mitä hyötyä gradusta?

Kirjoitin edellisessä päiväkirjamerkinnässäni opettajankoulutuksen opetusresurssien suuntaamisesta graduun ja kasvatustieteen opintoihin. En halua vähätellä teoriaopintojen merkitystä; se olisikin aika outoa, sillä opetanhan itsekin juuri näitä aihepiirejä. Tarkoitukseni oli huomauttaa, että graduun ja sen kirjoittamiseen valmentamiseen liittyvää opetusta on lisätty muiden "perinteisten" ja käytännöllisten opintojen kustannuksella. Ajatuksena lienee, että tulevat luokanopettajat saavat tällä tavoin perusteellisemman kuvan tieteenalastamme, ja saavat samalla valmiuksia pitää tietonsa ajan tasalla. Tieteellisen ajattelutavan omaksuminen merkitsee myös jonkinlaista maailmankuvan muutosta; sitä, että alkaa hahmottaa kasvatuskysymykset syvällisemmin. Syvällisesti alaansa perehtynyt opiskelija ei ole "muotien" ja ideologioiden vietävissä, mutta osaa myös epäillä omien ratkaisujensa pätevyyttä.

Lasken metodiopinnot yleissivistäviksi opinnoiksi. Jokaisen yliopistotutkinnon suorittaneen henkilön on syytä tuntea oman alansa keskeiset tiedonhankintamenetelmät. Tilastotieteen perusmenetelmien tuntemisesta on hyötyä arkielämässä. Haastattelutekniikoiden tuntemuksesta voi olla arvaamatonta hyötyä vaikkapa vanhenpainvartissa (vaikka se ei mikään haastattelutilanne olekaan).

Ongelma lienee siinä, että gradusta on usein liian pitkä matka käytäntöön. Tutkielmasta tulee silloin pakkopulla, joka tehdään mekaanisesti, oppaiden ja ohjeiden mukaan, vailla omaa oivallusta. Tuo edellä mainitsemani ihanne jää tällöin toteutumatta. Paljon merkitystä on sillä, millaisen aiheen ja kysymyksenasettelun valitsee lopputyölleen. Tiedän monia tapauksia, joissa gradu on tuonut oikeata tutkimustietoa ja sen lisäksi syventänyt tekijänsä ammattitaitoa ja -tietämystä.

Kasvatustieteen opintojen suurin ongelma on mielestäni hyvin saman kaltainen. Teoriat ja näkökulmat jäävät helposti irrallisiksi - niiden yhteyttä käytännön kouluelämään ei osata tarpeeksi hyvin osoittaa. Joskus vika voi olla meissä opettajissa, toisinaan ymmärtämistä näyttää haittaavan opiskelijan ennakkoasenteet tai kypsymättömyys pohtia oppisisältöjä mainitusta näkökulmasta. Jos luennolle tulee asenteella, että kaikki kasvatustiede on ajanhaaskuuta ja turhaa pas**njauhantaa, ei luennolta välttämättä jää paljoa käteen.

Kuten jo edellä mainitsin, tuntuu graduohjaukseen sijoitetut opetusresurssit kovin suurilta. Ryhmät ovat pieniä ja demoja on verraten paljon. En tosin osaa arvioida asiaa opiskelijoiden näkökulmasta. Tuntuvatko istunnot heistä turhilta tai ylimitoitetuilta? Yhtä kaikki, graduopinnot ovat säästyneet leikkurilta, kun muita opintojaksoja on lopetettu tai kuihdutettu. Säästöt ovat kohdistuneet eniten ns. opetettaviin aineisiin. Joissakin opettajankoulutuslaitoksissa opiskelijat eivät voi opiskella enää kaikkien aineiden peruspaketteja. He siis opettavat tulevia oppilaitaan lukiopohjalta. Samaan aikaan lukiot ovat siirtyneet ainereaaliin.

Laitosten hankala taloudellinen tila on ajanut yksiköt vähentämään pakollisten kurssien määrää samalla kun on lisätty niiden suoritusvaihtoehtoja. Tässä tilanteessa opiskelijoiden kannattaa olla tarkkana. Esimerkiksi kenttäharjoittelun voi korvata nykyisin kirjatentillä tai raportilla. Jotkut opiskelijat (jotka myöhemmin ovat syyttäneet koulutusta epäkäytännölliseksi) ovat valinneet helpoimman vaihtoehdon (tenttimisen). Suosittelen harjoittelua, vaikka se onkin vähän vaivalloisempaa.

ei vois vähempää kiinnostaa

Politiikka ja yhteiskuntaoppi eivät kiinnosta suomalaisia koululaisia. Pari vuotta sitten toteutetun IEA-Civics -tutkimuksen mukaan suomalaiset koululaiset johtavat "ei vois vähempää kiinnostaa" -listaa, mitä tulee politiikkaan, valtionhallintoon, lainsäädäntöön ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Arvaatte varmasti, että tämä tulos on herättänyt huolestumista opetusministeriössa ja poliittisten nuorisojärjestöjen piirissä. Poliittinen passiivisuus voi olla demokratian toteutumiselle kohtalokasta. Toki liiallinen aktiivisuuskin saattaa aiheuttaa pahaa jälkeä. Tässä tilanteessa jotkut ehkä syyttävät poliitikkoja: miten nuori voisi arvostaa aikamme valtiomiehiä? Eivätkö jatkuvat toilailut (sonerajuttu, neste jne.) pikemminkin näytä todistavan, että poliitikot eivät ole palkkaansa ansainneet. Ei pidä kuitenkaan yleistää. Toinen voi syyttää mediaa: poliitikot esitetään jonkinlaisina julkkiksina, joiden yksityiselämästä tai vaikkapa kodin sisustuksesta pitäisi jaksaa olla kiinnostunut. Heidän varsinaisesta työstään kerrotaan yllättävän vähän.

Peruskoulun luokilla 1-6 ei opeteta enää "yhteiskuntatietoutta" tai, kuten oppiaineen nimi silloin kuului: yhteiskuntaoppia. Nykyisin valmistuvat opettajat eivät näytä tietävän, miten Suomessa säädetään lakeja tai mitä eri ministeriöissä puuhataan. 1970-luvulla valmistuneiden opettajien yhteiskunnalliset tiedot olivat aivan toista luokkaa - ainakin, jos lukivat kurssinsa kunnolla. Tuolloin koulutukseen kuului useita yhteiskuntatietoa välittäviä kursseja. Silti tutkintoon mahtui (nykyiseen verrattuna) paljon harjoittelua, paljon ohjausta ja todella runsaasti pienryhmätyöskentelyä. Opettajankoulutuslaitoksissa järjestettiin tuolloin vielä ensiapukursseja, kerhonohjaajakursseja ja AV -kursseja.

Yhteiskunnalliset luentosarjat ja kansalaistaito poistui opettajankoulutuslaitosten kursseista vuoteen 1995 mennessä. Minne se kaikki katosi? Pikainen opetussuunnitelma-analyysi osoittaa, että Gradu (so. graduseminaarit) ja kasvatustieteen opinnot ovat nielleet pikku hiljaa enemmän ja enemmän opetusresursseja. Koulutuksen painopiste siirtyi vähä vähältä yleissivistävistä kursseista kasvatustieteen, sosiologian ja psykologian suuntaan.

Toinen merkittävä "resurssinsyöjä" oli siirtyminen kokonaistyöaikaan. Sen jälkeen jäi monia kursseja pitämättä virkatyönä, kun ne eivät enää "mahtuneet" opettajien työsuunnitelmiin. Kokonaistyöajan piti varmistaa, että kaikkien opettajien työpanos olisi vertailukelpoinen. Omasta mielestäni se heikensi yliopiston toimintakykyä. Siitä alkaen olemme laskeneet joka ainoan työssä vietetyn minuutin.

Miltähän olisi näyttänyt Seminaarin johtajan työsuunnitelma 1950-luvulla. Luulenpa, että siinä olisi ollut yksi nolla enemmän (1600 --> 16 000 tuntia). Johtaja nimittäin asui työpaikallaan - oikeasti.

eräs ikävä muisto

Kun tässä blogissa on ollut puhetta tutkielman ohjausesta, nousi mieleeni eräs kokemus omalta opiskeluajaltani. Osallistuin historian jatkokoulutusseminaariin aktiivisesti heti perustutkinnon suoritettuani. Tuossa seminaarissa oli avoin ja kannustava ilmapiiri, jossa meidän annettiin haihatella erilaisten outojen, perinteiselle historiankirjoitukselle vieraiden aiheiden parissa. Minä olin kiinnostunut lasten tavasta ymmärtää historiallista muutosta. Pohdin sitä, hahmottuuko historia lasten mielissä kertomuksina, tarinanpätkinä, mitkä nivoutuvat sitten jollakin tavoin historian "aikajanalle". Narratiivisuus ja koko ajatus metahistoriasta olivat vasta vähitellen valtaamassa alaa suomalaisessa (1970-luvulla) paikoilleen kivettyneessä historianfilosofisessa keskustelussa.

No niin. Tein aika lapsellisen työpaperin ja matkasin sen kanssa Ouluun historianpäiville, jossa jouduin esittelemään sitä prof. M:n silmien alla. Paikalla ei ollut ketään oman laitokseni opettajaa, ja M. otti repiäkseen paperini koko yleisön edessä. Siinä ei ollut mitään hyvää. Olin erehtynyt kaikessa. M. käytti arvovaltaansa naurattaakseen yleisöään, joka koostui lähinnä hänen ystävistään ja oppilaistaan. Luulen, että sain samalla kantaa myös hänen kaunansa oppiainettani kohtaan - sitä en tosin silloin vielä tiennyt.

