Olen joskus aikaisemminkin valittanut, että tieteellisen artikkelin kirjoittamisen aloittaminen on usein vaikeaa. Nyt olen tahinut jo pari viikkoa kasvatushistorian metodiikkaa käsittelevän juttuni kanssa. Pari viikkoa "hukattua" aikaa. Pari viikkoa päämäärätöntä työhuoneen järjestelyä, paperipinojen siirtelyä, lauseenalkuja tietokoneen näytöllä.
Ei auta, että tiedän syyn vitkasteluuni. Olen ehkä vähän väsynyt, kyllästynytkin. Puristin viime talvena liian monta käsikirjoitusta. Toisaalta tämän uuden artikkelini aihe tuntuu minulle vähän liian vaikealta. En haluaisi kirjoittaa tyypillistä historian tutkimusopasta. Sellaisia on saatavilla ihan riittävästi.
Pitäisi sen sijaan kirjoittaa uusista näkökulmista, tutkimuksen uusista tuulista - ja vielä käytännönläheisesti. Pitäsi osata selittää, miksi lähteiden todistusvoiman arviointi ilman tutkimusongelmia on typerää. Perinteisestihän ajatellaan, että esimerkiksi yksityiskirjeet, päiväkirjat, ja muu subjektiivisia tulkintoja sisältävät aineistot ovat vähemmän luotettavia kuin viralliset asiakirjat. Näin varmasti on, jos kirjeitä tarkastellaan ainoastaan objektiivisuuden, tekstin sisältämien tietojen paikkansapitävyyden näkökulmasta. Kirjeen kirjoittaja, päiväkirjan pitäjä tai haastateltu aikalaistodistaja voivat muistaa väärin, he saattavat kertoa asioita vain omista näkökulmastaan käsin ja jättää kertomatta kokonaiskuvan luomisen kannalta olennaisia tietoja.
Tämä on kaikki tuttua ja turvallista, satoja kertoja erilaisissa tutkimusoppaissa todettua juttua. Lähteen soveltuvuus riippuu siitä, mitä siltä kysytään. En myöskään väitä, että nyt olisi keksitty varmoja tulkintoja tuottava viisasten kivi. Kyse on siitä, että kirjeitä voi olla mielekästä tarkastella myös muista näkökulmista. Historiantutkijan kannattaisi pohtia kirjeitä myös kirjallisena genrenä. Tällöin huomion kohteeksi nousevat kirjoittajan käyttämät fraasit (esimerkiksi tervehdykset, puhuttelutavat, alut, lopetukset), kielikuvat ja kiertoilmaisut (esimerkiksi tunteista kirjoitattaessa) sekä puheenaiheet.
1800-luvun sivistyneistön kirjeissä toistuu lähes aina yksi teema: terveys. Ei kirjettä ilman mainintaa perheen ja lähipiirin voinnista. Waseniusten perhe-elämää ja sivistyneistön elämäntapaa tutkinut Kai Häggman on todennut terveyden olleen kirjeenvaihdon keskeisin ja hallitsevin teema. Arkisia tapahtumia, vuodenaikoja, säätiloja, matkoja, työntekoa ja muita kirjeissä käsiteltyjä asioita tarkasteltiin terveyden ja sairauden kautta: kuinka millainen vaikutus niillä on ollut kirjoittajan terveydentilaan. Sairaus oli tavallaan nykyistä julkisempaa. Luullakseni tuttavan esittämään voinnin kyselyyn oli sopiva vastata rehellisesti (sehän olisi angloamerikkalaisessa nykykulttuurissa melkoinen etikettivirhe).
Tällaiset yleistykset ovat kuitenkin melko vaarallisia. Esimerkiksi eräässä tutkimassani tapauksessa kirjeen kirjoittaja pyytää rehtoria ottamaan poikansa Jyväskylän yläalkeiskoulun oppilaaksi. Kirjeessä huomautetaan, että poika tulee syksyllä "jos elää saa". Fraasiko? No ei. Kirjoittajan kaksi lasta oli kuollut edellisenä päivänä punatautiin ja mainittu poika oli äitinsä kanssa henkihieverissä samassa sairaudessa. Ehkä ne terveydentilaa koskevat asiat eivät sittenkään olleet niin julkisia.
