelmaa ei nähdäkseni voi poistaa suosimalla joukkuelajeja yksilölajien sijasta (vaikka tällaista ratkaisua onkin usein tarjottu), sillä oppilasryhmät, joukkueet, pitävät käytännössä erittäin tehokkaasti huolen siitä, ettei kenellekään synny väärää kuvaa omista taidoistaan. Kömpelö oppilas huomaa vain olevansa paitsi huono liikunnassa niin myös epäsuosittu kavereidensa keskuudessa. On helppo kuvitella, että tällaiselle oppilaalle jää liikuntatunneista päällimmäisenä mieleen häpeä.

Esittämäni näkemys on tietenkin kärjistetty ja olen tietoisesti jättänyt huomiotta sen yhteistoiminnallisuuden ajatuksen, mikä liittyy olennaisesti joukkuelajien opetustavoitteisiin. Keskeinen argumenttini on, että onnistumisen kokemuksien ja oppilaan minäkuvan kehityksen kannalta olennaista ei välttämättä ole se, mitä urheilumuotoja koulussa tarjotaan, vaan kuinka opettaja voi kasvatustavoitteita tunneillaan välittää. Niin ikään oppilaiden välistä kilpailua ei ole mahdollista poistaa tekemällä se ulospäin vaikeammin havaittavaksi. Oppilaat vertaavat itseään toisiinsa halusipa opettaja sitä tai ei. Liikuntakasvatuksen arvojen toteuttamisessa olennaista on se, että oppilaat voivat kokea saavansa oikeudenmukaista ja ymmärtävää kohtelua. Opettajan on pystyttävä välittämään oppilailleen varmuus siitä, että hän arvostaa ja kunnioittaa heitä yksilöllisinä ihmisinä. Tämä ei suinkaan saa johtaa siihen, että opettaja ylistää esimerkiksi sellaista oppilaan suoritusta, jonka hän itsekin tietää epäonnistuneen. Kaikenlainen läpinäkyvä ja pelkästään muodonvuoksi annettu kannustus tulee ajan mittaan kääntymään itseään vastaan. Niinpä opettajan on toiminnallaan ja käytöksellään ilmaistava oppilailleen olevansa tasapuolinen ja rehellinen heitä kohtaan. Pelkkä oppilaiden yksilöllisyyden arvostaminen ei vielä riitä, vaan opettajan on itse arvostettava niin oppiainettaan kuin sen sisältämiä kasvatustavoitteitakin. Opettaja ei voi arvostaa toisia, ellei hän arvosta myös itseään ja sitä mitä työssään tekee. Jo Sokrates sanoi, ettei hyvettä voi tuntea olematta itsekin hyvä.

Tämä ja edellinen kirjoitus ovat peräisin liikunnanopettajien koulutuspäivillä pitämästäni esitelmästä. Ajattelin, että ehkäpä se sopii myös tällaisella foorumilla esitettäväksi.

kasvatuksen arvopohja: liikunta ja kilpaileminen

Eräs tutkija varoitti muutama vuosi sitten ilmestyneessä väitöskirjassaan kasvattajia uskomasta ”hupsuihin kasvatustieteilijöihin”. Tällä ilmaisulla hän lienee viitannut siihen kasvatustieteen piirteeseen, mikä näkyy käytännössä alamme tietynlaisena trendiherkkyytenä. Erilaisia kasvatustieteen suuntauksia tulee ja menee vinhaa vauhtia ja koulukasvatukselle asetetaan yhä uusia vaatimuksia. Samalla aina uudet tutkijapolvet pyrkivät osoittamaan edellisen olleen täysin väärässä sen suhteen, mitä arvoja koulukasvatuksen pitäisi oppilaille välittää ja kuinka lapsia pitäisi koulussa opettaa ja kasvattaa.

Olen pohtinut tätä ongelmaa ankarasti ja tullut seuraavaan tulokseen: kasvatusprosessin kuvaamiseen liittyy hyvin samantyyppisiä ongelmia kuin taiteen teoretisointiin. Ajatellaanpa vaikkapa taiteentutkijaa, joka pyrkii ymmärtämään ja selittämään maalausta. Hän voi analysoida esimerkiksi taiteilijan värinkäyttöä, teoksen sommittelua ja arvioida taiteilijan tekniikkaa, mutta lopputuloksen — taideteoksen — edessä hän on aina yhtä avuton. Se on lopulta aina arvoitus ja ihme.

On aiheellista kysyä, miksi jokin taideteos tai vaikkapa musiikkikappale liikuttaa meitä, kun taas toinen on täysin yhdentekevä? Olennaista tässä on se, ettei uutta mestariteosta voida valmistaa vanhojen mestariteosten osista. Hyvin samankaltainen kuilu on kasvatusta selittävien, käytännön työtä tekevien ja itse kasvatuksen kohteen välillä. Me kasvatustieteilijät voimme toki esittää arveluita siitä, millaisia ominaisuuksia voisi kuulua onnistuneeseen kasvatukseen, mutta olemme sangen avuttomia varsinaisen produktin — onnistuneen kasvatuksen — edessä.

Olemme saaneet usein todeta, että varsin vaikeissakin oloissa saattaa kehittyä tasapainoisia ihmisiä ja yhtä lailla hyvätkään lähtökohdat eivät aina takaa suotuisaa kehitystä. Voin hyvin arvata, että edustamani näkökulma herättää paljon kritiikkiä ja arvostelua muiden kasvatustieteilijöiden ja opettajienkin parissa. Näyttäähän se pakottavan kasvatustieteen sangen ahtaaseen toimialaan ja antavan sille vain vähäisen merkityksen. En suinkaan tarkoita sitä, että kasvatustiede olisi tieteenä mahdotonta, saati tarpeetonta — vaan että sen mahdollisuudet ja rajat on tunnettava. Meidän on tunnustettava se, että kasvatustiede on heikoilla ryhtyessään sanelemaan kasvatuskäytäntöihin liittyviä normeja. Asia on vallan toinen, kun tarkastelemme kysymystä kasvatuksen arvopohjan näkökulmasta. Vaikka erilaisten arvojen asettamiselle tärkeysjärjestykseen ei löydykään koskaan aukotonta ja yleismaailmallista pohjaa, saati perusteellista tieteellistä näyttöä, on kasvatuksen arvopohjan tarkasteleminen meille hyvin tärkeä ja keskeinen tehtävä. Kasvatuksen arvoista puhuttaessa on huomioitava se, puhutaanko tavoitteesta vai toteutuksesta.

Tarkastellessamme kasvatuksen tavoitteita, on meidän kiinnitettävä huomiota mm. opetussuunnitelmiin ja opettajan aikomuksiin (intentioon). Kuten hermeneutikot ovat jo toistasataa vuotta sitten osoittaneet, on toisen ihmisen aikomusten ymmärtäminen aina vaikeaa, ellei sitten vallan mahdotonta. Opetussuunnitelmiin kirjatut aikomukset ovat sen sijaan paljon helpommin tavoitettavissa. Niistä käy usein hyvinkin helposti ilmi millaisia arvoja koulutuksen tai jonkin tietyn oppiaineen pitäisi oppilaille välittää.

Koulukasvatuksen toteutuksesta puhuttaessa on huomio kiinnitettävä opettajan, oppilaiden ja koko kouluyhteisön toimintaan. Tällaisen eron tekeminen vaikuttaa teistä varmasti ensi näkemältä täysin itsestään selvältä ja kenties tarpeettomaltakin. Asia ei kuitenkaan näytä olevan käytännössä täysin selvä. Annan esimerkin. Erääseen taannoin ilmestyneeseen Helsingin Sanomien viikkoliitteeseen oli kerätty lukijoiden muistoja koulunsa liikuntatunneilta. Lehdessä julkaistut muistot olivat hyvin saman kaltaisia, mitä tutkija Ulla Kosonen on esitellyt teoksessaan Koulumuistoja naiseksi kasvamisesta. Monille koululaisille näyttää jääneen liikuntatunneista päällimmäisenä mieleen häpeän ja epäonnistumisen tunne (poikkeuksiakin oli). Tällaisia puheenvuoroja käytetään yleisesti perustelemaan sitä argumenttia minkä mukaan liikuntakasvatuksen arvopohja on väärä ja kieroutunut. Näin ei voi kuitenkaan väittää.

