Ah, tosiaan, on kulunut jo kaksi viikkoa edellisestä päiväkirjamerikinnästäni. Kiitos "Kalju" muistutuksesta (huomaatkos, että se tepsi heti!). On tapahtunut paljon sellaista mistä ei voi puhua. Tarkoitan yliopistopolitikointia ja työpaikan henkilösuhteita.
On ollut myrskyisä laitosneuvoston kokous ja hankala keskiryhmän vaali. Eteeni katsomatta ajoin mielestäni oikeaa asiaa. Olen pistänyt kaikki munat yhteen koriin ja ravistellut sitä oikein kunnolla. Olenko oppinut jotain? No, ainakin sen, että jees -miehenä olisi elämä paljon helpompaa.
Jos olisin nyt viisas, loisin itselleni uuden imagon. Voisin ryhtyä leppoisaksi, mutta joskus hieman arvaamattomaksi tutkijaksi. Puhuisin julkisesti harvoin, pääasiassa istuisin viisaan näköisenä hiljaa. Ehkä joskus nyökyttelisin harkitsevan näköisenä. Voisin kysyä kerran tai kaksi täydentäviä tietoja käsiteltävästä asiasta merkiksi siitä, että olen hereillä.
Viisas yliopistopoliitikko pitää huolen siitä, että porukka ei tiedä juuri mitään hänen mielipiteistään ja ajatuksistaan. Silloin jokainen voi kuvitella minun olevan samaa mieltä heidän kanssaan. Epämoraalista, jotkut mutisevat. Selkärangatonta, sanovat toiset. Niinhän se onkin.
Mutta entisen minäni kaltaiset "periaatteen miehet" voivat olla myös aika rasittavia. Siksi heidän annetaan mielellään mennä. Ovi pistetään perästä kiinni ja varmuuden vuoksi vielä säppiin.
Viime aikoina on näyttänyt siltä, että opiskelijat edustavat laitoksessa perinteisiä opettajankoulutuksen arvoja paremmin ja pelottomammin kuin me muut. Me muut joko mökötämme nurkissamme tai laulamme uusliberalistisia veisuja opetusministeriön sekakuorossa.
2 kommenttia:
Onhan se niinkin, helpomminkin voisi elää. Mutta millaista elämää se sitten olisi?
Olen itse ollut mukana yliopiston hallintoelimissä opiskelijaedustajana. Tuona aikana kävi varsin selvästi ilmi, että opiskelijat ovat niitä, joilla on varaa pitää periaatteista kiinni ja elämöidä niistä. Heillä ei ole mitään menetettävää, toisin kuin henkilökunnalla. Joskus kävi niinkin, että henkilökuntaan kuuluva vihjaisi opiskelijoille, että josko opiskelijat nostaisivat tietyn asian esiin keskustelussa. Henkilökunnan edustajille se olisi ollut turhan riskialtista.
En oikein tiedä mitä ajatella näin jälkikäteen. Tuolloin otti päähän muiden uskalluksen puute, nurkkien katselu kokouksissa ja käninä kahvipöydissä kokousten jälkeen. Nyt toisaalta ymmärtää miksei aina voi lähteä taistoon etujoukoissa (itsekin pätkätyöläisenä), mutta että ei edes suojatulta saanut...
Lähetä kommentti