Tilanne oli kamala, vaikka en pidäkään itseäni kovin herkkänahkaisena. Aina kun yritin argumentoida jotakin asiani puolesta, veti hän keskustelun parhaiten tuntemaansa alaan, saksalaiseen 1800-luvun filosofiaan. Siihen en tietenkään pystynyt vastaamaan. Koetin vain kiitellä hyvistä ja mielenkiintoisista huomioista. Se ei riittänyt. Minut piti nolata. Kognitiotiedettä ja kirjallisuudentutkimusta yhdistävä näkökulmani oli paitsi väärä, myös kerettiläinen. Kritiikki sinänsä oli varmaan aiheellista; paperini oli sekava ja heikosti argumentoitu. Olen huomannut, että vasta viime aikoina suomalaiset historioitsijat ovat kiinnostuneet ajan kokemisesta. Nykyisin tämä aihe lienee "sallittu" myös Oulussa.

Kun pääsin viimein pois seminaarihuoneesta lähdin vaeltamaan kaupungille. En tuntenut ketään ja muilla jatko-opiskelijoilla tuntui olevan omat pienet piirinsä. Menin hotelliin ja soitin kotiin, en niinkään purkaakseni mieltäni, vaan tiedustelleekseni kuulumisia.

Äitini oli jo silloin maannut pitkään sairaalassa. Hän kärsi aivoihin edenneestä melanoomasta ja häilyi elämän ja kuoleman välillä. Sairauden hoito oli lopetettu ja saattohoito aloitettu. Joku ehkä kysyy, miten pystyin lähtemään tuollaisessa tilanteessa. Melanooma ei yleensä vie äkkiä. Olin ollut saapuvilla jo kuukausia. Kävimme isäni ja sisareni kanssa sairaalassa päivittäin. Joku jäi aina pienen Heikki-veljen kanssa silloin kotiin. Koetimme pitää hänen elämänsä jotenkin siedettävänä. Olimme tietenkin pohtineet pitkään, uskallanko lähteä Ouluun tällaisessa tilanteessa. Päädyimme siihen, että menen - olihan minulla mahdollisuus saada lisuriani varten hyviä neuvoja. Tulos oli kuitenkin, että työni revittiin. Muistan vieläkin sen ahdistuksen, jota tunsin odottaessani kotiin pääsyä tuolta surkealta retkeltä.

Mitä sitten tapahtui? Äiti kuoli muutamaa viikkoa myöhemmin. Olin silloin hänen vierellään. Kun murhe ja väsymys alkoivat hellittää, vaihdoin lisurini aiheen sellaiseksi, jossa voin päihittää kenet hyvänsä vastaanväittäjän. Sen jälkeen minulla ei ollut mitään vaikeuksia selvitä "tiedeyhteisön edessä" tapahtuvasta koettelusta. Kirjoitin väitöskirjani professori M. mielessäni. Kaivoin esiin sellaisen materiaalin, jota muut eivät tunne. Väitöskirjani arvioitiin eximian arvoiseksi.

Sanotaan, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Minä olisin kyllä mielelläni helpomman reitin oppia tieteellistä argumentointia. Katkeruudesta ja itsesyytöksistä kesti parantua sangen pitkän aikaa.

Ehkäpä näistä syistä eläydyn joskus vähän liiankin herkästi omien ohjattavieni ongelmiin. Voitte arvata, että minun ryhmässäni saa selittää tekemättömiä töitä perhesyillä. Toisaalta pienet, ohimenevät murheet, kuten kiire ja stressi, saattavat tuntua minusta joskus hyvinkin turhanpäiväisiltä ongelmilta.

epäonnistuneen ohjaajan tilitys

Istun tietokoneen ääressä kirjoittamassa jo pahasti myöhässä olevaa artikkelia. Kirjoitan vimmalla ja työ tuntuu etenevän. En yleensä vilkuile sähköpostia kesken työprosessin, mutta nyt se oli jäänyt jostain syystä päälle. Palvelimella on uusia viestejä, ilmoittaa ohjelma. Luen viestit läpi pikaisesti. Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Olisi pitänyt odottaa sellaista hetkeä, jolloin voi rauhassa paneutua muihin asioihin.

Opiskelija(ni) kysyy postissa mahdollisuutta siirtää graduistuntoaan toisaalle. On keskustellut siitä jo toisenkin opiskelijan kanssa. Mitä helvettiä, ajattelen. Juurihan me sovimme ryhmän aikatauluista, juurihan hän itse valitsi esityspäivänsä. Olen jo ehtinyt tehdä aikataulut ja ilmoittaa niistä sekä sähköpostitse että kotisivuillani. Nyt siis arvotaan esitysajat uudelleen, jolloin joudun ottamaan vastaan muiden opiskelijoiden vihaisia sähköposteja, joissa valitetaan ettei uusi aikataulu sovi heille. Niinpä teen päivän toisen virheen ja vastaan sähköpostiin ärtyneesti. Pistänpä vastaukseni vielä koko graduryhmälle tiedoksi. Opiskelijan kirjeessä ei mielestäni ollut mitään henkilökohtaista, ja olihan hän kertonut keskustelleensa jo toisen ryhmäläisen kanssa asiasta. Ajattelin, että aikataulumuutokset koskevat koko ryhmää.

Kirjoitan siis ärtyneen vastauksen, jossa käsken pysymään sovitussa aikatalussa. Luin lähettämäni kirjeen uudelleen illalla ja koko homma rupesi harmittamaan. Kirjoitin ryhmälle uuden kirjeen, jossa pahoittelin kovaa otettani. Totesin myös, että aikatauluja voidaan muuttaa jos siihen ilmenee hyviä syitä. Pahoittelu oli kuitenkin jo myöhäistä.

Näin opiskelijan laitoksella. Hän kertoi keskustelleensa asiasta laitoksen johtajan kanssa! Aika kovaa peliä. No, siihen hänellä on oikeus - ajattelin. Opiskelija sanoi haluavansa vaihtaa tutkimusryhmää. Hän saisi johtajalta luvan siihen sillä ehdolla, että minä suostun järjestelyyn. Tietenkin suostuin, ei ohjauksesta tule mitään jos toinen on vastentahtoisesti ohjattavanani.

Olen tehnyt "menettämäni" opiskelijan kanssa töitä kaksi vuotta. Olen lukenut suuren määrän hänen tekstejään, olen sorvannut hänen gradunsa tutkimustehtävän ja -asetelman. Viime kesänä hän vaati minua lukemaan ja kommentoimaan hänen käsikirjoitustaan kesäaikana. Tein sen, ja kirjoitinpa kommentit vielä kirjallisesti. Niinpä en voinut olla kysymättä, miten tämä kaikki vaivannäköni pyyhkiytyi pois yhdessä hetkessä. Hän kertoi minun olevan erittäin hyvä ja tarkka ohjaaja (ei pidä välttämättä paikkaansa), mutta ei silti pysty tekemään enää kanssani töitä. Niinpä niin.

Tämän vuodatuksen opetuksena on, että opiskelijat arvostavat mukavaa, joustavaa ja joviaalia ohjaajaa. Opiskelijat ovat tyytyväisiä siihen, jos ohjaaja jaksaa kannustaa ja kehua. Varsinaista sisällöllistä asiantuntemusta ei juuri odoteta. Olen oman arvioni mukaan asiantunteva, ahkera, hyvin perehtynyt, tarkka, mutta toisinaan kärttyisä ja äkkiväärä ohjaaja. Ymmärrän hyvin, että opiskelijat eivät halua ohjaajakseen tyrannia - sellaisena minä en kuitenkaan itseäni näe.

Ongelmani on, että en osaa/ halua ajatella olevani asiakaspalvelutyössä. Ongelmani on, että en jaksa neuvotella opiskelijoiden kanssa jatkuvasti. Aikoinaan minun ei olisi tullut mieleenikään ryhtyä leipomaan seminaariaikoja oman ohjaajani kanssa, ellei siihen olisi ollut todella painavia syitä. Se voi olla ongelmani ydin. Yliopisto on muuttunut, mutta minä en. Edustan kai jossakin määrin sellaista vanhaa arroganttia ohjaajatyyppiä, joka piti lopputyötä lähinnä opiskelijan omana ongelmana.

Opiskelijamme valmistuvat opettajiksi. He joutuvat työelämässä kohtaamaan monelta eri tahoilta asetettuja vaatimuksia (rehtori, vanhemmat, oppilaat, toiset opettajat, oma perhe). Monet vanhemmat odottavat nykyisin, että opettaja on heidän käytettävissään mihin vuorokauden aikaan tahansa. Jos opettaja ei suostu tähän, voivat vanhemmat ilmoittaa siirtävänsä lapsensa toiseen kouluun. He kertovat, että opettaja ei ole ollut halukas yhteistyöhön. Siinä tilanteessa nuoren opettajan on vaikea ajatella vain itseään, on joustettava, on siedettävä. Mitenköhän herkkänahkaisimmat opiskelijamme pärjäävät kentällä?

On kai vielä todettava, että toivoin paljon "menettämältäni" opiskelijalta. Hänellä oli kiinnostava tutkimusaihe ja hyvä ote työhönsä. Olisi ollut mukava seurata tuon työn etenemistä loppuun saakka.