Oppilaiden kokemuksen tai annetun opetuksen perusteella ei voi arvioida kasvatuksen tavoitteita. Ongelma on pedagoginen, ei filosofinen. Kyse ei siis olekaan siitä, että kasvatuksen tavoitteet olisivat olleet vääriä, vaan siitä että toteutuksessa on jotakin vikaa. On sinänsä mielenkiintoista, että Kososen tutkimuksen perusteella naiseksi kasvamisen ja koulun liikuntatuntien välillä on selvä yhteys. Kerätessään ihmisten koulumuistoja ja kertomuksia sukupuoli-identiteetin kehittymisestä, muodostui liikuntatuntien kuvauksesta kuin itsestään tutkimuksen keskeisintä sisältöä. Monet näyttävät muistavan koulun liikuntatunnit erikoisen selvästi vielä aikuisenakin. Kosonen kertoo itse harrastaneensa liikuntaa aktiivisesti ja hänen peittelemätön lähtökohtansa oli täten positiivisten muistojen kultaama. Tutkija joutui kuitenkin tutkimuksensa kuluessa toteamaan aineistostansa nousevan esiin yllättäviä teemoja. Hän puhuu tutkimuksessaan häpeänkokemuksista, vallasta, näkyväksi tulemisesta, katseesta ja seksuaalisuudesta. Tämän tutkimuksen perusteella vahvistuu se käsitys, että koulun liikuntatunneilla saadut huonot kokemukset eivät ole rinnasteisia esimerkiksi matematiikan oppimisvaikeuksiin. Miksi se, ettei Matti osaa hypätä pukkihyppyä olisi sitten eri asia kuin se, ettei hän meinaa oppia kertotaulua?

...JATKUU

koulutuksen tehostamisesta

Syksyn ensimmäisen henkilöstökokouksen pääaiheena oli luokanopettajakoulutuksen vähentäminen. Meidän näkökulmastamme kyse on koulutuksen alasajosta, opetusministeriö puhuu tehostamisesta. OPM:n ja elinkeinoelämän keskusliiton sanavalinta on ovela. Kukapa nyt tehostamista voisi vastustaa? Tiedämme kokemuksesta, ettei "tehostaminen" merkitse toimintamäärärahojen lisäämistä, ei uusia opetusvälineitä eikä uusia virkoja. Erilaisia vaihtoehtoja miettinyt toimikunta antoi raporttinsa dekaanille, ja kas, siinä ehdotettiin monialaisiin aineopintojen opetuksen uudelleenharkitsemista. Luokanopettajakoulutukseen kuuluvat opetettavien aineiden opinnot joutuvat aina ensimmäiseksi tulilinjalle. Hallinnon on vaikea ymmärtää, miksi esimerkiksi taito- ja taideaineita opetetaan kontaktiopetuksena. Yhtä vaikeaa näyttää olevan ymmärtää, että didaktikkojen pitäisi pystyä seuraamaan opetusharjoittelua.

Nykyiseen hallintokulttuuriin kuuluu, että meidät laitetaan itse muka pohtimaan sitä kuinka voisimme tuottaa entistä enemmän maistereita nykyisillä voimavaroilla. Meidän on itse esitettävä kuinka voisimme olla parempia - vähän niin kuin hakisi itse piiskan pihalta. Samaan kulttuuriin kuuluu, että mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Esimerkiksi kaupunkimme kouluverkon suunnittelua (lue koulujen lopettamista) hoitaa "tilatoimikunta". Kouluverkkokysymys on siis tilakysymys.

Kuinka paljon työtunteja onkaan mennyt parin viimevuoden aikana tehtyihin hallinnollisiin uudistuksiin. Niitä on tullut satamalla. Olemme vielä keskellä opetussuunnitelma- ja tutkinnonuudistusta. Lisäksi tekeillä on hallinnon vaatima "laatukäsikirja" ja uusi sertifiointijärjestelmä. Ehdotan, että tehostamme työtämme niin että vähennämme hallinnollisten tehtävien määrää työsuunnitelmissamme.

Kehityksen suunta on päinvastainen. Osa yliopiston henkilöstöstä on velvoitettu kirjaamaan työtuntinsa uuteen seurantajärjestelmään ja opetushenkilökunnan on opeteltava listaamaan tehtävänsä työsuunnitelmatietokantaan. Tietokannasta kuulema on helppo nähdä, että jokaisella opintokokonaisuudella on pitäjä, eikä päällekkäisyyksiä synny. Näiden dokumenttien analysointiin ja hallinnointiin tullaan vielä tarvitsemaan uutta työvoimaa. Jäin tässä pohtimaan, miten seminaarin entinen johtaja selvisi samanlaisista tehtävistä 30-vuotta sitten, hänellähän oli vain yksi kanslisti ja kirjoituskone. Hyvin selvisi!

Pari viikkoa sitten uutisoitiin näyttävästi, että eri kuntien ja kaupunkien erityisopetusmenot vaihtelevat rajusti. Televisiossa haastateltiin epäluuloista virkamiestä. Viestinä oli, että asiassa on jotain mätää. Joku huijaa! Samasta asiasta on kyse myös näissä tehostamistoimissa. Jatkuvasti "parantuneet" koulutuksen tuottavuustilastot osoittavat opetusministeriön virkamiehille, että järjestelmässä on ollut löysää. Tämä asenne on johtanut ennennäkemättömän lyhytjänteiseen koulutuspolitiikkaan. Sitä tehdään tällä hetkellä noin kolmen vuoden perspektiivillä.

Ainainen rahapula luo hyvän kasvualustan myös tiedekunnan sisäisille ristiriidoille. Tehdään lehmänkauppoja ja varmistellaan omia asemia. Loputtomat työryhmät ja ainainen epävarmuus työnteon jatkuvuudesta kääntävät huomion pois olennaisesta - opettajankoulutuksesta.

Oma työ on tietenkin lähinnä ja epävarmuus sen jatkumisesta kolahtaa kovimmin, mutta tiedän monien muidenkin opettajien aloittaneen syksyn samankaltaisissa merkeissä. Maamme kouluverkko on supistunut rajusti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Eikö jo pian olisi tauon paikka?

lyhyesti

Totisesti Antti-Juhani osaa tiivistämisen vaikean taidon. Toisin kuin eräät ;-)

Gradun hyödyllisyys tutkimuksen kohteena

Pakkohan tuohon Kaljun heittämään täkyyn on tarttua, vaikka en ole aivan varma mitä mieltä siitä pitäisi olla. Joudun siis kysymään enemmän kuin pystyn vastaamaan. Aloitin kirjoittamaan kommenttiani tuonne edellisen postaukseni keskusteluosioon, mutta huomasin kirjoitukseni rönsyilevän, ja ennen kaikkea paisuvan.

Pohdit sitä, onko gradun tekemisen mielekkyyttä käsittelevä gradun aihe poliittisesti epäkorrekti. No sillä ei kai ole, tai ainakaan pitäisi olla mitään väliä. Perusteluksi riittää hyvä tutkimussuunnitelma (jämäkkä asetelma + hyvä kirjallisuuskartoitus).

Oikeastaan olisin vähän mielissänikin tämän kaltaisesta tutkimuksesta - varsinkin jos se tehdäänkunnolla. Sinulla ei saisi olla mitään ennalta päätettyä tutkimustulosta mielessäsi, etkä saisi yrittää todistaa jotakin mielipidettäsi. Tämän kaltaiset eettiset säännöt ovat helpon oloisia, mutta todellisuudessa aika problemaattisia. Ainahan ihmisillä on käsityksiä, mielikuvia ja luuloja. Ja onhan "yleisen luulon" testaaminen ihan O.K. lähtökohta. Tärkeää on, että asetelma/ mittari/ johtopäätökset eivät ole puolueellisia. Et saa ohittaa ennakkokäsityksiäsi, toiveitasi vastaan puhuvaa aineistoa. Näinhän tekevät muun muassa monet "UFO-tutkijat" ja erilaisiin vaihtoehtohoitoihin uskovat ihmiset. Vasta-argumenttien puuttuminen on varma merkki tutkimuksen heikosta tai olemattomasta laadusta.

Muistan erään opetussuunnitelman kehittämiskokouksen, jossa oli puhetta gradun merkityksestä. Minä, tunnettuna "hyviksenä" olin lukenut "Ministeriön vihreän kirjan" tarkasti, ja koetin tenttiä aineryhmältämme, miten siinä esitetyt kehittämiskohteet näkyvät uudessa opetussuunnitelmassamme. Vihreässä kirjassahan esitettiin aika suuria muutoksia opettajankoulutuksen sisältöihin (maahanmuuttajien opetuksen parempi huomioiminen, erilaisten oppijoiden tarpeiden huomionti, tieotetkiniikka ja mediakasvatus jne.). No "pahikset" sanoivat aina, että erillistä kurssia ei tarvita, koska asiat tulevat esiin gradua tehdessä. Ai miten? No siten, että kun seminaari-istunnoissa esitellään eri aihepiireistä tehtyjä töitä, oppii ryhmä uusia juttuja (kun lukee käsikirjoituksia). Mehän emme yleensä määrää opiskelijoiden gradun aiheita... miten tuo monipuolisten ja tärkeiden aiheiden vaatimus sitten toteutuu, on minulle vieläkin vähän hämärää. Paljastan, että se ei toteudu ainakaan minun ryhmässäni. Minun graduryhmäni, joka muuten on - aivan ansiottani - todella hyvä, aiheet on valittu oman kiinnostuksen ja tutkimuksen toteutettavuuden pohjalta.

