virkapuhelin

Rehtorinvirastosta tuli postia. Yliopiston virkakännykkä katsotaan työsuhde-eduksi ensi huhtikuun alusta alkaen. Muutos on lähtöisin veroviranomaisilta. Tilanteen tekee erikoiseksi se, että yliopiston virkakännykällä ei ole saanut soittaa yksityispuheluja firman piikkiin, mutta nyt sitten saisi. Eilen saamani ohjeen mukaan yksityispuheluja saa soittaa 7 eur/kk - ei kuitenkaan ulkomailta :-). Verotettavan edun arvo on 20 euroa kuukaudessa.

Mikäli tuyöntekijä osoittaa esimieheltään hankkimansa todistuksen avulla, että hän jättää puhelimen työpaikalleen työajan päätyttyä, voi hän pitää entisen puhelimensa ja välttyä luontaisedun verotukselta.

Mikäli kumpikaan ehdoista ei kelpaa, voi työntekijä luopua puhelimestaan.

Minulla ei näytä olevan työaikaa, ja teen aika usein töitä kotoa käsin. En aio viedä puhelintani klo 15:45 työpaikalleni. En myöskään katso työpuhelimen pitämistä luontaiseduksi - se on lähinnä välttämätön paha. Yksityispuheluni hoidan omalla puhelimellani. Työni helpottuu aika paljon, jos minut saisi tulevaisuudessa kiinni vain vastaanottoaikanani. Taidanpa luopua kännykästäni.

Hetkinen.... ei kai se ollut tämän koko homman tarkoituskin. Ensin viedään puhelimet, sitten katkaistaan sähkö. Lopuksi otetaan lämpö pois päältä.

nyt loppui innovatiivisuus, eläköön moodit

Himanen julkaisi jälleen uuden kirjan, jonka pohjalta Suomi kääntyy nousuun. Tällä kertaa meidän ei tavitsekaan olla innovatiivisia vaan välttää tragediamoodiin joutumista. Siis, ihan oikeesti Pekka! Onki tämä tragediamoodi nyt vain uusi ilmaisu sille, mitä jotkut sanovat pettymykseksi, toiset pessimistisyydeksi tai pekästään mielentilaksi. Vai sovittaisiinko, että tragediamoodi ja huono itsetunto ovat toisiaan ruokkivia ominaisuuksia. Huono itsetunto kelpaa syyksi oikeastaan kaikkiin elämän vaikeuksiin, ja tragediamoodi voisi täydentää tätä kevytdiagnoosia oiken hienosti.

Uskallan väittää, että kukoistuksen käsikirja tuo kukoistusta ja aineellista hyvää aivan varmasti. Siis satavarmasti. Harmi vain, että kaikki tuo hyvä kohdistuu filosofi H:hon itseensä. Tai silti. Voivathan päättäjät saada Himasen teoksesta leksikkoonsa muutaman uudelta tuntuvan ilmaisun - kun tuo innovatiivisuus ja kaikki sen johdannaiset alkavat tuntua jo vähän kuluneilta suussa.

En suinkaan yritä kiistää etteikö sanoilla olisi valtaa. Ja on Himasen raportissa ihan oikeasti monta tärkeältä tuntuvaa avausta. Tragediamoodi on nimitus sellaiselle tuhon diskurssille, millä sosiaaliturvan, sairaanhoidon ja koululaitoksen heikennykset perusteltiin 90-luvulla.

Meitä tietotyöläisiä ja opettajia valvova kamreerivalta tarvitsee jatkuvasti uusia sanoja, joilla perustella yhä uusia hallinnollisia kontrollijärjestelmiä. Risto Heiskala tiivisti tämän asian upeasti puheenvuorossaan Suomen tieteen tila ja taso 2009 -raportin julkistamistilaisuudessa. Heiskala onnistuu muotoilemaan sanoiksi jotakin sellaista, mitä en ole aiemmin nähnyt missään näin tiiviisti ilmaistuna. Yliopistojärjestelmän kohtaaman jatkuvan vainon takana on kamreetivallaksi kutsuttu kontrollointivimma. Syynä tähän on, että ylioistotutkijat ja opettajat puhuvat eri kieltä kuin rahoituksesta vastaavat virkamiehet. Ellemme opettele puhumaan kamreerikieltä, ei tutkijoille ja opettajille jää pian muuta tehtävää kuin erilaisten raporttien kirjoittaminen.