Saa kommentoida

Pätevää musiikinopetusta

Suomen musiikkikasvattajien ainejärjestön edustajat ilmaisevat huolensa opettajankoulutuksen musiikinopintojen tilasta viime sunnuntaina ilmestyneen Helsingin Sanomien mielipidesivulla. Kirjoittajat (Essi Hirvonen ja Anni Kettunen) julistavat mielipidekirjoituksensa otsikossa: "Peruskoulun musiikinopetuksen on oltava pätevää". Kukapa voisi väittää tätä vastaan? Kaiken opetuksen on oltava pätevää! Olen yhtä mieltä myös monista muista kirjoittajien havainnoista:

• musiikinopetuksen määrä opettajankoulutuslaitoksissa on jatkuvasti vähentynyt ja
  
• soiton kontaktiopetukseen ei ole enää mahdollisuuksia.
• opettajankoulutuslaitoksista nykyisin valmistuvien opettajien tiedot ja taidot musiikissa ovat luultavasti keskimäärin heikommat kuin kymmenen-kaksikymmentä vuotta sitten valmistuneiden opettajien vastaavat tiedot ja taidot
  

Yhtä kaikki, uusien opettajien musiikin aineenhallinta riippuu olennaisesti heidän omasta harrastuneisuudestaan; OKL:ssa suoritetuilla musiikin opinnoilla on yhä vähemmän merkitystä.

Tästä yhteisymmärryksestä huolimatta Hirvosen ja Kettusen kirjoitus nostatti verenpainettani, sillä tiedän useiden eri opettajankoulutuslaitosten lähestyneen Sibeliusakatemian norsunluutornia hattu kädessä ja katse nöyrästi alas luotuna. Moni opettajankoulutuslaitos on turhaan anonut oikeutta järjestää mielipidekirjoituksessa kaivattuja sivuaineopintoja. Me kävimme tähän asiaan liittyvää tuloksetonta kirjeenvaihtoa Sibeliusakatemian kanssa lähes vuoden. Lopputulema oli, että me emme saa järjestää musiikin sivuaineopetusta.

Nyt siis Helsingin yliopisto (kuinka ollakaan) on solminut sopimuksen Sibiksen kanssa... yksinoikeudella arvatenkin.

Voisi kuvitella, että Sibeliusakatemia pyrkisi edistämään maamme musiikkikasvatuksen tasoa muutenkin kuin paikallisesti. Kysymys siis kuuluu, miksi Sibeliusakatemia on niin nihkeä tässä asiassa. Miksi me muut emme saa järjestää musiikin sivuaineopetusta? Kuulemani mukaan he ovat viitanneet siihen, ettei OKL:ssa ole päteviä musiikinopettajia sivuaineopintoja vetämään. Väite on erikoinen (vai mitä Mikko). Tämä on minun käsitykseni mukaan valetta. Todellisten syiden spekulointi on hauskaa. Syitä ongelmaan voi olla useita:

1. Suomen musiikkikasvatus on perinteisesti erittäin elitististä ja arroganttia. Tämä juttu on Sibeliusakatemialle tyypillistä "teidän ongelmanne eivät voisi kiinnostaa meitä yhtään vähempää... haluemme elää vain rauhassa täällä turvallisessa Hobbittikylässämme" -ajattelua.

2. Sibeliusakatemia on tottunut yksinvaltaiseen asemaansa, ja aikoo pitää kiinni siitä. Sillä on edelleen tietynlainen yksinoikeus musiikkipedagogiaan (joo, joo, kyllähän täällä Jyväskylässäkin koulutetaan musiikinopettajia ja Tampereella musiikkiterapeutteja).

3. Jos opetusta voi myydä, ei sitä pidä antaa ilmaiseksi pois (siitäkään huolimatta, että kentän tilanne on sitä mitä se on). Mikäli OKL:t saisivat järjestää musiikin sivuaineopintoja, voisi heidän maksullisten kurssiensa kysyntä vähentyä.

4. Sibeliusakatemia haluaa saada itse kouluttamilleen musiikinopettajille töitä myös perusopetuksen alaluokilla.

Luulen, että Hirvosen ja Kettusen mielipidekirjoituksen todellinen viesti kuuluu: perusopetuksen alaluokilla tarvitaan Sibeliusakatemian kouluttamia musiikinopettajia. Siinä sivussa piti sitten vielä elvistellä yhteistyöstä Helsingin OKL:n kanssa. Kaunista!

Pudotuspeli

Kuuntelin henkilöstökokouksessa johtajan budjettisaarnaa. Meille kerrottiin, että laitoksen rahat eivät riitä avoinna olevien virkojen täyttämiseen. Koko budjettimme ei riitä edes kaikkien tällä hetkellä työskentelevien palkkojen maksuun. Rahat eivät siis riitä, vaikka lopettaisimme tähän paikkaan kopiokoneen käyttämisen, virkamatkat ja puhelut!

Laitoksessamme jäävät täyttämättä ainakin yksi vieraan kielen (engl.) lehtoraatti, varhaiskasvatuksen yliassistentin virka sekä pari muuta tutkimusvirkaa. Yksi assistentuuri pitää luultavasti jättää täyttämättä ensi syksynä. Mainitut virat ovat olleet jo pitkään tyhjinä. Luultavasti tiedekunta on todennut, että pystymme selviämään tehtävistämme myös ilman.

Silti opiskelijamäärä on pidettävä entisellään, sillä sen väheneminen tietäisi määrärahojen välitöntä tippumista. Jos tiputtaisimme opiskelijamääriä, se tulkittaisiin muissa OKL:ssa "heikkouden merkkinä". Tämä on noidankehä: kun virkoja jätetään täyttämättä, niin yhä pienempi ja vanhempi porukka tekee aina vain enemmän töitä. Tutkimusvirkojen jäädyttäminen merkitsee vähäisempää tutkimustoimintaa, mikä puolestaan johtaa määrärahojen vähenemiseen.

Hallintohenkilökunnan määrä sitä vastoin on noussut (yliopistotasolla) voimakkaasti. Ei ihme, sillä jo pelkästään taloushallinnon määrä on kasvanut nopeasti. Suunnittelijoita ja päälliköitä tarvitaan projektien pyörittämiseen ja rahavirtojen koordinointiin. Jokainen porras niistää sitten oman osuutensa yhteisestä potista. Hommahan menee pääpiirteittäin näin: opetusministeriö jakaa rahaa yliopistoille, jotka puolestaan jakavat sitä tiedekunnille. Tiedekunnat jakavat rahaa laitoksille.

Meidän tiedekunnassamme nuo rahanjakokriteerit vaihtuvat vuosittain. Pääperiaatteena on kuitenkin, että loppututkintojen tuottaminen on kannattavampaa kuin välitutkintojen, tutkimustoiminta on kannattavampaa kuin opetus, luennot kannattavampia kuin kontaktiopetus, pienet tilat kannattavampia kuin voimistelusalit.

Kaikkein kannattavin laitoksen toiminnan rahoitusstartegia on ulkoistaa OKL -opetus. Tämä tapahtuu siten, että:
1) haetaan ulkopuolinen projektirahoitus jollekin tutkimus- tai kehittämishankkeelle,
2) jäädään virkavapaalle omasta työstä tekemään tuota projektia,
3) laitos hommaa sijaiseksi pätkätyöläisen, jolle voidaan maksaa minimipalkkaa ja erottaa loma-ajaksi.

Opettajankoulutuslaitosten pudotuspelien semifinaalit ovat juuri alkaneet. Eri opettajankoulutuslaitokset ovat valinneet toisistaan poikkeavia henkiinjäämistrategioita:
Jotkut pyrkivät integroitumaan paikallisten ammattikorkeakoulujen kanssa, Helsinki käyttää ministeriön keittiön ovea, toiset koettavat luottaa maakunnallisen vaikuttavuuden korttiin. Jyväskylä, niin Jyväskylä on Jyväskylä. Pian nähdään, miten käy. Minä arvaan, että laitokset riudutetaan lopettamaan itsensä. Määrärahoja vähennetään ja virkoja jäädytetään, kunnes laitoksen toimintakyky todetaan puutteelliseksi. Sitten Kalliomäki tulee ampumaan armonlauukauksen.

moottoripyöränäyttelyssä

Viereisessä kuvassa veljeni Heikki keltaisissa kurahousuissaan seuraa taustalta, kun remppaan mopoani. Satulassa istuu naapurin poika.

Ehkä arvaatte, että kuva ei ole enää aivan tuore. Onneksi isä käytti hyvää filmiä Leicassaan, sillä värit ovat säilyneet siinä ihmeellisen hyvin.

Tuo kuva tuli mieleeni ajaessani eilen kotiin Helsingin moottoripyöränäyttelystä. Olin nimittäin saanut houkuteltua Heikin mukaani. Heikistä ei tullut MP -harrastajaa vaikka noin nuorena altistui kaksipyöräisten lumovoimalle. Koetimme analysoida asiaa myöhemmin, mutta selvää vastausta emme asiaan löytäneet. Kyse saattaa olla kulttuurierosta.

Moottoripyöränäyttely oli itsessään aika yhdentekevä, muovia ja kiiltävää kromia, suuria moottoreita ja vähäpukeisia malleja keikistelemässä moottoripyörien päällä. Epäilen, että yksikään malleista ei käännä kadulla katsettaan nähdessään moottoripyörän, saati lähtisi kyytiin. Silti haluamme ajatella niin. Oikeasti moottoripyörien perään katsovat vain pikkupojat, eivät mainoskuvastojen naiset. No myydäänhän työkaluja ja autonrenkaitakin alastonkuvilla, eikä tietääkseni kukaan ajattele, että Michelinin renkailla voisi korostaa miehisyyttään ja tehdä itsestään kiinnostavamman kumppanin.

Kyse lieneekin tuotteen kohderyhmän mieltymyksistä, ei parinvalinnan sosiologiasta. Moottoripyöräkauppaa tutkittaessa on luultavsti havaittu, että kohderyhmälle kannattaa tarjota makkaraa, kaljaa ja vähäpukeisia naisia. En suinkaan moralisoi, olinhan siellä minäkin - niin ja Heikki -parka.