"Tarpeelliset ja tarpeettomat kurssit" ansaitsivat ihan oman juttunsa. En silti malta olla huomauttamatta, että asiassa on yllättäviä käänteitä ja vauhdikas juoni. On nimittäin kursseja, joita KAIKKI opiskelijat pitävät tärkeinä, lähes välttämättöminä, mutta joille ei kukaan tule! Muistan kuinka opiskelijat mankuivat sitä, ettei OKL:ssä järjestetty ensiapukurssia vapaavalintaisissa opinnoissa. No hyvä. Kurssi järjestettiin, mutta saapuvilla oli vain muutama opiskelija. Esimerkkejä olisi monia muitakin. Tietty tekopyhyys liittyy olennaisesti OKL -opiskelukulttuuriin. Vaikka opiskelija tietää omaavansa puutteelliset tiedot biologiassa, valitsee hän erikoistumisaineikseen ne joissa on valmiiksi hyvä. On siis eri asia pitää jotain asiaa ammatillisesti tärkeänä, kuin oikeasti tehdä asialle jotain. Nyky-OKL:stä voi päästä läpi todella pinnallisilla tiedoilla, ellei pidä varaansa. Sitten porukka itkee työssä, että niitä tai näitä juttuja ei kukaan tullut kertomaan... ja kuitenkin koko opiskeluaikana toteutettiin "yli sieltä missä rima on matalimmillaan" -periaatetta. Minulta on moni opiskelija kysynyt, mikä kasvatusfilosofian vaihtoehtoisista tenttikirjoista on lyhin ;-) Sitten olen sanonut, että Makarenko kirjoitti lyhyitä kirjoja (ja jättänyt sanomatta, että harva jaksaa niitä silti lukea).

Itse aihe (Gradun "hyöty", "merkitys" jne.) on siis hyvä, mutta perkeleellisen vaikea. Suurin ongelma siinä on keksiä lähestymistapa, jolla saa vastauksia esittämäänsä kysymykseen (olettaen, että tähän kysymykseen vastauksia on ylipäätään olemassa). Haa! Mitä? Miten niin ei ole, kysyt ehkä. No, mitä tähän sanoisi johonkin veriplasman ominaisuuteen lopputyössään perehtynyt terveyskeskuslääkäri? Oliko perehtymisestä yhteen erittäin rajattuun aihepiiriin mielekästä lääkäriksi kasvun kannalta? Tässä tulee mieleen, että ehkä kysymys on epämääräisesti asetettu. Ehkä lopputön tarkoitus on opettaa myös jotakin muuta kuin sitä mitä kirjoista voi lukea.

Omasta mielestäni Gradulla on kolme tai jopa neljä toisistaan osittain irrallaan olevaa tarkoitusta. Gradu opettaa kirjoittamaan (ja hyvin kirjoittaminen on olennainen osa sosiaalista nousua, tapa osoittaa kulttuurista ylemmyyttä). Gradu opettaa työskentelemään suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti. Se on tavallaan pitkä haikki, vaellus, initiaatioriitti. Gradu opettaa tenttimistä paljon tehokkaamin, kuinka etsitään ja arvioidaan toisten kirjoittamia tekstejä ja kuinka tuo arvio tehdään tehokkaasti. Ja aivan viimeisenä ja kenties vähäisimpänä on tutkimuksen sisältö (perehtyminen johonkin aihepiiriin).

Kuten sanottu, pidän gradun tärkeimpänä tehtävänä vallan muita asioita kuin "opettajuuteen" ja sen vaatimaan asiantuntemukseen kasvua. Argumentaatiotaito, taito etsiä ja arvioida lukemaansa, taito kestää pitkä projekti, ovat ominaisuuksia, joita yksilön on vaikea arvioida itsessään. En pysty arvoimaan miten väitöskirjani muutti minua. En osaa sanoa millainen olisin ilman historian lisuriprojektiani.

Tuli mieleeni, että "gradun hyödyllisyys" -aihepiiriä voisi tutkia kiertotien kautta: pyytäisi kentällä toimivia opettajia kertomaan "graduprojektistaan" yleisesti (gradun teon ylä- ja alamäistä, aiheen valinnasta jne.) On melko varmaa, että moni pohtisi myös graduaan suhteessa nykyiseen työhönsä.

Jaaha. Nyt tulikin paasattua tarpeeksi. Toivotaan, että huomenna on poutaa. Käväisen Tampereella koeajamassa BMW K1200R -mopon. Siitä ehkä toiste, vai riittävätkö mopojutut jo? Olisi yksi kalastusjuttukin varastossa.

Olli menee eskariin

Olli heräsi tänään jo tuntia ennen kellon soittoa, onhan tätä aamua odotettu jo viikkotolkulla. Olli menee tänään eskariin. Eskari on samassa rakennuksessa, jossa äiti on töissä 5-6 yhdysluokan opettajana. Opettajaperheen poikana Olli tuntee koulurakennuksen ja kaikki siellä työskentelevät opettajat jo entuudestaan. Onpa hän joutunut - raukka - pari kertaa ekaluokkalaiseksikin (viisi vuotiaana) kun hoitaja on sairastunut kesken päivän.

Minusta tuntuu, että tämä päivä on meille Ollin vanhemmille vähän enemmän liikuttava kuin hänelle itselleen.

Hyvää koulutietä, Olli.

Omana aikanani kouluvuosi aloitettiin laulamalla Totuuden Hengestä. Ihan hyvä virsi, vaikka tuo toisen säkeistön "Kaikessa näytä käsiala Luojan" -pyyntö ei oiken sovi tällaisen skeptisen tiedemiehen suuhun. Ei se kuitenkaan lapsena häirinnyt ollenkaan. Ehkä me voisimme kuitenkin laulaa yhdessä virrestä 485 kolmannen säkeistön:

Taas kuljen koulutietäni,
käyn uutta oppimaan.
Suo kasvaa minun totuuteen
ja ohjaa oikeaan

Voiko koulun tehtävää enää paremmin sanoa? Tässä kohtaa filosofiaan perehtyneet lukijat rypistävät kulmakarvojaan ja ryhtyvät tapailemaan kommentointilinkkiä. He kysyvät, että mikä ja kenen on tuo totuus, josta juuri puhuttiin. Tiedän, että virren kirjoittajalla ja sitä veisaavalla seurakunnalla on tähän kysymykseen vain yksi vastaus. Jätettäköön se nyt kuitenkin nyt toistaiseksi auki. En tulkitse virttä lapsilleni relativistisen tai realistisen tieteenfilosofian näkökulmasta.

Tieteentekijä aloittaa lukuvuotensa täällä tutkijankammiossa laulamalla virrestä 443 neljännen säkeistön. Ne jotka osaavat voivat säestää itseään pianolla, uruilla tai urkuharmoonilla. Siis kaikki yhdessä:

Asioiden paljous
usein näköalat peittää,
anna silloin rohkeus
syrjään kaikki turha heittää.

Anna nähdä olennainen,
siitä olla riippuvainen.

Virressä esitetty pyyntö sopii riitaisille tiedekuntaneuvostoille, taisteleville professoreille ja tällaiselle pikkututkimuksensa vähäpäitöisten kysymysten parissa hikoilevalle tutkijallekin. Tätä ei nyt saa kuitenkaan ymmärtää väärin Virsi ei ole Sailaksen käsialaa, eikä sitä tietääkseni lauleta yrityskonsulttien herättäjäjuhlilla. Sanat voisivat toki sopia tehostaja-saneeraaja -konsulteille. Tai opetusministerin puheeseen. Varjele meitä siltä, että he eivät ikinä älyäisi sitä.

Minä tiedän sanojen salatun merkityksen. Se kuuluu näin: tien suunta unohtuu, jos kiinnittää kaiken tamonsa pientareen kiviin tai tien epätasaisuuteen. Jos valitsee matkustusmukavuuden, ei voi enää päättää suunnasta. Valitse.

mopojuttuja

Kuvassa toinen tämänhetkisistä ihastuksistani MV Agusta Brutale (910).

Elokuussa iskee aina vastustamaton halu hankkia itselleen lahjoja. Paremman puutteessa ostovimman voi kohdistaa HiFi -laitteisiin tai tietokoneisiin, mutta jostakin syystä kulkuneuvojen hankkiminen (so. niistä haaveileminen) on parasta. Hei tämähän kuulostaa oudolta! Ei se tuntunut yhtään siltä ennen kuin kirjoitin asiasta. No yhtä kaikki; olen ostanut kaksi uutta autoa ja moottoripyörän elokuussa; tosin eri vuosina. No, en ole ainoa. Isäkin taisi ostaa peräti kaksi autoa pari viikkoa sitten.

