miksi tuomari on nuija

En osaa nyt kirjoittaa postmodernista, sillä Rasanen sanoi omassa blogissaan kirjoituksessa "Totuus ja vain totuus" suurinpiirtein sen mitä itsekin ajattelin. Pitää vielä myöhemmin pohdiskella näitä asioita pedagogisesta näkökulmasta. Esimerkiksi indoktrinaation ongelma näyttäisi olevan yksi postmodernin kipupiste: jos kaikki pitää kyseenalaistaa, ei opetusta voi olla olemassa. Tämähän on vanha havainto Augustinus totesi De Magistrossaan, että kukaan ei voi opettaa toiselle mitään sellaista mitä hän ei jo valmiiksi tietäisi.

Piti lähteä tänään perheen kanssa Helsinkiin, mutta taitaa olla viisainta sairastaa tämä päivä kotona.

Olin toissapäivänä elämäni ensimmäisen kerran katsomassa jääkiekko-ottelua jäähallissa. Olikohan minulla liian ohuet vaatteet, vai joinko liian vähän virvokkeita - tiedä häntä - mutta aamulla heräsin kurkkukipuun.

En voinut hillitä sisäistä tiedemiestäni edes lätkämatsissa, ja tein siellä joitakin syvästi epätieteellisisä sosiologisia havaintoja. Mikä mahtaa olla syynä siihen, että tuomareille pitää huudella törkeyksiä ennen ottelun alkua? "Nuija" ja "Vi**u" huudot raikuivat jäähallissa, kun erotuomarit tulivat jäälle. Hei ääliöt, eihän koko ottelusta tulisi mitään ilman heitä! Mutta sitten tajusin, että tämähän kuuluu asiaan (kerron tästä kuin olisin käynyt villi-ihmisten parissa Etelämeren saarella). Kyse on vanhasta perinteestä. Siitä samasta perinteestä, mikä kukoisti aikoinaan paitsi teatterissa ja oopperassa, myös alkuaikojen elokuvaesityksissä. Entisaikoina tapoihin kuului, että katsomosta voitiin ottaa osaa elokuvaesitykseen huutelemalla törkeyksiä pahiksille ja neuvoja sankareille. Sama koski tietenkin myös kaikkia lavaesityksiä. Roiston roolin esittäjää voitiin pommittaa mukana tuoduilla eväillä tai uhkailla.

Ja nyt huomaankin lisää yhtäläisyyksiä ns. korkeakulttuurin ja jääkiekko-otteluiden välillä (vaikka useinhan lätkä rinnastetaan kladiaattoriotteluihin) Vanhimpien oopperoiden näytökset kestivät jotakuinkin saman kuin lätkämatsin erä, vähän yli 20 minuuttia. Barokkisinfonioilla on muuten tuo sama, hyväksi todettu kesto. Ehkä se on muotoutunut käytännön kokemusten perusteella - sen verran rahvas jaksaa keskittyä kerralla. Reippaasti soittava orkesteri saattoi tietenkin suoriutua urakastaan vähän nopeammin, mutta oikein tarttuvia hittejä voitiin veivata useampaan kertaan peräkkäin - yleisön pyynnöstä. Savonlinnan oopperajuhlien Ratsumiehen (2005-6) puvustanut ja lavastanut Kimmo Viskari oli mielestäni unohtanut, mistä oopperassa on kyse. Jylhät mustavalkoiset lavasteet olivat ehkä graafisesti kauniita, mutta todella tylsiä. Henkilöiden puvut näyttivät enemmän 80-luvun sankarihevibändien esiintymisasuilta (nahkaa, turkiksia ja solkia) kuin näyttäviltä fantasia-aikalaisasuilta. Opperassa pitää olla katsottavaa niinkuin lätkässäkin. Lätkäjoukkueiden heraldiikasta voisi kirjoittaa paljon, mutta säästän teidät siltä. Se joka on sattunut näkemään Siennan vuosittaiset laukkakilpailut tietää mistä puhun.

Alempi keskiluokka on aina pyrkinyt omaksumaan ylempien yhteiskuntaluokkien tapoja ja mieltymyksiä. Niinpä ei ole yllättävää, että viktoriaanisen ajan yläluokan hienosteleva teatterikulttuuri muodosti hitaasti myös alempien luokkien ihanteen - korkeakulttuurin saralla. Urheilukentillä vanha perinne kukoistaa. Sanon tämän nyt yhden kokemuksen perusteella, sillä en ole käynyt koskaan yleisurheilu- tai hiihtokilpailuissa. Siellä voi olla toinen meininki.

Ne lukijani jotka nyt luulevat, että olin jalkautuneena rahvaan pariin erehtyvät pahan kerran. Seurasin ottelua ylellisestä kutsuvierasaitiosta. Sekin muuten sopii loistavasti tuohon vanhaan teatteri- ja oopperaperinteeseen. Aitiossa voidaan näyttäytyä, sillä siinä on sitä varten parveke. Toisaalta aitiossa voi vetäytyä tummien lasien taakse siemailemaan drinkkejä. Siellä oli myös televisio, josta pystyi katsomaan hidastukset.

Ensi viikolla alkaa kolme luentosarjaa ja luennot on pidettävä vaikka sitten vähän sairaana. Massaluentojen siirtäminen on käytännössä erittäin vaikeaa ja yhdenkin luennon peruuttaminen vakuttaa todella monien opiskelijoiden aikatauluihin. No on tässä onneksi vielä muutama päivä aikaa toipua. Ajatus siitä, että pääsee kirjamessuille ja kansallismuseon puukkonäyttelyyn piristää kummasti. Voi olla, että joudun valitsemaan jomman kumman. Pojat haluavat varmaankin mieluummun museoon. Tai oikeastaan he varmaan menisivät mieluiten leikkimään serkkujen luokse Vartiokylään.

Hei, tästähän tuli tosi arrogantti postaus. No tässä vähän vastapainoa. Omien sanojensa mukaan "maailman paras bändi" Tenacious D soittaa pari tarttuvaa teemaa uusilla sanoilla:

KLIKKAA TÄSTÄ