Moottoripyöräkulttuurissa on myös alatyyppejä. Minä koetin etsiytyä BMW -osaston tuntumaan, siellä oli autokaupan tuntua ja pikkutakkimiehiä. BMW:n moottoripyörät mielletään kestäviksi, hyvin arvonsa säilyttäviksi, tasaisiksi ja ehkä vähän luonteettomiksi. Omistajat ovat viimeisestä tietenkin eri mieltä. Mainitut arvot sopivat hyvin yliopistonopettajalle. Toinen havainto: Harlikkaosastolla pyöri paljon sellaista porukkaa, jotka selvästi arvelivat tarvitsevan HD:n imagosyistä tai keski-iänkriisin oireita helpottamaan. Toivottavasti heillä on onnea samassa suhteessa kuin rahaa.

Heikin kuvaus samasta tapahtumasta täällä

tenttejä, tenttejä

Pienet poikani ovat jo oppineet kysymään huolestuneella äänellä: "isi onko sulla tänään taas paljon töitä". Koetan vastata mahdollisimman usein, että: "ei niin paljoa etten ehtisi leikkimään teidän kanssanne". Viime viikonloppu meni tenttejä lukiessa. Homma jäi viikonloppuun, koska tentit piti saada lähtemään toiselle korjaajalle mahdollisimman pian.

Paperilla hyvältä näyttänyt metodiopintojen uudistus on osoittautunut vähän raskaaksi toteuttaa. Suunnittelimme kivan luentosarjan, missä laadullinen ja määrällinen tutkimus yhdistyvät. Sarjan piti jo rakenteensa puolesta osoittaa, että "vastakkainasettelun aika on ohi". Se varmaan onnistuikin jossain määrin. Emme osanneet aavistaa kuinka monimutkaiseksi tällaisen sarjan tenttien hoitaminen muodostuu. Nyt tilanne on se, että minä tarkistan kaksi teosta ja omat luentoni ja prof. X yhden teoksen ja omat luentonsa. Sitten jompi kumpi meistä arpoo kokonaisarvosanan.

No niin. Sain arvosteltua tentit. Opiskelijat olivat osanneet vastata luentokysymykseeni ilahduttavan hyvin. Ensi kertaa koko urani aikana suurimmalla osalla tenttijöistä oli jonkinlainen käsittys siitä, mitä tarkoitetaan paradigmalla. Yksi raukka oli tosin vastannut, että se on "ikuinen ongelma". Tavallaan se on niinkin, varsinkin jos ajattelee asiaa Kuhnin näkökulmasta. Opiskelija ei ehkä ajatellut asiaa näin syvällisesti; hän taisi sekoittaa toisiinsa käsitteet paradigma ja paradoksi.

Kirjakuulustelu sujui sitten monelta todella huonosti. Kysymykseni olivat ehkä hieman inhottavia; niihin oli vaikea vastata, ellei ollut lukenut kirjoja. Jotkut olivat selvästi lukeneet, mutta eivät ymmärtäneet lukemaansa. Sellaisten reputtaminen on aina vaikeaa.

• Hyvässä tenttivastauksessa viitataan johonkin teoksessa tai luennolla esitettyyn esimerkkiin, yksityiskohtaan. Tentin arvostelija ajattelee silloin, että: "kas, kas, tuo on jotain lukenutkin".
• Hyvässä vastauksessa käytetään teoksissa esiintyneitä käsitteitä
• Loistavassa vastauksessa otetaan esiin joku kysymykseen liittyvä ja teoksessa esiintynyt näkökohta ja arvioidaan sitä kriittisesti. Pelkkä kriittisyys ei kuitenkaan riitä, ellei kirjoittaja osoita tuntevansa tentittävässä teoksessa esitettyjä näkökohtia

Piirros: Janne R. Perhokalastajien kokouksessa tehty muistiinpano kahdesta erilaisesta hyvin pitävästä koukkusolmusta.

mikä vikana opettajankoulutuksessa

Laitoksemme kyseli meiltä valmistuneiden opettajien ajatuksia koulutuksensa tuomasta ammattitaidosta (ja sen puutteista). Kyselyyn vastasi vähän alle puolet OKL:stamme vuonna 2000-2001 valmistuneista opettajista (n=165).

En tapani mukaan jaksa iloita hyvistä tuloksista, vaan kiinnitän seuraavassa huomiota pulmiin.

Tässäpä pari kehittämiskohdetta:

• Opettajat pitivät koulutuksessa saamiaan valmiuksia kohdata erityishuomiota tarvitsevia oppilaita huonoina,
• valmiudet kohdata eri kulttuuritaustaisia oppilaita arvioitiin erittäin huonoiksi
• esimiesten ja oppilaiden vanhempien kanssa toimimiseen ei oltu annettu koulutuksessa riittäviä eväitä
• koulutuksessa olisi voinut antaa enemmän tietoja työelämästä

Miten koulutusta voisi parantaa (entisten opiskelijoidemme mielestä)

• lisää käytännönläheisyyttä
• lisää tietoa erityisopetuksesta
• opastusta yhteistyön tekemisestä kotien kanssa
  

Ei näiden kommenttien pitäisi olla enää mitenkään yllättäviä kenellekään opettajankouluttajalle. Ongelmat ovat todellisia, mutta niihin sisältyy myös perustavaa laatua olevia rakenteellis-sisällöllisiä ongelmia.

Erityisopetus pelastaa! Se on ratkaisu kaikkiin koulun ongelmiin. Opettajille pitää opettaa taito tehdä nopeita diagnooseja: tuo hoitoon, tuo pois silmistä, tuon ongelma on fyysinen, sille minä en voi mitään jne.

Mitenköhän kotien kanssa toimimista opetettaisiin yliopistossa. Voisin vaikka kertoa vuorosanoja eri tilanteisiin. No leikki sikseen. Näitä asioita voisi käsitellä tarkemmin vaikka harjoittelun yhteydessä. Luulen, että harjoittelukoulun opettajat voisivat myös kertoa omista ratkaisuistaan ja hankalista tilanteistaan.

Käytännönläheisyyden vaatimukselle tuhahdellaan närkästyneesti "asiantuntijapiireissä". Omasta mielestäni ongelma on osittain rakenteellinen. Meidän on vaikeaa saada sellaisia didaktikkoja, joilla olisi rautainen kenttäkokemus ja vakuuttavaa tieteellistä julkaisutoimintaa. Kun sellaisia henkilöitä on harvassa, painaa virantäytöissä usein tiedeansiot kokemusta enemmän. On vaikea opettaa käytännönläheisesti, jos ei ole itse koskaan tehnyt töitä käytännössä. Toisaalta pahimmillaan tämä "käytännönläheisyys" jää leikin ja laulun (joita tietenkin myös tarvitaan) asteelle. Paras opettaja osaa rakentaa siltoja näiden asioiden välille.

Eräs ihailemani opettaja sanoi kerran, että jos uusi opettaja oppii työssään vain sen, minkä käytäntö hänelle opettaa, ei hän ole oppinut riittävästi. Opettajan työhön kuuluu jatkuva itseopiskelu. Näissä vastauksissa voi osittain kuulua myös tuoreiden opettajien hämmästys; he eivät päässeetkään opiskelusta eroon.

Olen ollut joskus havaitsevinani, että moni tuleva opettaja on itse laiska opiskelemaan uusia asioita. Johtuuko tämä siitä, että opetamme vääriä asioita? Vai siitä, että opettamisen ja oppimisen halu eivät aina asu samassa ruumiissa.

KUVA: Viggo Wallensköld

kannattaisi olla kaunis

Olen kahlannut läpi suuren määrän työpsykologian alaan liittyviä tutkimuksia. Erityisen mielenkiinnon kohteena ovat olleet tutkimukset, joissa käsitellään non-verbaalia (sanatonta) vaikuttamista valintahaastattelutilanteessa. Onko ulkonäöllä, sivistyneillä tavoilla, pukeutumisella, eleillä, ilmeillä jne. merkitystä arviointitilanteessa?

Näyttää siltä, että kannattaisi olla kaunis (tai siis komea)Jo kolmekymmentä vuotta sitten Landy & Sigall (1974) toteuttivat tutkimuksen, jossa koehenkilöiden oli luettava viehättäviksi (attractive) ja vähemmän viehättäviksi (unattractive) määriteltyjen naisten huono- ja hyvälaatuisia esseitä. Koehenkilöiden piti arvioida kirjoittajien älykkyyttä, lahjakkuutta ja kyvykkyyttä. Landy & Sigall havaitsivat, että ulkonäöllä on vaikutusta etenkin huonosta suorituksesta annettuun arvioon. Kauniiden kirjoittajien huonot suoritukset arvioitiin parempilaatuisiksi kuin vastaavat ”rumien” henkilöiden suoritukset. Kummankin ryhmän laadukkaat suoritukset arvioitiin samantasoisiksi.

Watkins & Johnston (2000) tutkivat ulkonäön vaikutusta työhaastattelukutsun saamiseen. He havaitsivat, että kaunis saa keskinkertaisella CV:llä todennäköisimmin haastattelulkutsun kuin "neutraalit" ja "rumat". Lisäksi "rumat" saivat haastattelukutsun varmasti vain, jos heillä oli hyvä CV (so. paljon työkokemusta). Tutkimus toteutettiin simulaationa, ei oikeissa kenttäolosuhteissa.

Landy. D. & Sigall, H. 1974. Beauty is talent: Task evaluation as a function of the performer's physical attractiveness. Journal of Personality and Social Psychology, 29, 299-304.