Täytyy toivoa, että Heiskalan argumentoinnin kirkkaus houkuttelisi poliiittisen eliittimme pohtimaan puheenvuorossa esiin nostettuja näkökotia. Vai onko niin, että hallituksemme etsii valaistusta mieluummin saarnamiehiltä ja guruilta kuin tieteentekijöiltä? Miksikö? Kyllä tilaajan pitää tietää mitä saa ennen kuin palkkaa ketään. Tätä varmuutta ei hallituksella olisi, jos joku Heiskalan kaltainen päästettäisiin irti.

Harjoittelu ja työelämä

Viimeviikkoisessa MOT -ohjelmassa käsiteltiin työvoimahallinnon työllistämiskoulutuksiin liittyviä työharjoitteluja. Ohjelmantekijät nostivat esiin ongelman: yritykset voivat käyttää työharjoittelijoita palkattomana työvoimana. Ohjelmassa haastateltu ministeriön virkamies oli yllättävän tietämätön harjoittelujen tehokkuudesta. Vähän pelotti, kun haastattelusta ilmeni ettei ministeriö ole teettänyt tutkimusta työvoimapoliittisten ratkaisujensa vaikutuksista. Toisaalta olen usein nähnyt, että vaikka tutkimustietoa olisi tarjolla, ei sitä välttämättä käytetä - tai osata käyttää. Vuosia sitten kuulin eräältä korkealta virkamieheltä, että hänen väitöskirjatyötään pidettiin lähinnä outona puuhasteluna. Tuo väitöskirja käsitteli virkamiehen työn kannalta olennaista problematiikkaa. Hänen mukaansa kyse oli hallinnon linjauksesta, jonka mukaan tieteellinen jatkokoulutus ei ole työssä kouluttautumista.

MOT -ohjelma oli kuitenkin tällä kertaa hieman sekava. Siinä käsiteltiin samanaikaisesti tutkintoon liittyvää harjoittelua ja työttömyyskoulutuksiin kuuluvia harjoitteluja. Käsittääkseni harjoitteluun tulee kuulua aina sekä ohjausta että arviointia, muuten kyse ei voi olla harjoittelusta. Ohjelmasta sai sellaisen käsityksen, että jotkut firmat ottavat korkeasti koulutettuja ihmisiä töihin "harjoittelijoiksi", antavat heille hyvin vastuullisia tehtäviä, eivät maksa palkkaa ja lopulta ilmoittavat harjoitteluajan päätyttyä, että yhtiön taloudellinen tilanne estää harjoittelijan rekrytoinnin töihin. Ja seuraavassa haussa sama firma hakee taas uutta harjoittelijaa samoihin tehtäviin.

Entäpä jos valtio ei enää tukisi edellä kuvatun kaltaista "harjoittelua"? Olisiko tilanne parempi? Harjoitteluidean taustalla oli pyrkimys aktivoida työttömiä. Väitetään, että työelämässä mukana oleminen - vaikkakin vain harjoittelijana - pitää vireänä ja lisää kontakteja. Pitkäaikaistyöttömän mahdollisuudet työllistyä heikkenevät samaa tahtia työttömyyden keston kanssa. Ehkä työvoimaviranomaisten ja lainsäätäjien tekemä ratkaisu ei ole aivan niin perusteeton. Aihe kaipaisi tutkimusta ja tutkimukset lukijoita.

Mielestäni opetusharjoittelua ei voi pitää palkattomana työnä, sillä opetusharjoittelija ei (oikeasti) voi olla vastuussa koulunpidosta. Opetusharjoittelijan pitäisi saada jatkuvaa palautetta ohjaavalta opettajalta ja didaktikoltaan. Harjoittelun tulisi olla aina (tavalla tai toisella) ohjattua. MOT-ohjelmassa ei tietenkään puhuttu mitään opetusharjoittelusta, mutta tuon ohjaus -näkökulman mukaan ottaminen olisi ehkä voinut syventää asian käsittelyä.

Sanotte ehkä, että ette nähneet didaktikkoanne koko harjoittelunne aikana. Niin ei saisi käydä (ellei kyseessä ole kenttäharjoittelu).

Parenpi olla hiljaa

Lauantain Hesarissa oli juttu, jossa pohdittiin työntekijöiden oikeutta kertoa työpaikkansa asioista Facebookissa. Haastateltu työoikeuden(?) professori ja Hesarin raati ottivat asiaan eri kannan; ensin mainittu olisi antanut työntekijöille enemmän vapauksia kuin jälkimmäinen. Kumpikin oli sitä mieltä, että johtajien ei kannata kirjoitella työpaikkansa asioista julkisella foorumilla. Niinhän se taitaa olla. Ja tässä on syy myös omaan vaikenemiseeni.