Huomaan katselevani moottoripyöräkauppojen sivuja huolestuttavan usein. Pitäisi vaihtaa (taas) prätkä. Onneksi olen sentään autokuumeelle melko immuuni. Vanhassa fillarissani ei ole mitään vikaa, se on erittäin hyvässä kunnossa, tehokas ja tarpeisiini juuri sopiva. On jotenkin pelottavaa, että prätkäkuume ei helpota vaikka omistaa prätkän ja ajaa sillä. Totta puhuen se poistuu vähäksi aikaa aina silloin kun vääntäytyy pyörän päältä muutman sadan kilometrin ajon jäkeen kädet turtana ja polvet jäykkinä. Tätä asiaa eivät motoristit kyllä mielellään myönnä, enkä minäkään sitä omalla nimelläni tunnustaisi. Olen jo ihan riittävän kukkahattu muutenkin. Kiirehdinkin heti perään sanomaan, että kuppi kahvia ja pieni tauko palauttavat ajohaluni nopeasti. Tärinä on ehkä pahinta; omass pyörässäni tärisee lähinnä ohjaustangon oikea puoli. Olen ajanut prätkiä, joissa jalkatapit tärisevät tietyillä kierroksilla niin, että jalkapohjia kihelmöi. Ns. "matkasohvat" (Goldwing tms.) ovat tietenkin asia erikseen, mutta niitä en ole koskaan edes kokeillut.

Kukkahatun arvonimeä ei kai ansaita sillä, että pidättäytyy keulimisesta (kyllä osaan ajaa yhdellä pyörällä), eikä sillä että koettaa ajaa nopeusrajoitusten mukaisesti. Kukkahatuiksi sanotaan meitä, jotka ajattelevat toisten motoristien harrastaman kikkailun koituvan koko porukan epäonneksi. Onnettomuuksia toki sattuu, voi sattua minullekin. Sanotaan, että on vain niitä jotka ovat kaatuneet ja niitä jotka tulevat kaatumaan. Toiset onnettomuudet ovat enemmän itse aiheutettuja kuin toiset.

Kuvassa oikealla nykyinen mopedini: Triumph Speed Triple 955i. Suomen puukirkkoja tuntevat arvaavat mistä kaupungista kuva on peräisin.

On aivan älyttömän vaikeaa ajaa nätisti porukassa, joka lähtee kikkailemaan. Olin parin kaverin kanssa paikallisten motoristien tiistaikokoontumisessa. Ajelimme sieltä takaisin mutkaisia pikkuteitä. Rata-ajoa harrastaneet kaverit ajoivat aika reippaasti, niin että he joutuivat odottelemaan minua isommissa risteyksissä. Voitte uskoa, että teki mieli ajaa yhtä kovaa heidän kanssaan. Onneksi sain hillittyä suurimmat menohalut, sillä reissun jälkeen huomasin kavereilla olevan pehmeät ratarenkaat. Minä olisin joutunut ajamaan todella riskillä, jos olisin halunnut roikkua mukana. Tätä on vaikea selittää sellaisille, jotka eivät ole ajaneet porukassa. Tunne on vähän sama kuin intissä pitkällä jotoksella: hidastelijoita katsotaan säälien.

kirje kesämökiltä on kirje kesästä

Edellisessä kirjoituksessa puheena olleesta teoksesta löytyy myös Päivi Granön oivaltava artikkeli sukulaistensa Wecksellin sisarusten kirjeenvaihdosta. Granö huomauttaa, että kirjeiden päiväyksen yhteydessä oleva lähetyspaikan merkintä saattaa sisältää viestin tekstin tunnetilasta.

Erityisen tärkeää oman sijainnin ilmoittaminen on ollut silloin kun se on muu kuin sukulaisten tuntema kotiosoite. Osoitteita ja niiden muutoksia seuraamalla tutkija hahmottaa perheenjäsenten liikkumista. Kirjeissä käsitellyissä teemoissakin on kausivaihtelua. Keväällä suunnitellaan muuttoa mökille, loppukesällä huolehditaan opintojen alkamisesta tai työpaikan ja asunnon hankkimisesta. Kirje kesähuvilalta on kirje kesästä ja levosta. Kirje uudesta Helsingin osoitteesta kertoo muutoksesta, uusista töistä, opintojen alkamisesta. Yksi perheenjäsenistä oli pitkiä jaksoja hoidettavana Pitkäniemen mielisairaalassa. Näiden kirjeiden lähetyspaikaksi on merkitty läheinen maalaistalo (jossa pidettiin mielisairaalan potilaita "avohoidossa").

nostalgia ja koti-ikävä kirjeissä

Kasvatushistorian artikkelini edistyy ihan mukavasti. Välillä nykien ja tahmaisesti, välillä taas kaasu auki kutosella. Olen edelleenkin kiinni kirjeiden tulkintaan liittyvässä problematiikassa, joten en nyt osaa muusta kirjoittaa. Blogiin kirjoittaminen auttoi vauhtiin; edellinen juttuni on tietenkin liian pitkä ja rönsyilevä, mutta se auttoi alkuun. Sain lopulta kasaan ihan hyvän jutun puhuttelumuotojen merkityksestä ja niiden historiallisesta muutoksesta 1800-luvulta sääty-yhteiskunnan murtumiseen (joka kai tapahtui viimeksi 1970-luvulla). Nykyään puhutaan luokkayhteiskunnan uudelleen syntymisestä, joten on parasta olla sanomatta asiasta mitään lopullista (siis, että sääty-yhteiskunta olisi lopullisesti kuollut). Sehän on vain sosiaalidemokraattinen iskulause ja kommunistien märkä uni.

Päivi Granön, Jaakko Suomisen ja Outi Tuomi-Nikulan toimittamassa teoksessa Koti. Kaiho, paikka, muutos (2004) on pari todella hienoa artikkelia, joissa lähestytään kirjeaineistoja uusista näkökulmista. Susanna Sallisen artikkeli käsittelee koti-ikävää historiallisena ilmiönä. Kirjoitus on kertakaikkiaan mahtava. Sallinen osoittaa, kuinka koti-ikävää pidettiin aluksi (1600-luvulla) lähinnä sotilaiden ja opiskelijoiden ammattisairautena. Sen ajateltiin johtavan kroonisen melankoliaan (nykyisin kai sanottaisiin "depressioon"). Koti-ikävään sairastunut muuttuu raskasmieliseksi ja menettää elämänhalunsa. Myöhemmin koti-ikävän määritelmä sekoittui menneen ajan kaipaamiseen, nostalgiaan. Me historioitsijathan sairastamme enemmän tai vähemmän tätä tautia. Se ei tietenkään tarkoita menneen ihannoimista, mikä on vallan toinen juttu.

Sallinen ei väitä, että kenenkään tuntema koti-ikävä olisi epäaitoa. Saksalaisessa kaunokirjallisuudessa 1800-luvulla nostalgia yhdistettiin lapsuuden viattomuuteen kaipuuseen ja 1900-luvun alussa pohdittiin koti-ikävän suhdetta murhiin. Ajatusketju oli seuraavanlainen: vieraille paikkakunnille töihin joutuvien työläisten katsottiin syyllistyvän väkivaltarikoksiin muita helpommin jatkuvan koti-ikävänsä vuoksi.

Huomattakoon myös, että karelianismilla ja kansallisromantiikalla on läheinen yhteys nostalgiaan (Kalevala, kulta-aika, Suomen suvun menetetty koti). Tutkija Pirjo Korkiakangas on kirjoittanut, että: "Nostalgia on muistojen sävyttymistä surumielisellä kaipauksella tai eriasteisilla mielihyvän ja menneisyyden nautiskelun tunteilla".

Yhtä kaikki, nostalgia on aihe, jota lapsuuden tutkijat voisivat mielestäni pohtia syvemmin. Nostalginen tunnelma voi herätä vaikkapa vanhoja valokuvia katselemalla. Syntyvä tarina elää muistelijan omilla ehdoilla. Lapsuuden muistojen mieleen palauttamiseen voi liittyä samaan aikaan kaihon ja katkeruuden tunteita, eräänlainen katkransuolainen maku. No, luultavasti niillä aikuisilla, joilla on ollut oikeasti rankka lapsuus, mitään nostalgisia tunteita ei ole; tai ne eivät ainakaan liity kotiin ja vanhempiin.

Sallinen on tutkinut koti-ikävän ja nostalgian ilmauksia siirtolaiskirjeissä: kenelle koti-ikävästä puhuttiin, puhuttiinko siitä eri tavalla vanhemmillle kuin sisaruksille tai ystäville. Hän kysyy, millaisilla kiertoilmauksilla koti-ikävästä puhutaan siirtolaiskirjeissä.