Watkins, L. & Johnston, L. 2000. Screening Job Applicants: The Impact of Physical Attractiveness and Application Quality. International. Journal of Selection and Assessment 2/ 2000. Oxford: Black-well Publishers Ltd, 76-84.

feikki vai aito

KUVA: Chris Sweeney, punkkaribändi The Dead Pets'in laulaja ja "feikki" kapellimestari.

Seuraan mielenkiinnolla eräällä keskustelufoorumeilla käytävää keskustelua luokanopettajakoulutuksen valintakokeisiin valmistautumisesta. Olen itse osallistunut haastattelijana ja kirjakuulustelun korjaajana useisiin valintakokeisiin. Niin, ja kerran olin itsekin arvioitavana. Siihen aikaan valintakokeeseen kuului vielä opetusnäytteen antaminen luokan edessä. Sain tehtäväkseni pitää opetustuokion sisiliskosta. Se meni kai aika hyvin, koska minut valittiin koulutukseen. No se on toinen juttu. Tarkoitukseni oli pohtia valintahaastatteluun valmistautumista, ei tunnelmoida ikivanhoilla muistoilla.

Keskustelufoorumeilla esiintyy karkeasti ottaen kahdenlaisia mielipiteitä haastateltavana olemisesta. Toiset neuvovat, että kannattaa olla rehellisesti oma itsensä; osa taas korostaa, että kyseessä on näytelmä jossa on tarkoitus ottaa hyvän hakijan rooli (mikä se sitten lieneekin).

Suomen televisiossa esitettiin viime keväänä englantilaisen Channel 4:n tuottama sarja "Faking it" (suom. roolihuijaus... hyvä suomennos sikäli, että "faking it" -on aika kaksimielinen ilmaus). Sarjan kaikkien osien kaava on sama: henkilö valmennetaan kuukaudessa esittämään jotakin sellaista ammattilaista, johon hänen habitukseensa tai koulutukseensa näyttää sopivan huonosti. Valmentajat koulivat feikkaajan suullista ilmaisua, äänenpainoja, opettavat rooliin sopivaa käyttäytymistä ja kehonkieltä, ehkä kertovat vielä jonkin fraasin ja ammattisanan. Lopuksi toinen asiantuntijaraati koettaa löytää "teeskenteljän" muutaman henkilön joukosta. Muilla kokeeseen osallistuvilla henkilöillä on enemmän ammattikokemusta kuin feikkaajalla, mutta toisaalta heitä ei ole valmennettu. Arvaus menee aika usein pieleen. Mitä sitten? Sarjahan on luultavasti käsikirjoitettu näytelmä, ei dokumentti.

Ilmeillä, eleillä, katseella ja asennoilla on merkitystä varsinkin luotaessa henkilöstä ensivaikutelmaa. Tuo vaikutus on sitä suurempi, mitä kokemattomampia arvioitsijat ovat (arvioitsijoina). Faking it -ohjelmaan oli valittu oman alansa ammattilaisia (esim. autokauppiaita erottamaan aloittelijakauppiaan kokeneesta), ei henkilöarvioinnin ammattilaisia. Olisi kiinnostavaa päästä etsimään yhtä "feikkiä" opettajien joukosta. Mitkä ovat oman alamme (opetus- ja kasvatustyön) maneerit, joilla huomaamattamme vakuutamme yleisömme omasta asiantuntemuksestamme? Pitäähän oppilaatkin saada uskomaan opettajansa opettajuuteen. Huutamalla ja räyhäämällä se ei yleensä onnistu.

Onko opettajaksi hakeutuvan henkilön sopiva vetää roolia raadin edessä? En tiedä vastausta tähän kysymykseen... tai en voi sanoa sitä julkisesti (ettei tästä blogista tulisi valmennuskurssi). Joidenkin mielestä tuollainen näytteleminen on jonkin laatuista epärehellisyyttä. Toisaalta monet opiskelijat ja virassa toimivat opettajat tuntuvat ajattelevan, että opettajarooli on heille keino suojella aitoa minää. Ammattirooli voi olla siis turva. Jaksaako epäaitoa roolia vetää kuitenkaan kovin pitkään? Arvattavasti ei. Ehkäpä opettajankoulutuslaitoksen valinnoissa feikannut omaksuu koulutuksensa aikana uuden opettajuuden roolin ja alkaa näytellä sitä .... toiveajatteluako?

mitä nyt?

Tavallisessa päiväkirjassa ei tarvitse olla huolissaan siitä, jaksaako sitä kukaan lukea. Voi uskotella kirjoittavansa vain itselleen... vaikka oikeasti toivoisi jonkun joskus löytävän paperini pöytälaatikosta (ja lumoutuvan niistä).

Julkinen päiväkirja on jotain muuta. Olen ilmoittanut sepustukseni useisiin eri luokkiin (mm. gradu, tiede, historia, opettaminen) ja se asettaa tiettyjä velvollisuuksia sisällön suhteen. Pitäisi muistaa kirjoitella eri aiheista tai ottaa blogin kuvaukset pois.

Minua on kiinnostanut jo pidemmän aikaan suomalaisen kasvatusajattelun aateihistoria. Siihen liittyen olen koettanut perehtyä kristilliseen perinteeseen, eritoten luterilaiseen. Se on tosin vain harrastus, ei elämäntehtävä. Huomasin, että edellisistä blogimerkinnöistäni voi saada sen kuvan, että haikailen menneen kasvatusperinteen perään. Tuon perinteen tutkiminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sitoutuisin itse samaan aatemaailmaan.

Mainittu aihepiiri ei ole luultavasti kovin kiinnostava. Sen kosketuspinnat nykykouluun eivät ole selviä. Tosin vanhat ihanteet elävät edelleen monien oppimiseen ja opettamiseen liittyvien uskomusten ja käsityksen taustalla.

Gradurintamalla ei ole tapahtunut mitään erikoista. Huomenna pitäisi kommentoida loppuvaiheessa olevaa gradua. Sen aineisto on mielenkiintoista, mutta argumentaatio vaatii vielä paljon hiomista. Mistähän johtuu sekin, että viime aikoina lukemissani käsikirjoituksissa on ollut niin paljon kielioppi- eritoten sanajärjestysvirheitä. Kuuluuko niiden korjaaminen ohjaajan tehtäviin?

Aina kun teen kiivaasti omaa tutkimusta, minusta tulee ylikriittinen opiskelijoiden töitä kohtaan. Puran ylimääräistä energiaa haukkumalla opiskelijaparkoja. Pitäisiköhän käydä Kopsin juttusilla?

siirakin sanoja

Olen joutunut laiminlyömään teitä, oi lukijani. Olette ehkä aprikoieet, miksi blogissani on ollut niin hiljaista. Loppuiko Telemakhokselta sanottava tai into, vai joutuko hän pakolliselle "hyvä alainen" kurssille? Ei, ei, ei.

Olen kirjoittanut tutkimusta. Se ei tietenkään ole mikään uutinen. Nyt on käynyt kuitenkin niin, että jouduin kolmen keskeneräisen työn loukkuun. Olin luvannut kirjoituksia vähän liian monelle suunnalle, ja yliarvioinut voimani. Onneksi sain päätoimittajalta lisää aikaa. Kiitos Pekka R!

Tutkimussarjan ensimmäinen valmistui eilen illalla. Siitä tuli mielestäni aika hyvä (käsittelee valintakokeissa useaan kertaan hylättyjä). Nyt työn alla on tutkimus opettajuuteen ja opiskelijavalintoihin liittyvistä myyteistä.

Ennen sukeltamistani opiskelijavalintatutkimuksen ihmeelliseen maailmaan, oli puhetta nöyryyden ja vaatimattomuuden kulttuurista. Kuten joku jo ehti huomauttaa Rita Maestran sivuilla käydyssä keskustelussam on ilmiö on tietyllä tapaa protestanttiseen maailmaan liittyvä. Weberin protestanttinen etiikka on aika loppuunkaluttu aihe - harmi, että sitä käytetään vähän kaiken selittäjänä. Ehkäpä ilmiön syvällä olevat juuret löytyvät silti kristillisestä etiikasta.

Mainitsin jossain keskustelussa "Siirakin" (oik. Jhesu Syrak) apogryfikirjan, mistä muuten on juri julkaistu uusi käännös. Tuon linkin takana oleva teksti lienee jostakin vanhemmasta versiosta peräisin, ehkä siitä 1800-luvun lopulla ilmestyneestä hartauskirjasta.

Tutkiessani 1800-luvun suomalaista kasvatusajattelua törmäsin usein "Siirakkiin". Fenniomaanisivistyneistö katsoi syyrakin opetusten sopivan hyvin yksinkertaisille talonpojille. Ei siis ihme, että esimerkiksi Seitsemässä veljeksessä on kohtia, joissa tutkijat ovat nähneet yhteyksiä aikansa hengelliseen kirjallisuuteen ja tähän tässä puheena olleeseen "tapakasvattajaan".

Mitä Jesus Ben Siirak opetti? No tässä yksi hänen mietelmänsä:
”Rehu ja vitsa ja kuorma aasille, leipä ja kuri ja työ palvelijalle" (Siir. 33:25).

Luther selitti yllä olevaa ohjetta tähän tapaan:
"...vanhemmat eivät saa olla laupiaita lapsilleen, kun nämä ovat pahoja: heitä on heti ku­ri­tet­tava. Isäntä ja emäntäkään eivät saa olla liiaksi laupiaita palkollisilleen, vaan kaikki pa­huus on ansion mukaan hellimättä rangaistava. Sitä Jumala heiltä vaatii; elleivät sitä tee, hei­dän on siitä kerran tehtävä Jumalalle tarkka ja ankara tili".