Luovun laitosjohtajuudesta vuodenvaihteessa, tai viimeistään silloin kun uusi johto saadaan nimitetyksi tiedekuntaamme. Jotkut ovat veikanneet, että siinä menisi vielä ensi kesään. Periaatteessa vallanvaihdon pitäisi tapahtua vuodenvaihteessa. Luopuminen tapahtuu omasta halustani; en asetu ehdolle kilpailemaan massiivisen yhdistetyn OKL:n johtajuudesta. Tuo tehtävä vaatii näkemystä opettajankoulutuksen tulevaisuudesta, neuvottelukykyä ja paljon henkilöstöhallinnon esimiestaitoja. Tulevan johtajan pitää matkustaa kahden koulutuspaikan väliä. Toisella paikkakunnalla vietetyn työpäivän jälkeen alkaa toinen työpäivä sähköpostin, matkustus- ja laskutustietokantojen parissa. En pidä autossa istumisesta, enkä pidä itseäni kovin ihmeellisenä visionäärinä. Henkilöstöjohtamisessa olen koettanut olla reilu ja tasapuolinen, mutta arvaan etteivät kaikki alaiseni ole samaa mieltä kanssani. Hankala taloudellinen tilanne ja jatkuva epävarmuus laitoksen tulevaisuudesta tuottavat tilanteita, joissa ei ole hyviä ratkaisuja. Yliopisto ei jaa rahaa tarpeen mukaan vaan oman (OPM:stä saadun) budjettinsa pohjalta. Niinpä - ja luulen että tämä koskee kaikkia laitoksia - johtajat joutuvat tasapainoilemaan alimitoitetun budjetin kanssa. Kertovat, että joskus 1980-luvulla kaikki oli toisin. Laitoksilla oli rahaa tarpeen mukaan, ei ollut tulosvelvoitteita, ei edes tulostavoitteita, eikä tarvinnut huolehtia vuokrista. Ahhh... kulta-aika. Tule takaisin!

Onkohan kireä taloustilanne tehnyt meistä tehokkaampia ja kaikin puolin parempia työntekijöitä? Joidenkin mittareiden mukaan on (tutkintojen ja julkaisujen määrä on noussut huimasti kahdessakymmenessä vuodessa), toisten mukaan ei (työssäjaksaminen, työhyvivinvointi heikentynyt; vrt. Siltala). Kilpailuyhteiskunnassa on tapana jäädä eläkkeelle heti kun se on mahdollista. Tiedän vain pari henkilöä jotka eivät ole lähteneet kun 63 tulee kelloon. Arvaan, että se kertoo jotakin nykyisestä työelämästä. Minulla on vielä 24 vuotta eläkkeeseen. Nyt pitää ryhtyä huolehtimaan siitä, että voisin todellakin tavoittaa tuon rajapyykin. Onko kenelläkään vapaamatkustajan lippuja jaossa? Yksi tänne, kiitos.

Vanhemmat opettajankouluttajina

Ajattelin tänään - pitkästä aikaa. Mietin, miksi nuorilla opettajilla on nykyisin tapana valittaa työnsä olevan niin ikävää. Onkohan siinä perää? Täältä norsunluutornista tähystäessä ei näe selvästi maanpinnalle. Jotain hämärää liikettä siellä näkyy, mutta ei paljoa muuta.

Lapset ovat hankalia - ja ne vanhemmat! Sehän tiedetään. Itsekin olen tosissani koettanut olla tuon esikuvan kaltainen vanhempi ja soittanut opettajalle, jos kysyttävää tai huomautettavaa on ilmaantunut. Luulen, että soittoani ei odoteta riemulla. Opettaja on selvästi ihan poikki; häneltä on loppuneet paukut luokan kanssa, vaikka vasta kuukausi on käyty koulua. Parasta olisi olla sanomatta mitään, sillä epäonnistumista pelkäävä ope ryhtyy aina syyttämään oppilaitaan, huonoa onneaan tms. Juu, juu, helppohan se on vierestä käsin arvostella. Niin on. Olen pitänyt mölyt mahassani ja antanut opelle aikaa. Mutta ei! Luokan ilmapiiri huononee, opettaja motkottaa kaikesta ja kaikille. Vanhemmat saavat häneltä useiden sivujen mittaisia sähköposteja, joissa ope antaa meille läksyjä.