Kirjeitä ja päiväkirjojakin oli ennen tapana lukea lähipiirille ääneen. Ne eivät siis olleet tavallisesti läheskään niin intiimejä kuin nykylukija saattaa luulla. Saattoi myös olla, että kirjeen vastaanottaja ei osannut lukea - mikä tuntuu varsin nololta tilanteelta jos kyseessä on rakkauskirje. Monet amerikansiirtolaiset lähettivät kotiin ammattimaisen kirjeenkirjoittajan laatimia kirjeitä. Niitä ei välttämättä kirjoitettu suoraan sanelusta, vaan kirjuri saattoi kysyä "faktat" ja pistää sitten täytteeksi myös vähän omiaan.
Moni kirjoittaja oli tullut ajatelleeksi myös sitä mahdollisuutta, että myöhempi biografisti saattaa lukea hänen kirjeitään myöhemmin. Esimerkiksi Selma Lagerlöf pohtii kirjekumppaninsa kanssa sitä, pitäsikö heidän järjestää kirjeensä valmiiksi tulevia tutkijoita varten (selventävillä reunahuomautuksilla varustettuna). Eräs suomalainen valtiomies antoi jälkeläisilleen selvät ohjeet siitä mitkä kirjeet talletetaan arkistoon, mitkä eivät. Hän ei - vaikka historiantutkija olikin - nähnyt omilla nuoruudenkirjeillään (tulevalle vaimolleen) olevan mitään yleistä käyttöä:
On minulla säilyneenä ensimmäinen kirjeenvaihtomme, vuodesta 1849 alkaen, ei kyllä ihan täydellisenä, sillä välimme puolittain meni hajalle saman vuoden syksynä, vaikka vain vähäksi aikaa, ja silloin lienen polttanut jotkut ennen minulle tulleet kirjeet. Minun kyhäykseni näyttävät kaikki säilyneen; löysin ne vainajan secrétairé’sta. Ne ovat, kuten arvata voipi, – alusta ainakin, kovin lapsellisia, keltanokan keltaisia. Waikk’en tahdo niitä hävittää, on kumminkin vaatimukseni, että jälkeläiset, jos huolivat niitä tallella pitää, eivät anna niille minkäänlaista julkisuutta. Minulle ne persoonallisesti ovat rakkaita, koska virittävät muiston nuoruuteni ihanimmasta aiasta iloineen suruineen.
Kirjekatkelma on syntynyt vaimon kuoltua, hänen tavaroitaan läpikäydessä. Siitä huokuu tilanteen melankolinen tunnelma.
Vanhoissa kirjeissä käytettyjen puhuttelumuotojen sisältämiä viestejä on usein vaikea tulkita. Millainen tervehdys on tuttavallinen, mikä muodollinen? Anu Lahtinen ja Marjo Kaartinen ovat kirjoittaneet myöhäiskeskiajan ja uudenajan alun kirjeiden fraseologiasta parissakin tutkimuksessaan. Kannattaa katsoa vaikkapa tätä Anun hienosti argumentoitua juttua alkajaisiksi (vaikka pitää myöntää, että keskiaikaisen ruotsin taitoni on todella puutteellinen).
Puhutteluiden tutkiminen voi tuntua tylsältä. Keräsin silti - ihan huvikseni - puhutteluita hallussani olevista 1800-luvun puolivälin jälkeen lähetetyistä kirjeistä. Kirjoittaja kuului suomenkielisen sivistyneistön ensimmäiseen polveen. Hän puhuttelee kirjeissään omia lapsiaan esimerkiksi näin:
Tyttöseni!, Lauri poikani!, Anna kulta! Oma rakas lapseni! Minun oma rakas tyttäreni
Kihlattua: Goda Älskade **, Rakas tyttöseni ja myöhemmin vaimoaan: Oma kultani, Oma tuttuni, Omaiseni, Oma armas kultani
Veljeään (johon hänellä oli erittäin läheiset välit): Heikki veljeni!
Läheisiä tuttavia: Vanha veikko!, Veli kulta, Veli Nn., Hyvä ystävä
Ei kovin läheisiä tuttavia: Kunnioitettava veljeni, Arvoisa neiti (vanhempi mies kirjoittaa nuorelle naiselle)
Kirjoittaessaan pyyntöä henkilölle, johon ei ole ystävyyssiteitä:
Kunnioitettu herra nn., Kunnianarvoisa herra, Herra tohtori,
Virallisessa yhteydessä:
Teidän jalosukuisuutenne (aateliselle), Teidän ylhäisyytenne (korkealle virkamiehelle)
Tavoiteltaessa ystävällistä sävyä kirjoitettaessa itseään alempiarvoiselle virkamiehelle voitiin käyttää sanamuotoa: Arvoisa veli (vaikka henkilöt eivät olisikaan tehneet sinunkauppoja).