Toisaalta Luther varoitti, että ansaitsematon rangaistus, mielivalta, herättää vain vihaa ja uppiniskaisuutta. Hän varoittaa vanhempia ja isäntäväkeä yhtälailla liiallisesta laupeudesta kuin ankaruudestakin. Kummatkin ovat merkkejä vanhemman — tässä tapauksessa isännän — viran huonosta hoitamisesta ja kutsumuksen laiminlyönnistä. Tällä tavoin Lutherin muotoilema kutsumusetiikka yhdistyy läheisesti hänen regimenttioppiinsa.

Lutherin näkemysten tulkitseminen on todella vaikeaa. Hän kirjoitti eri aikoina sangen eri tavoin - ja esimerkiksi Lutherin kasvatusnäkemykset muuttuivat voimakkaasti hänen saadessaan omaa perhettä.

vaatimattomuus kaunistaa

Rita Maestra pohti plogissaan syitä siihen miksi suomalaisen on niin vaikea antaa tunnustusta itselleen tai toisilleen. En malta olla pohtimatta ilmiötä kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta.

1800-luvun puolivälissä ilmestyneistä opaskirjoista yksi kiinnostavimpia on Aimé Martinin tutkielma kotiäitien kasvatuksesta. Tuon kammottavan teoksen ydinsisältö on aika lähellä Pestalozzin aatemaailmaa.

Martinin mielestä naisten turhamaisuus on erittäin vaarallinen ja tuhoisa ilmiö, sillä se oli saanut monta miestä uhraamaan elämänsä turhuuteen, korkean aseman ja kunnian saavuttamiselle. Naisille kerrotaan tässä oppaassa, ettei heidän pidä kannustaa miehiään ulkokultaisuuteen leveämmän elämän toivossa. Kunhan vain vaimo tukee ja Jumala siunaa, saattaa mies saavuttaa kestävää iloa isänmaataan palvellen. ...aviomiehen onni lepää siis vaimon harteilla. Niinhän se on ;-)

Kun vaimo oli kasvatettu, siirryttiin perheen lapsiin. Heihinkään ei tuo turhamaisuuden (s.o. ”itserakkaus”, ”itseriittoisuus”) synti saanut tietenkään tarttua.

Suomalaisessa 1800-luvun kasvatusperinteessä pidettiin "itserakkautta" yhtenä suurimmista paheista. Itserakkauden nähtiin synnyttävän muun muassa kurittomuutta ja ylpeyttä - se oli siis monien huonojen ominaisuuksien alku ja juuri. Eräissä aikalaismuistelmissa kerrotaan, kuinka itseriittoisuuden idut pyrittiinkin kitkemään lapsista heti jos sellaista heissä ilmeni. Tämä ilmeni käytännössä esimerkiksi siten, että säätyläisperheessä lapsia kohdeltiin kuin palvelijoita. Heidän tuli oppia asemansa.

Moni aikalainen oli vakuuttunut siitä, että lapsille ei saa antaa myönteistä huomiota eikä varsinkaan osoittaa ihailua, sillä se tekee heistä itserakkaita. Heidän käsityksensä mukaan lapsella on luontainen ”ihailunkaipuu”, joka vanhempien on tukahdutettava määrätietoisesti olemalla välinpitämättömiä kun lapsi pyytää huomiota.

Tällainen asenne näyttää istuvan sitkeässä, sillä joskus vieläkin näkee vanhempia, jotka eivät kehu omia lapsiaan, jottei näistä tulisi ylpeitä. Eräs 1800-luvulla elänyt arvostettu rehtori kirjoitti näin:

Lasten on laita kuin koiranpenikoiden. Jos heitä huomaa, jos nauraa heidän vehkeilleen, saa­vat he heti mitä merkillisempiä käsityksiä itsestään.

Itse hän kertoo muistelmassaan saaneensa itse lapsena liikaa huomiota ja ihailua osakseen asuessaan puoli vuotta isovanhempiensa luona (alle nelivuotiaana). Isovanhempien liian hellä hoito oli vaikuttanut hänen luonteeseensa haitallisesti... Pikkupoika oli nimittäin viety asumaan mummolaansa siksi aikaa kun muu perhe teki pitkän ulkomaamatkan 1860-luvun alussa. Hän kertoo vanhempiensa oivaltaneen heti palattuaan lapsensa saaneen väärän käsityksen itsestään. Lääke tähän sairauteen oli myös tiedossa: vanhemmat eivät olleet viikkokausiin huomaavinaan lastaan (kun tämä yritti kertoa mitä kaikkea oli mummolassa lähes vuoden aikana tehnyt). On helppoa kuvitella tällaisen muiston jääneen lapsen mieleen niin, ettei se unohtunut koskaan.

1800-luvun suomalaisille muistelmille tyypillisesti kirjoittaja käänsi asiat myönteisiksi korostaessaan, että vain ankara ja järjestelmällinen kasvatus on voinut jalostaa hänenkin heikkoa luonnettaan. Erikoisen kiitollinen hän on muistelmissaan isälleen siitä, että tämä ei ruokkinut hänen luontaista ihailunkaipuutaan, vaan kitki kylmästi hänestä itseriittoisuuden. Lukija ei voi kuitenkaan olla pysähtymättä pohtimaan, sisältyykö sanoihin katkeruutta. Ei ole yllättävää, että poika kertoo isänsä jääneen hänelle lapsuudessaan ja nuoruudessaan sangen etäiseksi.

Jatkuu...

raitista ilmaa ja luonnonläheisyyttä

Olen kalojen onneksi aika huono perhokalastaja. Koetan tietenkin uskotella itselleni ja kalakavereilleni, että luonnossa liikkuminen on pääasia - ei saalis. He eivät tietenkään usko sitä. He ovat osittain oikeassa. Silloin harvoin kun satun saamaan lohen, unohtuu luonto ja ulkoilma. Useimmiten palaan joelta kuitenkin ilman saalista, mutta pari perhoa menettäneenä.

Perhokalastajat ovat ihan oma lajinsa. Etikettiin kuuluu, että vasta-alkajia neuvotaan. Neuvot ovatkin tarpeen, sillä perhokalastus on paljon muutakin kuin kalastusta - se voi olla tiedettä, taidetta tai mielentila. Tiedettä siksi, että ottiperhon valitseminen tai tekeminen vaatii usein joitakin tietoja kalastuspaikan hyönteisistä. Taidetta siinä mielessä, että hyvä heitto on myös kaunis. Sopusuhtainen ja kaunis perho voi olla myös hyvin kalastava. Todettakoon, että myös huonosti sidottu voi kalastaa hyvin; tosin se ei kestä kivikossa kauaa. Perhojen sitominen on kiehtova harrastus. Vaikka en ole itse saanut omilla perhoillani erityisen hyvin kalaa, ovat muut onnistuneet niillä paremmin.

En ehtinyt viime syksynä muilta kiireiltäni käymään kalassa montaa kertaa. Syynä on myös se, ettei asuinpaikkaani lähinnä olevat joet ole kalastajan kannalta kovin innostavia. Toinen tankataan täyteen kirjolohta pari kertaa vuodessa. Altaissa kasvatetut kalat eivät osaa valikoida syötävää joen alkuperäisten asukkaiden tavalla. Ilman tankkausta joki olisi tyhjä kaloista parissa viikossa.

Mutaisessa joessa asuneet lohet eivät ole erikoisen hyvän makuisia. Osittain tästä syystä moni kalakaverini on päätynyt "pyydä ja päästä" (catch and release) -linjalle. Itse en ole tuota ideologiaa koskaan oikein hyväksynyt. Ajattelen vanhakantaisesti, että kalamies pyytää vain sen verran kuin tarvitsee. Jos pyytää, vaikka tarkoitus ei ole ottaa yhtään kalaa, syyllistyy kalojen kiusaamiseen. Tiedän, että moni on tästä eri mieltä. En halua hurskastella: en syö tai ota kaikkia saamiani kaloja. Käyttämättä jäävät sorvat ja särjet, joskus myös lahnat. Mutaisen makuinen lohikin jää joskus syömättä (tosin savustaminen auttaa vähän asiaa).

Etelän jokien kalastuspaine on kasvanut suunnattomasti kaltaisieni sunnuntaikalastajien vuoksi. Joskus hyvään kuopan reunalle pääsemistä pitää joella jonottaa. Viime reissullani kyllästyin tähän. Menin yksinäiselle, sangen vaikeakulkuiselle koskelle. Matkalla tuli mieleen, että jos kaadun ja loukkaannun, ei kukaan löydä minua pitkään aikaan. Niinpä etenin koskessa varovasti. Kalapaikka ei ollut hyvä, mutta eipä ollut porukkaa pyörimässä jaloissa. Eväitä syödessäni huomasin erikoisen puun. Vähän harmitti, että en millään tuntenut sitä. Suipot, punertavaruotiset lehdet viittasivat pajun sukuiseen pensaaseen, mutta runko ei. Myöhemmin selvisi, että kyseessä on luultavasti kanukka. Mistähän se oli tuonne joen keskellä olevalle pienelle kivikkoiselle saarelle löytänyt? Kanukka olikin sen päivän ainoa saalis.

maas on hanki ja palkat jäässä

Yliopisto-opettajien palkkauksen ajanmukaistamisen (UPJ) seurauksena kaikki ikälisät on jäädytetty.