Nykyajan nuoret ja heidän vanhempansa ovat siis hankalia. Tilanteen sanotaan johtuvan lasten ja nuorten pahoinvoinnista. Edellisen laman seurauksena kunnat joutuivat leikkaamaan koulujen tuntikehystä,kerhoja lakkautettiin, sosiaalitoimessa säästettiin, koululääkäreitä vähennettiin, satoja pieniä kouluja suljettiin. Samaan aikaan vanhempien työolot muuttuivat. Ne jotka saivat pitää työnsä joutuivat tekemään myös irtisanottujen hommat. Nykypäivän työmaailma on jotakin aivan muuta kuin parikymmentä vuotta sitten. Voidaan kai olla yhtä mieltä siitä, että lasten ja nuorten olot ovat heikentyneet 1990- ja 2000-luvulla.

Entäpä jos tuoreet opettajatkin ovat heikentyneet? Ehkä opettajat valittavat koska he joutuvat kentälle raakileina. Ei se silti heidän vikansa ole. Lama puraisi säälimättömästi myös yliopistoja. Opettajankoulutus on vähä vähältä muuttumassa kirjekurssiksi. Ennen, ah ennen! Silloin koulutukseen kuului paljon kontaktiopetusta, taivas oli sinisempi ja linnut lauloivat suloisemmin. Silloin opettajakokelaat joutuivat kulkemaan demoilla pienryhmänsä mukana kolme vuotta - siis oikeasti. Nyt he tuskin ehtivät tutustua toisiinsa. Ennen joutui harjoittelemaan tosissaan. Nyt ahkera ja määrätietoinen opiskelija voi juosta koulutuksen lävitse joutumatta kohtaamaan itseään tai muita. Väitän, että vanha opettajankoulutus hioi opettajasta särmiä. Nyt vanhemmat joutuvat didaktikon rooliin; huolehtimaan tuoreen opettajan sisäänajosta (niin että hän tulee kyyniseksi, hulluksi tai sitten järkiinsä). Ja huom: vanhemmathan ovat virheettömiä:

Erkki koulussa

hiljaa luennolla

Keräsin palautetta juuri päättyneen tieteenfilosofian kurssin päättäneen tentin yhteydessä. Lähtökohtaisesti tuollaisia omalla nimellä, ja vielä tenttivastauksen ohessa annettua palautetta on pidettävä valheellisena.

Opettajaopiskelijoilla on luultavasti keskimääräistä paremmin kehittynyt kyky arvioida toimintansa sosiaalista hyväksyttävyyttä. Tentaattorille haistattelu ennen tentin arvostelua olisi kai uhkapeliä. Eräässä palautteessa kiiteltiin kurssiani siitä, että luennolla vallitsi rauha. Vierustoverien jatkuva pulina oli häirinnyt häntä monella luennolla. Hämmästyttävää. Myöhemmin Tarmo vahvisti palautteenkirjoittajan kommentin; joillakin OKL:n luennoilla on häiritsevää hälinää. Tarmo kertoi kirjoittaneensa pienen oppaan luennoitsijoille. Löydätte sen täältä Sanottakoon, että hiljaisuus ei tietenkään voi olla hyve. Muistakaa Montessorin sanat: "Koulu saa kuulostaa ampiaispesältä, ei kapakalta"

Viime viikot ovat lisänneet nyky-yliopistoa kohtaan tuntemaani epäluuloa ja pessimismiä. Tässä pelissä on vaikeaa pärjätä kantamalla vastuuta käytännön opetuksesta. Hallinnollisessa retoriikassa tiedettä käytetään valtapelien pelinappulana. Kun tiede kvantifioidaan artikkelimääriksi ja impact-luvuiksi, ei tarvitse keskustella sisällöistä. Laaja-alainen asiantuntemus muuttuu taakaksi, kun virantäytöissä merkitsee nimikkeiden määrä. Eteenpäinpyrkivän kannattaa julkaista sama tutkimus usealla eri otsikolla ja parilla eri kielellä. Ryhmässä julkaiseminen on edelliseen yhdistettynä nopein tie onneen.

Minulla on sellainen tunne, että nyky-yliopistossa luetaan vähemmän tutkimuskirjallisuutta kuin ennen tämän kilpailuyliopiston syntyä. Lukemisesta ei saa pisteitä, kirjoittamisesta saa. Samaan aikaan julkaistaan "tutkimuksia" enemmän kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa. Kuka niitä lukee?

Tutkimuksista puhuttaessa ei koskaan viitata työn sisältöön, tieto julkaisijasta riittää. Asiantuntija on arvioinut tekstin, eikä siihen tarvitse sitten enää puuttua. Tämähän kuulostaa samalta kuin sanoisi, ettei tarvitse mennä teatteriin kun voi lukea arvostelut.