Käytetty puhuttelumuoto saattaa paljastaa jotakin henkilöiden keskinäisestä suhteesta ja siitä, millaisessa positiossa kirje on laadittu.
Tiesittekö muuten, että Pestalozzin ja Fröbelin tärkeimmät teokset ovat kirjeromaaneja. Fröbelin "elämäkerta" koostuu itse asiassa kahdelle eri henkilölle läheteyistä kirjeistä. Pestalozzi laati teoksensa "Kuinka Gertrud opettaa lapsiansa" muodikkaasti kirjemuotoiseksi. Tosin siinä ei käydä todellista dialogia, sillä kirjeiden saajan vastauksia ei ole esitetty. En ole varma siitä ovatko Pestalozzin kirjeet aitoja vai eivät. Ai niin, kirjoittihan Rousseaukin kirjeromaanin (Eliose). Kirjemuoto oli aikansa "reality" -juttu. Kirjeen kirjoittaja voi esitellä omia ajatuksiaan lukijalle näennäisen "intiimisti". Lukija päästetään kurkistamaan nuorten naisten pöytälaatikkoon. Ah! Tämä oli siis aikana ennen "kaikkitietävän kertojan" keksimistä ... siis selostajan ääntä. Senhän tuli tunnetuksi Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) -teoksen myötä. Nykypäivänä tunnetuin kirjeromaani lienee Dracula. Kuvassa aikoinaan suuresti juhlittu kirjeromaanien kirjoittaja Samuel Johnsson.
Pestalozzin teosta on vaikea lukea tyynenä. Ensiksi kirjeen kirjoittajan itsetietoinen opettajan ääni alkaa väsyttää, sitten se puistattaa. Tämä muuten taitaa olla useimpien kirjeromaanien ongelma. Ne ovat ylidramaattisia ja helposti hieman jankuttavia.
2 kommenttia:
Niin, kyllä yleistykset ovat vaarallisia. Kirjoitit aikaisemmin, että jonkun mielestä "huonoa" lähdettä ei saisi olla lähdeluettelossa ollenkaan. Olennaista on tietysti, mihin, miten ja missä laajuudessa lähdettä käytetään. On julmetusti "tutkimuksia", jotka nojaavat harvaan lähteeseen, kunhan ne ovat "oikeita".
Ajatus, että virallinen paperi olisi "hyvä" lähde, on huono ajatus. Mitä viranomaiset tietävät ns. arkielämästä. "Eri viranomaisten välisellä yhteityöllä on saatu merkittäviä edistysaskeleita syrjäytymisen estämisessä" Mitä tällä on tekemistä jonkin Jakomäen todellisuuden kanssa?
Virkamiesten papereissa ei ole usein poliittista ulottuvuutta. Tämä on ongelma, koska esim. kunnanvaltuuston pol. ryhmät eivät pidä yleensä pöytäkirjoja.
Virallisissa papereissa vasta puolustellaan. Päiväkirjan (niin, entisaikaan niitä ei julkaistu netissä) sivuilla voidaan olla rehellisempiä.
Muistelmissa minua miellyttävät taasen lapsuuden muistikuvat. Tämä on aikaa ennen "näin jo silloin, mihin kehitys oli johtamassa" -vaihetta.
Käytin kirjoituksessani hieman epämääräistä ilmaisua "viralliset dokumentit". Tarkoitin sillä sellaisia lähteitä kuten kirkonkirjat ja veroluettelot. Niiden laadintaan ei katsota sisältyneen juurikaan kirjurin tekemää tulkintaa. No tästähän voisi väitellä: ovatko papit merkinneet "lehtolapset" ja seurakunnan lukutaitoiset kirjaan täysin puolueettomast, tuttaviaan suosimatta?
Esimerkiksi opettajan päiväkirja - joka myös on tietyllä tapaa "virallinen dokumentti" - voi olla vaikeatulkintainen asiakirja. Eräs graduntekijäni (Tiina) huomasi, että opettajan merkinnät tuntien sisällöistä ja neljän muistelijan muostot niistä olivat täysin ristiriitaisia (muistelijat muistivat kaikki samalla tavalla). Näyttää siltä, että opettaja oli kirjoitellut päiväkirjaa melko suurpiirteisesti.
Sitten ovat erilaiset keskustelumuistiot (komiteat, säädyt, valiokunnat jne.) ja sen sellaiset. Sisältyykö niihin aikalaistulkintaa? Vaikea kysymys.
Lähetä kommentti