Kirjeissä toistuu "symbolinen paluu" lapsuuden maisemiin ja muistoihin. Nuo kuvaukset (muistot) ovat yllättävän tendenssimäisiä... vanhimmat ovat kuin Topeliuksen Maammekirjasta: Äiti kävelemässä saunapolkua vihta kainalossa, näkymä paikkakunnan näköalapaikalta jne. Kotiseudusta ja sen ihmisistä ei kirjoitettu kielteisesti, sehän olisi voinut johtaa yhteyden katkeamiseen. Vanhempia ei yleensä haluttu huolestuttaa koti-ikävää huokuvilla kirjeillä. Ehkä vanhemmat olivat alusta pitäen vastustaneet lähtemistä, eikä heille ehkä siitä syystä kehdattu tunnustaa tilanteen oikeaa laitaa. Ystäville sen sijaan voitiin puhua suoremmin.

kirjeet historiantutkimuksen aineistona

Olen joskus aikaisemminkin valittanut, että tieteellisen artikkelin kirjoittamisen aloittaminen on usein vaikeaa. Nyt olen tahinut jo pari viikkoa kasvatushistorian metodiikkaa käsittelevän juttuni kanssa. Pari viikkoa "hukattua" aikaa. Pari viikkoa päämäärätöntä työhuoneen järjestelyä, paperipinojen siirtelyä, lauseenalkuja tietokoneen näytöllä.

Ei auta, että tiedän syyn vitkasteluuni. Olen ehkä vähän väsynyt, kyllästynytkin. Puristin viime talvena liian monta käsikirjoitusta. Toisaalta tämän uuden artikkelini aihe tuntuu minulle vähän liian vaikealta. En haluaisi kirjoittaa tyypillistä historian tutkimusopasta. Sellaisia on saatavilla ihan riittävästi.

Pitäisi sen sijaan kirjoittaa uusista näkökulmista, tutkimuksen uusista tuulista - ja vielä käytännönläheisesti. Pitäsi osata selittää, miksi lähteiden todistusvoiman arviointi ilman tutkimusongelmia on typerää. Perinteisestihän ajatellaan, että esimerkiksi yksityiskirjeet, päiväkirjat, ja muu subjektiivisia tulkintoja sisältävät aineistot ovat vähemmän luotettavia kuin viralliset asiakirjat. Näin varmasti on, jos kirjeitä tarkastellaan ainoastaan objektiivisuuden, tekstin sisältämien tietojen paikkansapitävyyden näkökulmasta. Kirjeen kirjoittaja, päiväkirjan pitäjä tai haastateltu aikalaistodistaja voivat muistaa väärin, he saattavat kertoa asioita vain omista näkökulmastaan käsin ja jättää kertomatta kokonaiskuvan luomisen kannalta olennaisia tietoja.

Tämä on kaikki tuttua ja turvallista, satoja kertoja erilaisissa tutkimusoppaissa todettua juttua. Lähteen soveltuvuus riippuu siitä, mitä siltä kysytään. En myöskään väitä, että nyt olisi keksitty varmoja tulkintoja tuottava viisasten kivi. Kyse on siitä, että kirjeitä voi olla mielekästä tarkastella myös muista näkökulmista. Historiantutkijan kannattaisi pohtia kirjeitä myös kirjallisena genrenä. Tällöin huomion kohteeksi nousevat kirjoittajan käyttämät fraasit (esimerkiksi tervehdykset, puhuttelutavat, alut, lopetukset), kielikuvat ja kiertoilmaisut (esimerkiksi tunteista kirjoitattaessa) sekä puheenaiheet.

1800-luvun sivistyneistön kirjeissä toistuu lähes aina yksi teema: terveys. Ei kirjettä ilman mainintaa perheen ja lähipiirin voinnista. Waseniusten perhe-elämää ja sivistyneistön elämäntapaa tutkinut Kai Häggman on todennut terveyden olleen kirjeenvaihdon keskeisin ja hallitsevin teema. Arkisia tapahtumia, vuodenaikoja, säätiloja, matkoja, työntekoa ja muita kirjeissä käsiteltyjä asioita tarkasteltiin terveyden ja sairauden kautta: kuinka millainen vaikutus niillä on ollut kirjoittajan terveydentilaan. Sairaus oli tavallaan nykyistä julkisempaa. Luullakseni tuttavan esittämään voinnin kyselyyn oli sopiva vastata rehellisesti (sehän olisi angloamerikkalaisessa nykykulttuurissa melkoinen etikettivirhe).

Tällaiset yleistykset ovat kuitenkin melko vaarallisia. Esimerkiksi eräässä tutkimassani tapauksessa kirjeen kirjoittaja pyytää rehtoria ottamaan poikansa Jyväskylän yläalkeiskoulun oppilaaksi. Kirjeessä huomautetaan, että poika tulee syksyllä "jos elää saa". Fraasiko? No ei. Kirjoittajan kaksi lasta oli kuollut edellisenä päivänä punatautiin ja mainittu poika oli äitinsä kanssa henkihieverissä samassa sairaudessa. Ehkä ne terveydentilaa koskevat asiat eivät sittenkään olleet niin julkisia.

Kirjeitä ja päiväkirjojakin oli ennen tapana lukea lähipiirille ääneen. Ne eivät siis olleet tavallisesti läheskään niin intiimejä kuin nykylukija saattaa luulla. Saattoi myös olla, että kirjeen vastaanottaja ei osannut lukea - mikä tuntuu varsin nololta tilanteelta jos kyseessä on rakkauskirje. Monet amerikansiirtolaiset lähettivät kotiin ammattimaisen kirjeenkirjoittajan laatimia kirjeitä. Niitä ei välttämättä kirjoitettu suoraan sanelusta, vaan kirjuri saattoi kysyä "faktat" ja pistää sitten täytteeksi myös vähän omiaan.

Moni kirjoittaja oli tullut ajatelleeksi myös sitä mahdollisuutta, että myöhempi biografisti saattaa lukea hänen kirjeitään myöhemmin. Esimerkiksi Selma Lagerlöf pohtii kirjekumppaninsa kanssa sitä, pitäsikö heidän järjestää kirjeensä valmiiksi tulevia tutkijoita varten (selventävillä reunahuomautuksilla varustettuna). Eräs suomalainen valtiomies antoi jälkeläisilleen selvät ohjeet siitä mitkä kirjeet talletetaan arkistoon, mitkä eivät. Hän ei - vaikka historiantutkija olikin - nähnyt omilla nuoruudenkirjeillään (tulevalle vaimolleen) olevan mitään yleistä käyttöä:

On minulla säilyneenä ensimmäinen kirjeenvaihtomme, vuodesta 1849 alkaen, ei kyllä ihan täydellisenä, sillä välimme puolittain meni hajalle saman vuoden syksynä, vaikka vain vähäksi aikaa, ja silloin lienen polttanut jotkut ennen minulle tulleet kirjeet. Minun kyhäykseni näyttävät kaikki säilyneen; löysin ne vainajan secrétairé’sta. Ne ovat, kuten arvata voipi, – alusta ainakin, kovin lapsellisia, keltanokan keltaisia. Waikk’en tahdo niitä hävittää, on kumminkin vaatimukseni, että jälkeläiset, jos huolivat niitä tallella pitää, eivät anna niille minkäänlaista julkisuutta. Minulle ne persoonallisesti ovat rakkaita, koska virittävät muiston nuoruuteni ihanimmasta aiasta iloineen suruineen.

Kirjekatkelma on syntynyt vaimon kuoltua, hänen tavaroitaan läpikäydessä. Siitä huokuu tilanteen melankolinen tunnelma.

Vanhoissa kirjeissä käytettyjen puhuttelumuotojen sisältämiä viestejä on usein vaikea tulkita. Millainen tervehdys on tuttavallinen, mikä muodollinen? Anu Lahtinen ja Marjo Kaartinen ovat kirjoittaneet myöhäiskeskiajan ja uudenajan alun kirjeiden fraseologiasta parissakin tutkimuksessaan. Kannattaa katsoa vaikkapa tätä Anun hienosti argumentoitua juttua alkajaisiksi (vaikka pitää myöntää, että keskiaikaisen ruotsin taitoni on todella puutteellinen).

Puhutteluiden tutkiminen voi tuntua tylsältä. Keräsin silti - ihan huvikseni - puhutteluita hallussani olevista 1800-luvun puolivälin jälkeen lähetetyistä kirjeistä. Kirjoittaja kuului suomenkielisen sivistyneistön ensimmäiseen polveen. Hän puhuttelee kirjeissään omia lapsiaan esimerkiksi näin:

Tyttöseni!, Lauri poikani!, Anna kulta! Oma rakas lapseni! Minun oma rakas tyttäreni

Kihlattua: Goda Älskade **, Rakas tyttöseni ja myöhemmin vaimoaan: Oma kultani, Oma tuttuni, Omaiseni, Oma armas kultani

Veljeään (johon hänellä oli erittäin läheiset välit): Heikki veljeni!

