nostalgia ja koti-ikävä kirjeissä

Kasvatushistorian artikkelini edistyy ihan mukavasti. Välillä nykien ja tahmaisesti, välillä taas kaasu auki kutosella. Olen edelleenkin kiinni kirjeiden tulkintaan liittyvässä problematiikassa, joten en nyt osaa muusta kirjoittaa. Blogiin kirjoittaminen auttoi vauhtiin; edellinen juttuni on tietenkin liian pitkä ja rönsyilevä, mutta se auttoi alkuun. Sain lopulta kasaan ihan hyvän jutun puhuttelumuotojen merkityksestä ja niiden historiallisesta muutoksesta 1800-luvulta sääty-yhteiskunnan murtumiseen (joka kai tapahtui viimeksi 1970-luvulla). Nykyään puhutaan luokkayhteiskunnan uudelleen syntymisestä, joten on parasta olla sanomatta asiasta mitään lopullista (siis, että sääty-yhteiskunta olisi lopullisesti kuollut). Sehän on vain sosiaalidemokraattinen iskulause ja kommunistien märkä uni.

Päivi Granön, Jaakko Suomisen ja Outi Tuomi-Nikulan toimittamassa teoksessa Koti. Kaiho, paikka, muutos (2004) on pari todella hienoa artikkelia, joissa lähestytään kirjeaineistoja uusista näkökulmista. Susanna Sallisen artikkeli käsittelee koti-ikävää historiallisena ilmiönä. Kirjoitus on kertakaikkiaan mahtava. Sallinen osoittaa, kuinka koti-ikävää pidettiin aluksi (1600-luvulla) lähinnä sotilaiden ja opiskelijoiden ammattisairautena. Sen ajateltiin johtavan kroonisen melankoliaan (nykyisin kai sanottaisiin "depressioon"). Koti-ikävään sairastunut muuttuu raskasmieliseksi ja menettää elämänhalunsa. Myöhemmin koti-ikävän määritelmä sekoittui menneen ajan kaipaamiseen, nostalgiaan. Me historioitsijathan sairastamme enemmän tai vähemmän tätä tautia. Se ei tietenkään tarkoita menneen ihannoimista, mikä on vallan toinen juttu.

Sallinen ei väitä, että kenenkään tuntema koti-ikävä olisi epäaitoa. Saksalaisessa kaunokirjallisuudessa 1800-luvulla nostalgia yhdistettiin lapsuuden viattomuuteen kaipuuseen ja 1900-luvun alussa pohdittiin koti-ikävän suhdetta murhiin. Ajatusketju oli seuraavanlainen: vieraille paikkakunnille töihin joutuvien työläisten katsottiin syyllistyvän väkivaltarikoksiin muita helpommin jatkuvan koti-ikävänsä vuoksi.

Huomattakoon myös, että karelianismilla ja kansallisromantiikalla on läheinen yhteys nostalgiaan (Kalevala, kulta-aika, Suomen suvun menetetty koti). Tutkija Pirjo Korkiakangas on kirjoittanut, että: "Nostalgia on muistojen sävyttymistä surumielisellä kaipauksella tai eriasteisilla mielihyvän ja menneisyyden nautiskelun tunteilla".

Yhtä kaikki, nostalgia on aihe, jota lapsuuden tutkijat voisivat mielestäni pohtia syvemmin. Nostalginen tunnelma voi herätä vaikkapa vanhoja valokuvia katselemalla. Syntyvä tarina elää muistelijan omilla ehdoilla. Lapsuuden muistojen mieleen palauttamiseen voi liittyä samaan aikaan kaihon ja katkeruuden tunteita, eräänlainen katkransuolainen maku. No, luultavasti niillä aikuisilla, joilla on ollut oikeasti rankka lapsuus, mitään nostalgisia tunteita ei ole; tai ne eivät ainakaan liity kotiin ja vanhempiin.

Sallinen on tutkinut koti-ikävän ja nostalgian ilmauksia siirtolaiskirjeissä: kenelle koti-ikävästä puhuttiin, puhuttiinko siitä eri tavalla vanhemmillle kuin sisaruksille tai ystäville. Hän kysyy, millaisilla kiertoilmauksilla koti-ikävästä puhutaan siirtolaiskirjeissä.

Kirjeissä toistuu "symbolinen paluu" lapsuuden maisemiin ja muistoihin. Nuo kuvaukset (muistot) ovat yllättävän tendenssimäisiä... vanhimmat ovat kuin Topeliuksen Maammekirjasta: Äiti kävelemässä saunapolkua vihta kainalossa, näkymä paikkakunnan näköalapaikalta jne. Kotiseudusta ja sen ihmisistä ei kirjoitettu kielteisesti, sehän olisi voinut johtaa yhteyden katkeamiseen. Vanhempia ei yleensä haluttu huolestuttaa koti-ikävää huokuvilla kirjeillä. Ehkä vanhemmat olivat alusta pitäen vastustaneet lähtemistä, eikä heille ehkä siitä syystä kehdattu tunnustaa tilanteen oikeaa laitaa. Ystäville sen sijaan voitiin puhua suoremmin.