Olimme eilen erään kyläkoulun huutokaupassa. Koulu myi pois vintiltä löytynyttä tarpeetonta esineistöä, opetusvälineitä, muistoja. Koulu myi omaa historiaansa ja halvalla meni! Keskustelin parin paikalla olleen kyläyhdistyksen puuhanaisen kanssa. Ihmettelin, miksi erittäin hyväkuntoiset kuvataulut piti pistää lihoiksi. Minulle kerrottiin, että nykyiset opettajat olivat sanoneet niiden olevan tarpeettomia. Tämä peltojen keskellä, kauniisti mäenrinteessä oleva kyläkoulu viettää ensi vuonna satavuotisjuhlaansa. Myytävästä kirjastosta päätellen aiemmat sukupolvet ovat säästäneet myös vähemmälle käytölle joutuneet opetusvälineet. Kirjastossa oli muutamia helmiä, joista yksin olisi saanut reippaasti yli 20 EUR. Nyt ne myytiin kahden euron laatikoissa muiden kirjojen mukana. En viitsinyt vihjata asiasta, sillä hinta ei ole tässä se pääasia. Se, mikä minua asiassa surettaa, on että yksi sukupolvi katsoo oikeudekseen ulosmitata sadan vuoden aikana kerätyn pääoman. Samahan on tapahtunut - aivan eri mittakaavassa tosin - valtionyhtiöiden myymisessä. Millä oikeudella yksi ikäluokka lähtee luokkaretkelle opetusvälineistön myymisestä saaduilla rahoilla?
Huomasin, että koulun kumpikin opettaja on meiltä valmistunut. Muistaakseni kumpikaan heistä ei ole osallistunut luennoilleni tai pienryhmiini. Siinä mielessä voisin pestä käteni koko jutusta. En silti tee sitä. Tämä opettajapolvi ei näe itseään sukupolvien ketjun linkkinä, yhtenä palana ketjussa mikä tulee jatkumaan heidän jälkeensäkin. Tällä tavoin historiankäsitykseltään invalidit opettajat näkevät ainoastaan vanhojen opetusvälineiden pölyisyyden, eivät itse välinettä.
On osittain meidän vikamme, että kentälle siirtyy opettajia, joilla ei ole aavistustakaan historian, uskonnon tai biologian kuvataulujen käytöstä. He alkavat olla itsekin sitä sukupolvea, joka ei ole kuullut miten lumoavalta hyvän opettajan kerronta voi tuntua. Muistan kuinka jännittävältä tuntui, kun näin opettajan tulevan luokkaan kuvataulu kainalossa. Silloin aina tiesi, että pääsisi kuulemaan opettajan tarinointia. Jos joku rupeaa nyt vaikertamaan, ettei osaa kertoa, käsken häntä lukemaan Pentti Luumin "Taitava kertoja" -kirjan. Sen aihepiiri liikkuu uskonnon opetuksen ympärillä, mutta juttu toimii tietyin rajoituksin myös historiassa.
Mitäkö ostin? Laatikollisen kirjoja, kolme kuvataulua ja kansakoulun laskukortiston.
Kuva: Yksi ostamistani kuvatauluista (A. Gebhardin Kaarle Knuutinpoika lähdössä Viipurin linnasta). Kuvassa valtakunnanmarski ja linnanherra on lähdössä kuninkaanvaaliin Tukholmaan. Seurueella, johon on sanottu kuuluneen 400 sotamiestä ja aatelista, näyttää olevan saksalaismalliset haarniskat. Liekö oikein? Taustalla puoliso ja lapsi katsovat etääntyvää seuruetta.
Se, että juuri tämä kuva oli myynnissä kertoo opettajien täydellisestä tietämättömyydestä ja välinpitämättömyydestä. Kyseinen herra (alunp. Karl Bonde) tunnetaan vanhemmissa historiankirjoissa "ainoana suomalaissyntyisenä Ruotsin kuninkaana". Tästä voisi tietenkin väitellä pitkään. Fennomaanihistoria nosti hänet tietenkin korkealle jalustalle; Knutsson nautti ilmeisesti talonpoikien suosiota, sillä hän jakoi ilmaista maata silloisen itärajan (mikä oli aika suhteellinen käsite) tuntumasta. Samainen kuningas myönsi kaupunkioikeudet kotikaupungilleni, joten kuvasta olisi ollut hyvä kertoa vaikka kaupunkimme vuosijuhlan yhteydessä. Knuutinpoika on muuten sikälikin erikoinen hahmo Ruotsin historiassa, että hänet kruunattiin kuninkaaksi kolmeen kertaan (ja syöstiin vallasta kaksi kertaa). Kuvan pohjustukseksi voisi lukea vaikka Knuutinpoikaa käsittelevän (fiktiivisen) jakson Karimon Kumpujen yöstä. Vastapainoksi voi lukea myös pätkän Kansallisesta Biografiasta.
