Jokin olohuoneen pöydällä lojuvan uuden Anna-lehden kannessa kiinnitti huomiotani ja vaati katsomaan tarkemmin. Mitä ihmettä... Kirsi Piha julistaa, että "äitiys on armeijaa parempi johtajakoulu". Ensimmäinen ajatukseni oli, että kas vain, Kirsi piha on käynyt armeijan. Ilmankos hän on ollut viime aikoina niin vähän julkisuudessa. Mutta vähän aikaa mietittyäni ja lehden artikkelia selattuani ymmärsin, että Kirsi Piha on kasvattanut lasta.
Pihan uusi kirja, jota tässä Anna-lehdessä puffataan, käsittelee "äitijohtajuutta". Tuo hämmentävä termi on luultavasti Pihan itsensä keksimä. Sinänsä juttu on ihan o.k., on hyvä, että naisten ja äitien uraongelmista puhtaan. Kirjoitus on yleispositiivinen. Sanomana on, että kotona opittuja taitoja voisi hyvin soveltaa myös yritysjohtamisessa. Olen tästä asiasta aivan samaa mieltä Pihan kanssa. Annan siis hänelle painatusluvan. ;-)
Mutta jotain tässä hiertää, ja minulta meni pari päivää keksiä mitä. En aio urputtaa siitä, että äitiys ja armeija rinnastetaan toisiinsa. Koko ajatus on täysin absurdi. Toinen on koulutus, toinen elämäntehtävä. Silti Piha ja hänen kaltaisensa puhuvat äititydestään via dolorosona, koettelemuksena. Äitijohtajuus on uranaisten veteraanipuhetta, eikä se eroa suuresti äijien inttijutuista. Ongelmallista tässä on se, että oman äitiyden reflektoinnin kohde on aika intiimi. Äitiyden tai isyyden rankkuutta ei ole sopivaa valittaa tiedoitusvälineissä. (huomattakoon, että tätä asiaa ei Anna-lehden jutussa juurikaan käsitelty... hyvä Kirsi!)
Miltähän äitiyden rankkuutta valittaneiden julkkisten lapsista tuntuu, kun saavat aikuisina lukeakseen vanhoja lehtijuttuja - niitä joissa vanhemmat marisevat kasvattamisen raskaudesta. Miltähän tuntuisi lukea oman isän tai äidin 30-vuoden takaista vuodatusta siitä, mistä kaikesta he ovat joutuneet luopumaan minun takiani. Tiedättehän, että tällaisten lausuntojen antaminen merkitsee sitä, että aikuisen oma äitiys tai isyys on pahasti hukassa. Tai ehkä oikea vanhemmuus ei vain ole kaikkien juttu.
1 kommentti:
Totta. Tulevana äitijohtajana minä en juuri nyt koe, että kärsisin vaikkapa siitä etten voi nautiskella viintä ja poltella sikaria aamukolmeen. Etten edes jaksa juosta yössä tai oikein missään.
Ja minusta aina on tuntunut pahalta kun vanhemmat ovat valittaneet elämänsä raskuutta ja kuinka lapset sitä ja tätä. Ja kuitenkin ovat päätyneet hankkimaan vielä useamman elämänsä sortajan.
Se on vähän niin kuin koiran hankinta. Siinä ei valita mennäänkö ulos, siinä mennään ulos, vaikka joulukuussa sataisi vettä kuin Esterin...
Mutta koiranhan voi antaa aina pois. Muttei kyllä voi.
Lähetä kommentti