Ne, jotka ehtivät "ansaita" ikälisänsä vanhassa järjestelmässä, saavat pitää ne tulevassakin systeemissä (takuupalkkansa turvin). Me muut emme ilmeisesti ansaitse ikälisän tapaisia automaattisia palkankorotuksia. Uudessa järjestelmässä jokainen korotus on ansaittava erikseen.

Sivullisesta tämä kuulostaa ehkä ihan hyvältä periaatteelta. Kaikkihan me olemme nähneet työpaikoilla henkilöitä, joiden pätevyys ei ole noussut määrävuosikorotusten mukana.

Tulevaisuudessa palkankorotukset ansaitaan vähän niin kuin kunniamerkit; ne saadaan lähiesimiehen esityksestä. Silloin kannattaa olla väleissä esimiehen kanssa. Silloin kannattaa keskittyä tehtäviin, joita esimies arvostaa. Viime joulukuussa meille järjestettiin kurssi, minkä teemana oli "hyvä alainen". Kurssille osallistujat pohtivat, miten heistä tulisi hyviä alaisia! Itse opettelin tätä armeijassa riittävän kauan. En olisi uskonut joutuvani alokkaaksi uudelleen enää tässä vaiheessa.

Kunniamerkkijärjestelmä on ollut olemassa yliopistolla jo vähän aikaa. Jotkut lehtorit ovat voineet saada peruspalkkansa päälle lisää rahaa, jos ovat suoriutuneet tehtävistään erityisen hyvin. Yleensä edunsaajat eivät ole paljoa asiasta huudelleet. Tätä kunniamerkkiä kannetaan lompakossa, piilossa uteliaden katseilta. Kun kuulin laitoksemme "tuloksellisuuslisän" saaneiden nimet, en enää ihmettele miksi. Ehkä järjestelmä on hyvä, mutta sen oikeudenmukainen toteuttaminen saattaa osoittautua liian vaikeaksi yliopiston kaltaisessa yhteisössä. Miksi odottaisin UPJ:ltä jotain parempaa?

graduarvosanoista

Edessäni on lista laitoksellamme tänä vuonna annetuista graduarvosanoista. Lista on laadittu siten, että arvosanajakaumat näkyvät ohjaajittain, joskin ohjaajat (11) esiintyvät tilastossa nimettöminä (a-k).

Lienee selvää, että arvosanatilastoa ei ole tarkoitettu yleiseen jakeluun, vaikka kaikki sen sisältämät tiedot ovatkin julkisia. Kuka tahansa voisi mennä kirjastoomme ja tehdä vastaavan tilaston (arvosanat ja päätarkastaja löytyy gradujen kirjastokappaleiden kansilehdeltä). Ihan turhaan peittelevät; tällaisten tilastojen pitäisi olla julkisia. Se pitäisi pystyä laittamaan arvostelijoiden nimillä varustettuna laitoksemme ilmoitustaululle. Sitä ei tulla kuitenkaan koskaan näkemään siellä. Pelkäävätkö ikäviä kysymyksiä? Pelkäävätkö kritiikkiä?

Otin tietenkin heti selvää, kuka tuossa tilastossa on kuka. Hämmästyin, sillä en tunnistanut sieltä edes itseäni. Näin jälkikäteen oli vaikea muistaa, että olin tänä vuonna todellakin antanut päätarkastajana lausunnon yli kymmenestä gradusta. Arvosanajakaumani näyttää "kauniilta", ei siinä mitään peittelemistä ole. Pari on saanut lubenterin, neljä cumua, kolme magnan ja kaksi eximian. Laudatur on meillä perinteisesti varattu Jumalalle... tosin jotkut ohjaajat näyttävät lipsuneen siitä periaatteesta tänä vuonna.

"Kaunis" jakauma ei ole kuitenkaan pääasia, vaan opiskelijoiden kannalta tärkeämpää olisi tietää missä suhteessa antamani arvosanat ovat toisissa ryhmissä annettuihin arvosanoihin. Joku yhteinen linja pitäisi olla, vaikka kuinka muuten vannoisikin absoluuttisen (so. ei suhteellisen) arvioinnin nimeen. Niinpä tilasto on minulle hyvin hyödyllinen.

Ryhmien välinen vertailu ei sitten näyttänytkään enää niin hyvältä - jos hyvällä jakaumalla tarkoitetaan kauniisti gaussin käyrälle sijoittuvia arvosanoja. Tämä ei ehkä ole graduarvioinnin tavoite. Hyvä tutkimus on hyvä, siitäkin huolimatta että ryhmässä on ollut muitakin hyviä tutkimuksia. Näin periaatteessa.

Käytännössä töitä verrataan usein toisiinsa. Eräältä ystävältäni jäi (kuulemani mukaan) saamatta korkea arvosana väitöskirjastaan, koska kahdelle häntä ennen valmistuneelle väitöskirjalle oli annettu korkeat arvosanat. Jatkuva eximioiden tai laudatureiden tulva olisi herättänyt kuulemma oudoksumista tiedekunnassa. Sama juttu kai myös meillä. Jatkuva hyvien tai huonojen arvosanojen tulva herättää helposti kysymyksiä.

Koetin miettiä syitä eri ryhmien välillä oleviin arvosanojen jakaumaeroihin. Keksin tällaisia:
1. Sattuma. Vuosi on liian lyhyt tarkasteluväli. Joillakin ohjaajilla oli tuona aikana ollut (pää)tarkastettavana vain yksi gradu. Muutaman arvioidun gradun perusteella ei voi tehdä johtopäätöksiä arvostelulinjasta.

2. Asteikkoero. Ohjaajat määrittelevät hyvän/ huonon gradun toisistaan poikkeavilla tavoilla. Tosin toinen tarkastaja voi vaikuttaa tähän asiaan merkittävästi. Olemme myös koettaneet käydä keskusteluja (ohjaajien kesken) laadukkaan opinnäytteen tuntomerkeistä.

3. Ohjauksen laadun ero. Ehkäpä joissakin ryhmissä ohjaus on niin laadukasta, että kaikki opiskelijat saavuttavat niissä kiitettävän tason.

4. Hyvien graduntekijöiden epätasainen jakautuminen. Ehkä parhaat graduntekijät keräytyvät tiettyihin graduryhmiin. Tätä minun on vaikea uskoa. Tosin vahvan ja sitoutuneen graduryhmän merkitys on suuri. Innostavassa porukassa vähän vähemmän graduntekoon aluksi sitoutunut opiskelija voi löytää itsestään tutkijan.

5. Joissakin ryhmissä keskitytään yksinomaan ohjaajalle läheisiin tutkimusaiheesiin. Sellaisia töitä on helppo ohjata ja helppo arvostaa.

Aikoinaan kouluhallitus seurasi seminaareissa annettuja arvosanoja ja huomautti, jos käytetty asteikko poikkesi jompaan kumpaan suuntaan muiden vastaavien oppilaitosten linjasta. Mitään tällaista kontrollia ei tietenkään ole enää olemassa. Olisipa silti hauska tietää, miten meidän laitoksemme gradut selviäisivät toisen vastaavan laitoksen graduarvioinnista (ja toisin päin).

Saisikohan tästä aikaiseksi tutkimusprojektin? Ei ehkä... en jaksa syttyä enää näihin yliopistolla tutkitaan yliopistoa -juttuihin.

ilmiantajat

Joulu on ohi, luen tenttejä. Niitä on kiertynyt pöydälleni aivan liian suuri pino. Ennen "joululomien" alkua oli monta teoskuulustelua ja luentokertausta, esseen palautuspäivää ja graduseminaaria.

Opiskelijat ovat huhkineet ennen tenttejä, minä niiden jälkeen. Niin sen kuuluukin mennä, en valita. Joskin myös tenttikysymysten tekeminen on työlästä työtä. Tällä kertaa se oli erityisen aikaavievää, sillä tenttikirjojen joukossa oli monia uusia teoksia (jotka olin kyllä itse valinnut).

Huomasin, että opiskelijat ovat avanneet oppilaskunnan sivuilla uuden palvelun. Sivustolla on lomake, jonka täyttämällä voi käräyttää tenttitulosten ilmoittamisessa viivyttelevän opettajan. Samalla sivustolla voi myös ilmiantaa vastaanottoaan siirtäneen - tai sen kokonaan pitämättä jättäneen henkilökunnan jäsenen.

Ilmiannoin heti itseni. Olen joutunut siirtämään vastaanottoani lukuisia kertoja. Useimmiten syynä on päällekkäinen opetus - minä kun en voi määrätä luentojeni aikataulua. Joskus olen joutunut olemaan virkamatkalla tai muussa viranhoidossa vakinaisena vastaanottoaikanani. Usein syyllistyn vastaamaan virka-ajan ulkopuolella opiskelijoiden sähköposteihin. Olisikohan minulla oikeus keskittää sähköpostiliikenne vastaanotolleni? Luultavasti.

Ymmärrän, että "palvelun" avulla koetetaan löytää ääritapaukset ja tuottaa niistä koottuja tietoja. Silloin epäkohta on konkretisoitu ja se voidaan työnää laitoksen johtajan käsiteltäväksi.

Ei toisiaankaan ole laitaa, jos joku jättää vastaanottonsa aina pitämättä. Tenttitulokset on myös saatava ajallaan, ainakin jos mitään hyvää syytä niiden viivästymiseen ei ole. Ainakaan meidän laitoksellamme ei ole tapana siirtää tenttejä toisen opettajan tarkastettavaksi, jos tentaattori sattuu sairastumaan. Olen muistaakseni vain kerran saanut tarkastettavakseni työtoverini tentit.

Koen olevani usein liiankin velvollisuudentuntoinen. En jätä kevytmielisesti töitäni tekemättä. Minulla ei pitäisi olla siis mitään pelättävää. Silti tällainen paljastuskoneisto tuntuu loukkaavalta, vaikka en osaakaan eritellä siihen tarkempaa syytä.