15 kommenttia:
Hieno löytö! Jäin oikein tuijottamaan kuvaa, uppouduin. Omat isovanhempani ovat ainoat tuntemani todelliset tarinankertojat, joten miellän kyvyn uhanalaiseksi ja pian kadotetuksi.
Mahtavatko nykylapset tosiaan osata edes kuvitella, että tuollaisen taulun avulla voi luoda elämyksiä? Kun ei siinä ole intteraktioo, ei multimediaa, hyperii eikä superii, sitä ei voi kattoo 3G-kännyllä eikä siihen voi edes ladata päivityksiä netistä. Eivät taida aikuisetkaan ymmärtää. Sukupolvestamme taitaa jäädä jäljelle vain käsittämätön määrä jätettä yhä useammissa muodoissa.
Tulee aseeton olo, jos kaikki ympärillä tuntuvat tarjoavan jälkipolville virikkeeksi pelkkää nykymediaa, ja itse olisi enemmän käpylehmä-linjalla.
Ennen olivat opettajat "rautaa".
Sattumalta olen laittanut kuvia Flickriin eräästä koulusta, joka toimi viime vuosisadalla.
Jos linkki ei toimi, toistan osoitteen
Kysyitkö myytiinkö kaikki? Minä kysyin, tavaraa on vielä vintillä säilytettynä, kuvatauluja, karttoja, harmooni, kirjoja ja muuta sälää vuosien varrelta. Suurin osa tavaroista oli vuonna 1968 lopetetulta Kuolimaan koululta, eikä kyseiseltä huutokauppa koululta.
-Paikalla ollut-
Kysyin toki, hyvä anonyymi. Kirjoissa olevien leimojen perusteella mukana oli paljon myös tältä koululta olevaa tavaraa.
Säilytettävä materiaali oli valittu selvästi aivan sattumanvaraisesti - ilmeisesti näyttelytarkoituksessa, ei opetuskäyttöä silmälläpitäen. Myytiin 1930-luvun kasvio (noin 200 kasvia), mutta säilytettiin "hienon näköinen" taulu jostakin sarjasta, joka meni muuten myytiin. Ehkä vintillä oli muitakin kasvioita. Siitä en tiedä.
Kaikkea ei voi aina säilyttää ja myytävänä olikin paljon ihan selvää romua, rikkinäisiä ja vanhentuneita karttoja, työkaluja.
Todettakoon, että vintin tyhjennys oli palopäällikön määräys, ei tietenkään mikään opettajan kepponen.
Vanhoja kyläkouluja on lopetettu viime vuosina satoja eri puolilta Suomea. Esineistöä on siirrelty toisille kouluille ja myyty huutokaupalla. En ole itsekään huomannut kysyä "hiljaisuudessa" lihoiksi lyötyjen koulujen esineistön perään.
Tänään oli sattumalta Hesarissa pieni juttu Kaarle Knuutinpojasta. Olenpa ajan hermolla.
Vanhat opetustaulut ovat keräilykohteita. Eräässä divarissa näyttivät myyvän niitä 20-30 euron hintaan, suosituimpia olivat kasvitaulut.
Itse parantumattomana menneen maailman vaalijana olen keskustelutilanteissa huomannut, että monet ihmiset ovat täysin irrottautuneet menneisyydestä ja historiasta. Merkitystä ja arvoa on vain kaikella upouudella ja tulevalla.
Markkinointi ja trendit, jotka ovat nykyään osa myös koulutusta ja opiskelua, eivät anna arvoa vanhalle koska sitä ei voi enää myydä.
Kuvatauluihin liittyy aivan erityinen pedagoginen oivallus: kuva auttaa palauttamaan mieleen siihen liittyneen tarinan. Tämä on sama idea kuin mitä muistiinpainamistekniikoissa käytetään (kuva ja sana muodostavat parin: toisen parin mieleen palauttaminen tuo mukanaan myös toisen puolen).
"Kaikkea ei voi aina säilyttää ja myytävänä olikin paljon ihan selvää romua, rikkinäisiä ja vanhentuneita karttoja, työkaluja."
Kröhöm. Pitkältihän tässä on kyse juuri "romun" määritelmästä. Maantieteilijälle vanhat kartat eivät todella ole romua! Rikkinäisetkin vain ehkä.
Hietalahden kirpputorilla oli kerran myytävänä eräs historian opetustaulu. Siinä oli 1500-luvun koti.
Olisin halunnut ostaa taulun, mutta rahaa ei ollut niin paljon. Ei ollut kameraakaan mukana, ei edes kynää. Ei auttanut muu kuin opetella ulkoa taulun yksityiskohdat ja piirtää ne muistiin kotona ja kirjoittaa muistiinpanot.