Läheisiä tuttavia: Vanha veikko!, Veli kulta, Veli Nn., Hyvä ystävä

Ei kovin läheisiä tuttavia: Kunnioitettava veljeni, Arvoisa neiti (vanhempi mies kirjoittaa nuorelle naiselle)

Kirjoittaessaan pyyntöä henkilölle, johon ei ole ystävyyssiteitä:
Kunnioitettu herra nn., Kunnianarvoisa herra, Herra tohtori,

Virallisessa yhteydessä:
Teidän jalosukuisuutenne (aateliselle), Teidän ylhäisyytenne (korkealle virkamiehelle)

Tavoiteltaessa ystävällistä sävyä kirjoitettaessa itseään alempiarvoiselle virkamiehelle voitiin käyttää sanamuotoa: Arvoisa veli (vaikka henkilöt eivät olisikaan tehneet sinunkauppoja).

Käytetty puhuttelumuoto saattaa paljastaa jotakin henkilöiden keskinäisestä suhteesta ja siitä, millaisessa positiossa kirje on laadittu.

Tiesittekö muuten, että Pestalozzin ja Fröbelin tärkeimmät teokset ovat kirjeromaaneja. Fröbelin "elämäkerta" koostuu itse asiassa kahdelle eri henkilölle läheteyistä kirjeistä. Pestalozzi laati teoksensa "Kuinka Gertrud opettaa lapsiansa" muodikkaasti kirjemuotoiseksi. Tosin siinä ei käydä todellista dialogia, sillä kirjeiden saajan vastauksia ei ole esitetty. En ole varma siitä ovatko Pestalozzin kirjeet aitoja vai eivät. Ai niin, kirjoittihan Rousseaukin kirjeromaanin (Eliose). Kirjemuoto oli aikansa "reality" -juttu. Kirjeen kirjoittaja voi esitellä omia ajatuksiaan lukijalle näennäisen "intiimisti". Lukija päästetään kurkistamaan nuorten naisten pöytälaatikkoon. Ah! Tämä oli siis aikana ennen "kaikkitietävän kertojan" keksimistä ... siis selostajan ääntä. Senhän tuli tunnetuksi Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) -teoksen myötä. Nykypäivänä tunnetuin kirjeromaani lienee Dracula. Kuvassa aikoinaan suuresti juhlittu kirjeromaanien kirjoittaja Samuel Johnsson.

Pestalozzin teosta on vaikea lukea tyynenä. Ensiksi kirjeen kirjoittajan itsetietoinen opettajan ääni alkaa väsyttää, sitten se puistattaa. Tämä muuten taitaa olla useimpien kirjeromaanien ongelma. Ne ovat ylidramaattisia ja helposti hieman jankuttavia.

Mestarit menevät vuorille

Eksyin kirjoittamaan historiallisista elokuvista kun piti kirjoittaa mikrohistoriasta. Ehkä olisi viisasta olla asettamatta itselleen liian tiukkoja raameja tällaiselle jutustelulle. Postituksista tulee raskaita ja liian pitkiä. Annan siis itselleni luvan kirjoittaa vielä elokuvista.

Olen periaatteessa Ridley Scott -fani. Hän ei ole tehnyt fanittamista helpoksi, sillä hänen filmografiaansa mahtuu aika erilaisia leffoja. Esimerkiksi "Isku Mogadishuun" -elokuvaan liittyy ikäviä implikaatioita: onko kyseessä puolueeton yritys ymmärtää mitä siellä tapahtui, pyritäänkö elokuvassa hyväksyttämään amerikkalaisjoukkojen lähettäminen, kerätäänkö sillä sympatiaa amerikkalaisveteraaneille? Scott on tehnyt urallaan useampia "historiallisia elokuvia". Kaikki tuntevat "Gladiatorin" ja monet ovat nähneet "Taivasten valtakunnan" (lausehan on kuin herätyskokouksesta). Pidin Gladiatorista enenmmän kuin ristiretkeläisen tarinasta. Kummassakin on aika hyvä äänimaailma; Zimmerin ja Gerhardin musiikki on nerokasta. Tässä pari esimerkkiä (preview filejä):
Duduk Of The North,
Maximus
The Slave Who Became A Gladiator

Käsiini osui vähän aikaa sitten Scottin nuoruudentyö "The Duellists". Tarina on sijoitettu Napoleonin sotien kulisseihin. Päähenkilönä on entinen kaksintaistelusankari, joka ei halua enää taistella. Tämähän on monista länkkäreistä tuttu asetelma: rauhallinen maanviljelijä paljastuu entiseksi pistoolisankariksi. Sitten paikkakunnalle tulee joku itsestään paljon luuleva keltanokka... farmari pakotetaan tarttumaan aseeseensa vielä kerran ja PANG! Kaksintaistelijoissa (Duellists) päähenkilöä riivaa kesken jääneessä kaksintaistelussa nolattu upseeri, joka on ottanut elämäntehtäväkseen entisen kumppaninsa voittamisen (tappamisen). Toinen ei halua taistella. Hänestä on tullut niin hyvä, ettei halua enää taistella. Hän on harjoittanut taitoa siihen pisteeseen asti, että siitä on tullut yhdentekevää.

Kiinalaisissa miekkaelokuvissa suurimmat mestarit asuvat aina vuorilla - eristäytyneinä (esim Tsui Hark: Seitsemän miekkaa jne. jne.). Heidän taitonsa on etäännyttänyt heidät kaikesta muusta. "Jousella ampujassa" suurmestari asuu vuorilla. Ulkopuolisesta tarkkailijasta näyttää siltä, että hän ei tee mitään. Hän on kehittänyt taitonsa siihen pisteeseen, ettei tarvitse ampumiseen enää jousta ja nuolta. Tarinan päähenkilö, Chi Ch'ang käyttää elämänsä parhaat vuodet täydellisen jousiammuntataidon harjoitteluun. Kun hän, luultavasti, sen saavuttaneena palaa vuorelta ihmisten ilmoille, on hän muuttunut mies. Hänellä ei ole enää kunnianhimoa, ei toiveita, ei pyrkimyksiä.

Ehkä vuori on myös symboli. Se kuvaa näkökulmaa, josta mestari tarkkailee noobeja; kuin jättiläinen muurahaisia. Kummatkin ovat toisilleen yhdentekeviä.

Martin Guerren paluu, osa 1

Olen taas palannut kesämökiltäni, joka on - kuten Kalju unessaan näki - paljon talviasuntoani suurempi ja kauniimpi paikka. Sitä pitäisi kai kutsua huvilaksi, mutta se sana ei oikein sovi suuhuni.

Pahoittelen, että en ole viitsinyt päivittää blogiani useammin viime viikkoina. Olen käyttänyt kaiken tarmoni betonin valamiseen... kerron siitä lisää joskus myöhemmin.

Nimimerkki "Nainen" pyysi minulta kirjavinkkejä tulevalle opettajalle. Aika paha kysymys, varsinkin kun haukuin sen "Reksi on homo" kirjan eräässä aiemmassa jutussani. Ehkä alkuun sopisi Kaarlo Laineen Ameba pulpetissa (kuvaus Oululaiselta yläasteelta). Tähänkin aiheeseen (koulukuvaukset kirjallisuudessa ja elokuvissa) on palattava myöhemmin, sillä ensin on lunastettava aiempia lupauksia. Ai niin, ja tehtävä vähän töitäkin. Graduaan kesällä vääntäneet ovat taas ilmoittaneet elonmerkkejä itsestänsä...

Lupasin edellisessä päiväkirjamerkinnässäni, että kirjoitan jotakin Natalie Davisin tutkimuksesta The Return of Martin Guerre. Kerratessa mielessäni tuon kirjan pääpiirteitä jäin pohtimaan, että kirjan juoni sopisi täydellisesti elokuvakäsikirjoitukseksi. Selailin nettiä tyytyväisenä keksinnöstäni huomatakseni, että tutkimuksen pohjalta työstettiin elokuva melkein välittömästi kirjan ilmestymisen jälkeen. Tuossa Daniel Vignen (1982) ohjaamassa elokuvassa miespääosan esittää nuori Gerard Depardieu. Elokuva lienee melko uskollinen Davisin tekstille. Hyvää stooria voi kierrättää lähes loputtomasti, kuten Shakespieren näytelmien tai vaikkapa Homeroksen Odysseian lukemattomista filmatisoinneista voi havaita. Niinpä Davisin kirjasta on tehty myös Hollywood -versio: Sommersby (1993). Sommersby ei sanonut minulle mitään ennen kuin katsoin leffan tarkempia tietoja internet movie databasesta. Niin juuri; tämähän on se elokuva, jossa Richard Gere ja Jodie Foster seikkailevat Yhdysvaltojen sisällissodan pyörteissä (juonilyhennelmä). En ollut koskaan tajunnut, että tämänkin elokuvan käsikirjoitus on itse asiassa suoraan Davisin tutkimuksesta - tosin tapahtumien konteksti, paikat, nimet ja ympäristö on muutettu alkuperäisestä täysin toiseksi.