Sähköinen tiedonvälitys on avannut uusia mahdollisuuksia myös tenttiinlukemisen "tehostamiseen". Törmäsin jo ajat sitten erään ainelaitoksen opiskelijoiden ylläpitämään tenttikysymysarkistoon. Sieltä sai luettavakseen myös meidän alamme tenttikysymyksiä. Omiani en löytänyt, parin kollegani kyllä. Lähetin linkin kysymyksiin heille - ymmärtävätpä vaihtaa kysymyksensä. Kysymys kuuluu: kenen etu tämä on? Miksi tentteihin luentaan? Hyvän arvosanan takia?

järki ja tunteet

Tämä juttu on vähän "off topic"; suokaa anteeksi.

Muistan päättäneeni lukioikäisenä, että en osta koskaan autoa (sillä "kotilolla" ajaminen on nössöilyä), enkä koske tietokoneisiin (samasta syystä). Isä ja äiti eivät ottaneet asiaan kantaa, lainasivatpahan he minulle autoa aina talvisin. Yhtenä kesänä moponi (silloin alla oli Suzuki Katana) hajosi Juvalla, Savonlinnan ja Kuopion valtateiden risteykseen. Arvasin oireista, että vika oli laturissa. Sitä ei tien päällä korjata. Ei muuta kuin fillari rekan kyytiin ja Helsinkiin.

Perillä selvisi, että varaosa maksaa Japanista tilattuna noin 1/3 koko prätkän arvosta. Olin harmissani; pystyin juuri ja juuri ylläpitämään pyörääni, mutta rahaa ei jäänyt korjauksiin. Isä teki ovelan ehdotuksen. Jos myisin prätkäni, hän maksaisi autoon tarvittavan välirahan. Sopimus sisälsi tietenkin sen, että isä sai valita auton. Arvaatte ehkä, että pihaan ei tullut muskeliautoa. Siellä seisoi Citroen Visa economic 1.1. Siinä oli yli kaksi kertaa vähemmän hevosvoimia kuin edellisessä mopossani. Piti opetella uusi ajotyyli. Näin jälkeenpäin katsoen ratkaisu oli erittäin hyvä ja terveellinen. Päätin kuitenkin, että joskus vielä jatkan mopoilua.

Jokakeväinen prätkäkuume on tuttu sairaus monelle kohtalotoverilleni. Oireina on keväisin iskevä rauhattomuus, tarve hakeutua moottoripyöräkauppaan silittelemään fillareita ja pakko-oireinen prätkälehtien selailu. Luulen, että tämän taudin vierestä seuraaminen on aika tylsää aviopuolisoille. Rakas vaimoni - tuntien mielenlaatuni - ihmetteli minulle viime keväänä, että miksen sitten mene ostamaan itselleni fillaria.

Että ostaako fillari? Ei se niin helppoa ole... sehän on vaarallista, ehkä en osaa enää ajaa (olen aiemmin ajanut 80.000 km prätkällä, mutta siitä on jo yli kymmenen vuotta), minne ajaisin prätkälläni - Esson baariin?

Koetin pitkään järkeillä moottoripyörän ostamista vastaan. Etsin käsiini onnettomuustilastoja ja latasin netistä mp. onnettomuusvideoita. En keksinyt mitään järkisyytä hankkia moottoripyörää. Se ei sovellu edes pienen kalastusretken kulkuvälineeksi (perhokalastustarvikkeiden kuljettamiseen tarvittaisiin mieluummin pakettiauto). Ajokausi on lyhyt, vakuutusmaksut mielettömät, varusteiden pukeminen on työlästä parin kilometrin työmatkaa varten, jne., jne.

Kysyin työpaikkalääkäriltäni, olisiko hänellä määrätä jotakin rauhoittavaa tuohon tautiin. Hän kehoitti lopettamaan pohdinnat ja hankkimaan prätkän (kertoi itsekin olevansa moottoripyörämies).

Ostin fillarin ja tarvittavat varusteet. Olen ajanut uudella pyörälläni tuhansia kilometrejä ja nauttinut joka hetkestä. Myös vaimoni on ollut välillä mukana. Teimme viime kesänä pari todella hienoa yhteistä reissua.

Miten sen tietokonepäätöksen kanssa kävi? Koko lukiossamme ei ollut kuin kaksi oppilasta, joilla ei ollut ATK:ta. Minä olin toinen. Sain harjoitella kaiken myöhemmin. Nyt olen ollut monena vuonna vastuussa laitoksemme ATK-opetuksesta (tai ainakin osasta). Tässä tarinassa ei ole opetusta... kyllä nuorena pitää olla periaatteita.

oppimisvaikeuksista

Opinto-ohjaaja Pirkko Kuhmonen kertoo tämän päivän HS:n yleisönosastolla oppimistyylejä koskevista havainnoistaan:
"Yleisin oppimisen ongelma on kokemukseni mukaan keskittymiskyvyn puute ja hitaus. ... Syitä oppimisen ongelmiin haetaan luki- tai muista oppimisvaikeuksista. Usein kuitenkin kyseessä on opiskelijan hidas ja analyyttinen tapa hahmottaa asioita." (HS 19/12/05)

Näin äkkiseltään Kuhmosen kanssa on helppo olla samaa mieltä. Sitten huomaa, että nuo kaksi lausetta tarkoittavat samaa asiaa. Hahmottamisvaikeudet ja oppimisen vaikeudet nähdään olevan läheisessä yhteydessä toisiinsa. Hyvä. Hän on siis tietämättään tullut samaan johtopäätökseen kuin suurin osa erityisopettajista. Nykyisin on tapana ajatella, että tuo "häiriö" saattaa olla oikeasti "ominaisuus". Ero on siinä, että häiriöstä pitää yrittää päästä eroon, ominaisuuden kanssa on opeteltava elämään. On kiintoisaa pohtia, onko esimerkiksi taiteellinen luovuus kykyä nähdä asiat yllättävällä tavalla. Silloin "vaikeus" olisikin vahvuus.

Kasvatuksen historia tuntee lukuisia oppimisvaikeuksien selityksiä (joista moni on kasvanut lähes muoti-ilmiöksi). 1970-Luvulla herättiin havaitsemaan luki- ja puhehäiriöiden merkitys oppimistapahtumassa, 1980-luvulla kiinnostuttiin oppimisvaikeuksien sosiologiasta ja niinpä alettiin keskustella alisuoriutujista (tunnetuin alisuoriutuja on Bart Simpson). Viime vuosikymmenellä kuvaan tulivat mm. Asperger ja MBD -diagnoosit. Oppimisvaikeuksien ja niihin liittyvän epäsosiaalisen käyttäytymisen syitä alettiin etsiä fysiologiasta, aineenvaihdunnasta ja aivojen toiminnasta. Suuntaus on suorassa yhteydessä samaan aikaan kehitettyihin aivokuvantamismenetelmiin (mm. PET) ja ripein askelein kehittyneeseen kognitiivisen psykologiaan. Viime vuosien muotidiagnoosi on ADHD. Kaikki nämä näkökulmat ovat tavallaan oikeita... toistaiseksi.

ADHD -diagnostisoinnin luotettavuudesta on puhuttu paljon viime aikoina. Ongelmana on se, että diagnostisoinnin apuna käytetyssä kaavakkeessa kuvatut käyttäytymismuodot ovat sangen yleispiirteisiä. Luotettavaa keinoa löytää ADD/ ADHD oireyhtymä aivokuvista etsitään paraikaa (ks. kuva). Mahtaako ongelmaksi tulla sama, johon hysteerisyys -diagnoosi kaatui 1900-luvun alussa. Psykiatrit innostuivat tästä selitysmallista niin paljon, että lopulta lähes 70% englantilaisista naisista täytti kriteerit. Huomautettakoon kuitenkin, että ADHD -lääkityksellä ollaan saavutettu hyviä tuloksia.

Itse asiassa se ilmiö, mitä vielä 1970-luvulla nimitettiin esim. lukihäirilöksi, ymmärretään nykyisin tietynlaiseksi hahmotushäiriöksi. Se koskee muitakin asioita kuin kirjaimien ja sanojen hahmottamista. Hahmotushäiriö voi vaikeuttaa esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden tulkitsemista tai toisen tunnetilojen tunnistamista (riippuen siitä, missä kohtaa aivoja ongelma on). Tekstiin liittyvän hahmotushäiriön on huomattu olevan voimakkaasti perinnöllistä, löytyipä vähän aikaa sitten tuon ominaisuuden tuottava geenivirhekin.

Kuhmonen ei käytä muotitermejä kirjoituksessaan, vaan tuo esiin omakohtaisia havaintojaan. Onko todellakin niin, että yhteen asiaan mielellään keskittyvät ihmiset eivät ole toivottuja työntekijöitä?

"Perusteelliset, yhden asian kerrallaan tekevät ihmiset eivät sovi yhteiskuntaan, jossa täytyy samaan aikaan hallita monta asiaa, on hypättävä tehtävästä toiseen, hyväksyttävä vähän huonompi työn jälki nopeuden kustannuksella".

Riippuu kai alasta. Luulisi, että yliopisto on ollut tällaisten tyyppien suojatyöpaikka koko olemassaolonsa ajan. Jos niin on ollut, ei sääntö päde enää. Akatemiatutkijoina he voisivat pärjätä, eivät oikeastaan muualla. Minä joudun pitämään palkatonta virkavapaata tutkijan tehtävästäni, jos haluan keskittyä perustutkimuksen tekemiseen.