Kävellessäni luennolle tulin miettineeksi, että voisikohan luentoni impact-kerroin kuitenkin olla parempi kuin monien artikkeleideni. Niillä on ainakin muutama myötäsukainen kuulija niiden muutaman vastentahtoisesti paikalla olevan lisäksi. Minusta tuntuu, että opiskelijat jaksavat kuunnella ja osallistua luennolle, jossa esitetty asia on ajankohtaista, asiantuntevaa ja esitystavaltaan mietittyä. Tässä suhteessa luennoitsijan laajatietoisuus voittaa yhden asian mestarit.

kyseenalainen kunnia

Tehokkain tapa lopettaa epämiellyttävä kritiikki on ottaa kriitikko töihin. Valitin pari vuotta sitten lähiesimiesjärjestelmästä, ja kas, olen nyt kuuden lähiesimiehen esimies. Yliopistohallinto aiheuttaa minussa puistatuksia, ja kas, olen nyt laitosjohtaja. Kaikki kävi sukkelaan. Ei ollut kilpailua. Eikä ollut muita vapaaehtoisia. En minäkään kyllä vapaaehtoiseksi ilmoittautunut. Oikeastaan yliopistossa käydään kilpailua vain siitä, kuka onnistuu hoitamaan itselleen mukavimman homman ja saamaan siitä mahdollisimman hyvää palkkaa (tämä koskee meitä, joiden kapasiteetti ei riitä kilpailemaan maineesta ja kunniasta). Silloin kannattaa huutaa keisariksi joku heikkotahtoinen henkilö. Niin, sellaisella valtaistuimella minäkin nyt istun.

Salaliittoteorioista viehättynyt henkilö voisi nähdä laitoksemme nykyisessä tilanteessa selvän juonen. Laitoksellamme olevista seitsemästä professuurista neljä on täytetty, mutta täyspäiväisesti toimivia professoreja on huhtikuun lopussa 2,5. Samaan aikaan on käynnissä raskaat hallinnollista uudistusta käsittelevät neuvottelut tiedekunnan kanssa. Tiedän olevani helppo suupala kokeneille ja vaikutusvaltaiselle dekaanille ja voimakkaalle varadekaanille. Pari tarmokasta professoria voisi kääntää leikin meidän eduksemme, mutta nyt niitä ei ole.

Olen melkoisen varma siitä, että tulen olemaan laitoksemme viimeinen johtaja. Kokenein miehistö on juuri häipynyt pelastusveneissään eläkkeelle ja minun tehtävänäni on seurata kuinka automaattiohjaukselle kytketty laivamme ajaa karille. Pelastusveneistä kuuluu harmillista käkätystä. Pitäisiköhän vetää kännit vai olisiko kunniakkaampaa pukea paraatiuniformu ja seistä asennossa laivan keulassa?

Savonlinan OKL:lle kävi jo huonosti. Sielläkin vastuunkantajaksi valittiin (tai pakotettiin) lehtori. Seuraava askel on, että sulaudumme massiiviseksi OKL:ksi toisen laitoksen kanssa. Siinä yksikössä olisi 130 työntekijää ja pitkälti toistatuhatta opiskelijaa. Mitähän sillä sitten saavutetaan? No tulevaisuudessa virkoja täytetään vain toisessa toimipisteessä, ja vähä vähältä toimintamme supistuu. Sitten se lakkaa kokonaan. Kun homma hoidetaan tällä tavoin, ei kenenkään tarvitse ottaa vastuuta laitoksen lopettamisesta. Tällaisista puheista on aina ennen seurannut kova poliittinen vääntö. Resurssien uudelleen kohdentaminen kuulostaa eri asialta kuin lopettaminen.

Blogilista, please

Odoteltuani neljä päivää Blogilistaa huomioimaan blogini päivittyminen, poistin opettajankouluttajan hetkeksi listalta. Ehkä uusittu blogilista oli päättänyt, että päiväkirjani on kuollut. Saisinko sulta vähän huomiota, Blogilista, pliis.

Tuo blogilistan kehitysblogi on yhtä arrogantti ja luotaantyöntävä kuin koko tuo uusittu listakin. Mitä järkeä on pitää kehitysblogia, jos siellä ei vastaa kukaan - ei ainakaan alle viikon varotusajalla. Ongelmatilanteita kohdanneet käyttäjät huutelevat vain toisilleen avunpyyntöjään. Olisikohan tässä taas esimerkki siitä, miten kaupallinen yhtiö onnistuu pilaamaan hyvän amatöörituotteen lähes välittömästi hallinnan siirryttyä.

Odottelen tässä, että ylläpito hyväksyy vanhan blogini uudestaan listalleen. Jännittää. Pääsenköhän?