Nyt voi tietenkin rypistää otsaansa ja kysyä, onko alkuperäisestä jäljellä enää mitään olennaista. Jos ajattelee Davisin tutkimuksen varsinaista sisältöä, niin eipä siitä Sommerbyssä enää ole. Onko sillä väliä? Ei kai.

Minulla on hyvin pitkälle edennyt viha-rakkaussuhde historiallisia elokuvia kohtaan. Rakastan Kubrickin Barry Lyndonia. Tuohan elokuva on monen arvostetun kriitikon mielestä pitkäveteinen, liian pitkä ja liian melodramaattinen. Typerykset! Barry Lyndon on mielettömän hieno vaellustarina ja uskomattoman kaunis elokuva. Sen kaikki sisäkohtaukset on kuvattu kynttilänvalossa! Musiikki on sykähdyttävää. Lyndonin elämän, usein ikävissä käännekohdissa kuullaan aina sama teema: Schubertin pianotriosta opus 100 D -molli n:o 2. Händelin Sarabande HWV 437 soi puolestaan silloin kun päähenkilöllä menee hyvin. Mukana on myös Vivaldin sellokonsertto RV 409 ja osia J. S. Bachin BVW 1060:stä.

Tarina kertoo köyhästä opportunistista, jolla on enemmän pätemisenhalua kuin moraalista selkärankaa. Hän onnistuu erittäin hyvin kaikenlaisissa epäilyttävissä ja huonoissa ammateissa kuten vihollisen vakoilijana, uhkapelurina, keinottelijana ja ammattimaisena kaksintaistelijana. Onko tällainen maine kuitenkaan onnen avain, tuntuu elokuva kysyvän. Lyndon ei ole hyvä poika, ei isä tai aviomies. Barry Lyndon on kuitenkin enemmän kuin antisankari, ja elokuva on enemmän kuin historiallinen spektaakkeli. Se julistaa: sääli ihmistä!

Toinen minua syvästi liikuttanut historiallinen elokuva on niin ikään Depardieun tähdittämä "Kaikki elämäni aamut" (Tous les Matins du Monde/ All the Mornings of the World). Tässäkin elokuvassa musiikilla on keskeinen rooli ja asema. Tarina on "zeniläinen": Sainte Colombelle camban soitto on mielentila - sillä ei ole enää mitään tekemistä sorminäppäryyden kanssa. Taito on kohonnut sille asteelle, jossa soitinta enää tarvita. Olen aina tuntenut outoa vetoa tämäntyyppisiin tarinoihin. Elokuvan tekee kuitenkin entistä tärkeämmäksi se, että se oli viimeinen jonka katselin äidin kanssa.

En ole tullut hankkineeksi tuota leffaa itselleni, sillä siitä oli pitkään saatavilla vain heikkolaatuinen VHS -kopio- sekin vain Ranskasta tilaamalla. Huomasin ilokseni, että nyt oli viimein tullut (reippaasti yli 10 vuotta elokuvan ilmestumisen jälkeen) myös DVD -versio (5.1 äänillä). Miksikö? No siksi, että kyse on ranskalaisesta elokuvasta.

Huomaan, etten päässyt vieläkään eteenpäin Martin Guerren tarinassa. Mikähän tässä on nyt vikana?

Telemakhos reseptikirjailijana

Pian tulee kuluneeksi kaksi viikkoa siitä kun tulimme kesämökillemme. Oheinen kuva on otettu kuistiltamme. Saimaan vesi on 84 cm. vimevuotista alempana. Kaikki näyttää erilaiselta; tänne ylös ei sitä huomaa. Saimaa käyttäytyy itse asiassa kuin joki, eikä järvi.

Katsokaa vaikka Etelä-Savon ympäristökeskuksen julkaisemaa havaintokuvaa:


Vene oli kymmenen metrin päässä viimevuotisesta rantaviivasta.

Otin mukaan kasan kirjoja - ei, en nyt ehdi lukea kaunokirjallisuutta ja korkkaritkin pitää ilmeisesti jättää tänä kesänä vähemmälle. Jari sai puhuttua minut ympäri, ja menein -tyhmää kyllä - lupaamaan artikkelin kasvatushistorian metodologiasta. En ole ollut muutamaan vuoteen kovin kiinnostunut historianfilosofiasta, ja huomaan etten tiedä oikein missä tällähetkellä mennään. Kävin kirjastossa lainaamassa kasan tutkimuksia ja pari reseptikirjaa (metodiopasta). Ne teistä, jogtka ovat jaksaneet lukea vuodatuksiani pidempään muistanevat, että olen kirjoittanut metodioppaista aika vähättelevästi. No niin, saa nauraa; kirjoitan nyt - tai ainakin yritän kirjoittaa - metodiOPASTA.

Tutustuttuani muutamaan uuteen historiantutkimuksen oppaaseen havaitsin, että nyt kirjoitetaan niistä jutuista joista keskustelimme jatko-opintopiirissämme 1990-luvun puolivälissä. Matti Peltosen Mikrohistoria -teoksessa käydään läpi ranskalaisten annalistien Arieksen, Ladurien ja Braudelin ajatuksia ja tuotantoa. Erityisen tarkasti Peltonen näyttää perehtyneen Carlo Ginzburgin ja Giovanni Levyn (Aineeton perintö) työhön. Hän näyttää arvostavan Levyä todella paljon. Tulin itsekin lukeneeksi mainitun teoksen kymmenisen vuotta sitten. Levyn kirja kertoo Pohjois-Italialaisesta 1700-luvulla eläneestä kansanparantaja-kyläpapista (tai "manaajasta), joka tasapainoilee kahden - näennäisesti hieman ristiriidassa olevan ammattinsa välillä. Levy kuvaa Santenan kylän sosiaalisia verkostoja ja osoittaa, että papin ratkaisu oli oikeastaan rationaalinen.

Natalie Davisin "Martin Guerren paluu" on nin kiinnostava tutkimus, että kirjoitan siitä lähipäivinä oman juttunsa.

Oli jännää havaita, että Peltonen suhtautuu kriittisesti Rüseniin, Ankersmithiin ja LaCapraan. Koetin lukea heidän artikkeleitaan History and Theory -lehdestä kymmenen vuotta sitten - hankin pari kirjaakin, mutta en tainnut loppujen lopuksi tulla paljoa viisaammaksi. Luulin, että en ymmärtänyt pointtia kieliongelmien vuoksi (hyvin monimutkaisia lauseita englanniksi). Nyt huomaan, että ajatus on outo myös suomenkielellä luettuna. Pääteema liittyy ajallisen epäjatkuvuden ongelmaan: postmoderni historiantutkimus rakentuu sihen olettamukseen, ettei historiasta voi tietää mitään. Yhteistä todellisuutta ei ole. Historiantutkimus tuottaa kuvia nykypäivästä. LaCapran mukaan arjen historia vääristää historiankirjoitusta kohdistamalla huomion historian "roskiin".

Historianfilosofian harrastamista ei ole koskaan pidetty erityisen tarpeellisena "kunnon" historiantutkijalle. Historiantutkimus miellettiin pitkään eräänlaiseksi käsityöksi, ei niinkään ajattelutyöksi (ehkäpä tästä johtuen Renvallin hegemonia historianfilosofiassa oli nin pitkäikäinen).

Nyt siis pitäisi kirjoittaa metodioppaaseen historian tutkimusmenetelmistä. Mikrohistoria ei ole menetelmä. Menetelmän nimeä ei voi antaa myöskään arjen historialle tai mentaliteettien historialle. Kasvatushistoriallakaan ei ole omaa menetelmäänsä. Ne ovat näkökulmia, tai aineiston rajaamia kokonaisuuksia. Historiantutkimuksessa on oikeastaan vain yksi menetelmä: lähdekritikki. Tosin se, miten lähdekritiikki määritellään riippuu vähän tutkijan näkökulmasta. Riitauduin tästä asiasta toisen väitökirjani tarkastajan kanssa. No, ei se ihan lyömiseksi mennyt, eikä erimielisyys näkynyt arvosanassa (eximia). Periaatteellinen erimielisyytemme on hyvin kuvaava. Tarkastajan mielestä lähdeluottelossani oli "epäluotettavia" teoksia. Minä koetin selittää, että tietenkin siellä on epäluotettavia teoksia - ilman niitä olisi vaikea kuvata oman aikansa propagandaa. Mitään lähdettä ei voi arvioida hyväksi tai huonoksi ilman että kertoo samalla, millaisiin kysymyksiin niiden avulla on tarkoitus vastata.

Muistomerkki Suomen ensimmäiselle perintätoimistolle

Mainiossa Memoria Volantilis -blogissa kerrottiin, että Piispa Henrikin värttinäluuksi uskottu pyhäinjäännös siirretään Turun tuomiokirkkomuseoon. Ihan hyvä juttu. En nyt ulkoa muista, oliko keskiaikainen Nousiaisissa säilytetty Henrikin pyhäinjäännös alun perin suurempi, vai oliko lippaassa tuolloinkin vain käsivarren luita (kyynervarsi ja värttinäluu).