Niin voimakas on tuollaisen opetustaulun vaikutus, että muistan tällä hetkelläkin aika tarkkaan, miltä se näytti.
Nuo vanhan ajan opetustaulut olivat lapselle sopivia: suuria, värikkäitä ja realistisia. Sitten oli vielä tuo yllätystekijä, mikä täällä on mainittu. Se oli kuin leikki.
Geoidi: Näinhän se juuri on; mikä on toiselle romua, voi olla toiselle aarre. Revenneelle 1950-luvun Euroopan kartalle ei liene paljoakaan käyttöä opetuksessa. Toisaalta huutokaupassa myytiin kohtuullisessa kunnossa olevia Raamatun karttoja, joihin oli merkitty Paavalin matkat etc. Niiden tiedot eivät ole vanhentuneet.
Blogisisko: Niin, miksiköhän en muista montaakaan oppikirjan kuvaa, mutta monet kuvataulut palauttavat mieleeni niihin liittyneitä tarinoita.
Varsinkin historian kuvatauluihin on "piilotettu" paljon sellaisiakin viittauksia, joita ei niistä äkkiseltään huomaa. Tarkoitan pukuja, esineitä ja ympäristöjä. Taitava kertoja pystyy löytämään näistä yksityiskohdista aineksia kerrontaansa. Satuin kerran löytämään erääseen taulusarjaan liittyvän opettajanoppaan. Sellaisen avulla tauluja olisi helppo hyödyntää - muistaen kuitenkin, että varsinkin keskiajan historia on "mennyt uusiksi" viime aikoina. Luultavasti näin on monien muidenkin tauluselostusten kohdalla; ne eivät taida olla enää aivan korrekteja. Niinpä opettajan on nähtävä aika paljon vaivaa, mikäli mielii ottaa tauluja käyttöön. Se kai on perimmäisenä syynä sille, miksi taulut saavat jäädä vintille pölyttymään (tämä koskee myös OKL:ää).
Eksyin Blogisiskon blogin kautta tänne.
Historian opetukset jäävät pinnalliseksi: esim. lähihistorian opetus laman merkeistä ei ole uponnut luisiin päihimme (vert. asunnonhintojen katteeton ja kohtuuton nousu), niin kuinka postmodernisti kasvatettu ihminen kykenisi näkemään peräti 1960-luvulle tai vieläkin kauemmas taaksepäin ja ymmärtämään tuollaisen välineistön arvon?
Entä arvopohja, joka lähtee kulttuuristamme vai onko meillä enää sitä? Löytyykö enää mitään yhdistäviä tekijöitä?
---
Luin tuolta myös ajatuksiasi kirjaprojektistasi. Kuulostaa tosi tutulta. Määrä on korvannut laadun.
Ups !
Noita "koulutauluja" oli viime kesänä myynnissä Sysmän kirjakyläpäivillä. Parhaat 100 euron hintaan !
uusmaalainen
Olen käyttänyt tuollaisia kuvatauluja, vähän siinä kollegat naureskelivat. Kuvataulu tuo kiireettömyyttä, mihin elävä kuva ei koskaan pysty.
Ehkä tuollainen kuvataulu pitäisi vain määritellä uudestaan. Kysymyshän on sähkömagneettisen spektrin näkyvän valon aallonpituutta hyödyntävästä still-kuvasta, jossa näytön muodostaa puupitoinen 3-millinen kartonki. Järjestelmän erikoisuus on se, että jokaisella still-kuvalla on oma näyttönsä.
“Kätevä laite, se printtaa samalla, kun kirjoittaa”, sanos´ entinen nykynuori kirjoituskoneesta
Telemakhos, sanoit:
"Niin, miksiköhän en muista montaakaan oppikirjan kuvaa, mutta monet kuvataulut palauttavat mieleeni niihin liittyneitä tarinoita."
Olisiko niin, että sinä muistat helpommin kuulemasi ja minä taas näkemäni?
Toinen selitys voisi olla se, että sinulla oli opettajana erityisen hyvä tarinankertoja.
Blogisisko: Tämä pitää varmaan ainakin osittain paikkansa minun kohdallani. Sain kouluaikoina usein moitteita siitä, että en muka seurannut tunnilla. Tavallisesti seurasin, vaikka se ei näkynytkään päällepäin. Minun on helpompi seurata puhetta, ellen katso puhujaa. Parhaassa tapauksessa voi tuijottaa kuvaa samalla kun kuuntelee hyvää kerrontaa.
Minäkin huusin eräästä huutokaupasta koulun vanhoja opetustauluja muutaman kappaleen, lintukuvia (yksi kuva kuvablogissani). Sain pilkkahinnalla, ja olin ainoa huutaja.
Lähetä kommentti