On selvää, että pyhäinjäännöksen historiallisesta todenperäisyydestä ei kannata ryhtyä saivartelemaan. Se, löysikö Peter Bartholomew vuonna 1098 todellisen Jeesusta ristillä haavoittaneen keihään kärjen, on vähemmän mielenkiintoista - kuin pohtia millainen merkitys tuolla löydöllä oli. Nin, nin, miten keihäs olisi joutunut Antiokiaan ja säilynyt yli 1100 vuotta, kuinka se löytyi juuri silloin kun epätoivoiset ristiretkeläiset tarvitsivat sitä jne, jne. Ristiretkeläisarmeija sai uutta virtaa löydöstään ja onnistui voittamaan taistelun. Näitä "pyhiä keihäitä" on löydetty kymmeniä. Lisää "kohtalon keihäästä" täällä

Tänne pohjolaan ei keskiajalla ja uuden ajan alussa kulkeutunut arvokkaita reliikkejä. Tai olisi kai kulkeutunut, jos olisi ollut millä maksaa niistä. Eurooppalaiset keräilijät, luostarit ja hallitsijat saattoivat pitää näytillä puunkappaletta Jeesuksen rististä, orjantappurakruunun piikkiä tai muuta aikansa turistinähtävyyttä.

Käsittääkseni historiantutkijat suhtautuvat tätä nykyä melko skeptisesti Henrikin pyhimyslegendan ja sen kansanomaisen toisinnon historialliseen todenperäisyyteen. Henrikin kuolemasta ei ole aikalaisdokumentteja; ensimmäinen on peräisin 1200-luvun lopulta, siis yli 100 vuotta väitetyn murhan (1150) jälkeen. Tämäkin dokumentti on todistusarvoltaan hieman ristiriitainen - sitä voidaan pitää kirkon "propagandana". Varsinaisessa latinankielisessä pyhimyslegendassa ei mainita nimeltä Lallia eikä Kerttua. Muistelen prof. Veikko Litzenin kertoneen minulle, että aikalaisdokumenteista ei selviä edes se, onko Henrik käynyt koskaan Suomessa. Kenenköhän luut sitten tuossa kansallismuseossa säylytetyssä lippaassa makaavat...?

Kannattaa silti muistaa, että Suomeen tehdyistä "ristiretkistä" ei myöskään ole täysin pitävää ja ristiriidatonta näyttöä. Sveanmaan historiankirjoittajat kertovat Skaldien perinteen mukaisia sankaritarinoita hallitsijoistaan - eikä historiallinen todenperäisyys ollut näiden tarinoiden tarkoitus eikä laadun kriteeri. Se, joka on lukenut Jusleniuksen Aboa vetus et novan, tietää mistä puhun. Ja tuo Turun historiahan on kirjoitettu sentään 1700-luvulla. Ajatus siitä, että historiankirjoituksen pitäisi perustua tarkkaan lähdetyöskentelyyn, syntyi vasta 1800-luvun alkupuolella.

Martti Haavion Piispa Henrik ja Lalli -teoksessa käydään läpi kansanomaisen pyhimystarinan toisinnot säe säkeeltä. Haavio huomasi, että kansantarinassa ja virallisessa pyhimyslegendassa murhan motiivit poikkeavat toisistaan. Kirkon versiossa Henrik maksaa talon emännälle kestityksestä, mutta se ei sovi pakanallisille suomalaisille. Näin he rikkovat vieraanvaraisuuden sääntöjä kaksinkertaisesti (eivät halua auttaa matkustavaista, eivät edes rahaa vastaan). Emäntä vielä valehtelee miehelleen, ettei maksua suoritettu (Kerttu on siis suurin syyllinen) Kansantarinassa Henrik ei maksa, vaan vaatii kestitystä vedoten asemaansa (kestiruotsi). Lalli nousee vastustamaan uutta rasitusta, eikä taivu kirkollisen esivallan edessä. Näin tulkittuna kertomus kohottaa Lallin suomalaisuusmieheksi, kapinoitsijaksi.

Köyliön keskustaan pystytettiin 1989 professori Aimo tukiaisen veistämä Lallin patsas. Kunta ei halunnut olla mukana tuossa hankkeessa - sillä moni ajatteli, ettei ollut sopivaa muistaa murhamiestä patsaalla. Hankkeen kustansi paikallinen pankki. Tässäkin on "hauskaa" symboliikkaa: Lalliahan voi ihan syystä pitää kaikkien velkojien isänä.

musikaalisuus ja yleisälykkyys

Alkaako tuntua jo siltä, että Telemakhos lukee vain Helsingin Sanomia. No tässä vähän lisää vettä myllyyn:

Taloustieteiden maisteri Seppo Heinonen kertoo mielipideosastolla julkaistussa kirjoituksessaan, että musikaalisuus korreloi selvästi yleisälykkyyteen. No tästä asiasta olisi helppo ryhtyä inttämään periaatteellisella tasolla (määrittele musikaalisuus jne.), mutta en nyt tee sitä.

Ystäväni sibiksessä ovat tienneet intuitiivisesti tämän asian jo pitkään ;-) Nytpä tuo usko on sitten "tieteellisesti" vahvistettu. Totta puhuen musikaalisuudella (rytmitaju, sävelmuisti, hienomotoriset taidot) on osoitettu olevan yhteyttä kieltenoppimiskykyyn... mutta että oikein älykkyyteen...

Päätin kaivaa esiin Heinosen artikkelissaan mainitseman lähteen. Hän viittaa Richard Lynnin tutkimustuloksiin. Sanooko tämä nimi teille mitään? Ei minullekaan... aluksi. Sitten valkeni. Tämähän on se pääministeri Vanhasen isän, Tatu Vanhasen tutkimustoveri! Siis se, joka julkaisi - sittemmin vääriksi/ puutteellisiksi osoittautuneet - tutkimustulokset ihmisrotujen välisistä älykkyyseroista. Lynn ei selvästi pelkää uhrata mainettaan tieteen alttarille, sillä hän on tarttunut pelotta aika arveluttaviinkin tutkimusaiheisiin. Hän on nimittäin "osoittanut" myös, että miehet ovat kognitiivisissa tehtävissä naisia älykkäämpiä (tässähän olisi peruste suosia rentoja miehiä opiskelijavalinnoissa) ja, että aasialaiset ovat afrikkalaisia älykkäämpiä. Nyt hän siis kertoo meille, että musikaalisuus ja älykkyys ovat keskinäisessä yhteydessä.

On aina kiinnostavaa, miten eri ihmiset tulkitsevat itselleen vieraalla tieteenalalla saatuja tutkimustuloksia. Jokainen kai lukee niitä vähän omasta näkökulmastaan käsin - korostaen itselleen tärkeitä asioita. Heinonen halusi siis korostaa, että tiede todistaa musiikkiluokkien oppilaiden olevan muita älykkäämpiä.

Heinosen mielipidekirjoitusta voi pitää merkkinä siitä, että nyt on tilausta tällaisille eriarvoisuutta lisääville yleistyksille. Tai onhan näin ollut jo pitkään. Juuri äsken sain katsoakseni 1960-luvun alussa tehdyn (psykologian alaan kuuluvan) tutkielman, jossa osoitettiin kauniin käsialan korreloivan älykkyyden kanssa. Tässäpä oiva ja halpa keino karsia jyvät akanoista! Myöhemmät tutkimukset eivät - ikävä kyllä - ole tukeneet tätä tulosta. Tuloksia paremmin selittäviä muuttujia on löydetty aina toisaalta.

Heinosen kirjoituksesta näkee, ettei hän ymmärrä tilastotieteen alkeita. Hän puhuu voimakkaasta korrelaatiosta, vaikka kerroin on vain 0,27. Kyseessä ei tarkkaan ottaen ole edes kohtalainen korrelaatio. Tieteellisissä artikkeleissa ei ole tapana puhua korrelaatiosta, jos kerroin jää alle 0,30. Korrelaatiokerrointa ei kannata tulkita, jos p > 0,05. Ilmeisesti saavutetut tulokset olivat kuitenkin tilastollisesti merkitseviä.

Spearmanin korrelaatio kertoo kahden muuttujan välisestä tilastollisesta yhteydestä, ei muuta. Se ei kerro, ovatko kysymykset asetettu oikein ja mielekkäästi. Laskutoimitus ei kerro, voidaanko yhteyttä selittää jollakin toisella muuttujalla (esim. englannissa, jossa musikaalisuus-aineisto on kerätty, voisi musiikin harrastaminen ja perheen sosioekonominen tausta olla keskinäisessä yhteydessä, mikä puolestaan on yhteydessä koulutusmahdollisuuksiin.)