opettajankouluttajan päiväkirja

virkapuhelin

2010-03-11T15:55:00.003+02:00

Rehtorinvirastosta tuli postia. Yliopiston virkakännykkä katsotaan työsuhde-eduksi ensi huhtikuun alusta alkaen. Muutos on lähtöisin veroviranomaisilta. Tilanteen tekee erikoiseksi se, että yliopiston virkakännykällä ei ole saanut soittaa yksityispuheluja firman piikkiin, mutta nyt sitten saisi. Eilen saamani ohjeen mukaan yksityispuheluja saa soittaa 7 eur/kk - ei kuitenkaan ulkomailta :-). Verotettavan edun arvo on 20 euroa kuukaudessa.

Mikäli tuyöntekijä osoittaa esimieheltään hankkimansa todistuksen avulla, että hän jättää puhelimen työpaikalleen työajan päätyttyä, voi hän pitää entisen puhelimensa ja välttyä luontaisedun verotukselta.

Mikäli kumpikaan ehdoista ei kelpaa, voi työntekijä luopua puhelimestaan.

Minulla ei näytä olevan työaikaa, ja teen aika usein töitä kotoa käsin. En aio viedä puhelintani klo 15:45 työpaikalleni. En myöskään katso työpuhelimen pitämistä luontaiseduksi - se on lähinnä välttämätön paha. Yksityispuheluni hoidan omalla puhelimellani. Työni helpottuu aika paljon, jos minut saisi tulevaisuudessa kiinni vain vastaanottoaikanani. Taidanpa luopua kännykästäni.

Hetkinen.... ei kai se ollut tämän koko homman tarkoituskin. Ensin viedään puhelimet, sitten katkaistaan sähkö. Lopuksi otetaan lämpö pois päältä.

nyt loppui innovatiivisuus, eläköön moodit

2010-03-11T14:59:00.006+02:00

Himanen julkaisi jälleen uuden kirjan, jonka pohjalta Suomi kääntyy nousuun. Tällä kertaa meidän ei tavitsekaan olla innovatiivisia vaan välttää tragediamoodiin joutumista. Siis, ihan oikeesti Pekka! Onki tämä tragediamoodi nyt vain uusi ilmaisu sille, mitä jotkut sanovat pettymykseksi, toiset pessimistisyydeksi tai pekästään mielentilaksi. Vai sovittaisiinko, että tragediamoodi ja huono itsetunto ovat toisiaan ruokkivia ominaisuuksia. Huono itsetunto kelpaa syyksi oikeastaan kaikkiin elämän vaikeuksiin, ja tragediamoodi voisi täydentää tätä kevytdiagnoosia oiken hienosti.

Uskallan väittää, että kukoistuksen käsikirja tuo kukoistusta ja aineellista hyvää aivan varmasti. Siis satavarmasti. Harmi vain, että kaikki tuo hyvä kohdistuu filosofi H:hon itseensä. Tai silti. Voivathan päättäjät saada Himasen teoksesta leksikkoonsa muutaman uudelta tuntuvan ilmaisun - kun tuo innovatiivisuus ja kaikki sen johdannaiset alkavat tuntua jo vähän kuluneilta suussa.

En suinkaan yritä kiistää etteikö sanoilla olisi valtaa. Ja on Himasen raportissa ihan oikeasti monta tärkeältä tuntuvaa avausta. Tragediamoodi on nimitus sellaiselle tuhon diskurssille, millä sosiaaliturvan, sairaanhoidon ja koululaitoksen heikennykset perusteltiin 90-luvulla.

Meitä tietotyöläisiä ja opettajia valvova kamreerivalta tarvitsee jatkuvasti uusia sanoja, joilla perustella yhä uusia hallinnollisia kontrollijärjestelmiä. Risto Heiskala tiivisti tämän asian upeasti puheenvuorossaan Suomen tieteen tila ja taso 2009 -raportin julkistamistilaisuudessa. Heiskala onnistuu muotoilemaan sanoiksi jotakin sellaista, mitä en ole aiemmin nähnyt missään näin tiiviisti ilmaistuna. Yliopistojärjestelmän kohtaaman jatkuvan vainon takana on kamreetivallaksi kutsuttu kontrollointivimma. Syynä tähän on, että ylioistotutkijat ja opettajat puhuvat eri kieltä kuin rahoituksesta vastaavat virkamiehet. Ellemme opettele puhumaan kamreerikieltä, ei tutkijoille ja opettajille jää pian muuta tehtävää kuin erilaisten raporttien kirjoittaminen.

Täytyy toivoa, että Heiskalan argumentoinnin kirkkaus houkuttelisi poliiittisen eliittimme pohtimaan puheenvuorossa esiin nostettuja näkökotia. Vai onko niin, että hallituksemme etsii valaistusta mieluummin saarnamiehiltä ja guruilta kuin tieteentekijöiltä? Miksikö? Kyllä tilaajan pitää tietää mitä saa ennen kuin palkkaa ketään. Tätä varmuutta ei hallituksella olisi, jos joku Heiskalan kaltainen päästettäisiin irti.

Harjoittelu ja työelämä

2009-11-08T22:33:00.003+02:00

Viimeviikkoisessa MOT -ohjelmassa käsiteltiin työvoimahallinnon työllistämiskoulutuksiin liittyviä työharjoitteluja. Ohjelmantekijät nostivat esiin ongelman: yritykset voivat käyttää työharjoittelijoita palkattomana työvoimana. Ohjelmassa haastateltu ministeriön virkamies oli yllättävän tietämätön harjoittelujen tehokkuudesta. Vähän pelotti, kun haastattelusta ilmeni ettei ministeriö ole teettänyt tutkimusta työvoimapoliittisten ratkaisujensa vaikutuksista. Toisaalta olen usein nähnyt, että vaikka tutkimustietoa olisi tarjolla, ei sitä välttämättä käytetä - tai osata käyttää. Vuosia sitten kuulin eräältä korkealta virkamieheltä, että hänen väitöskirjatyötään pidettiin lähinnä outona puuhasteluna. Tuo väitöskirja käsitteli virkamiehen työn kannalta olennaista problematiikkaa. Hänen mukaansa kyse oli hallinnon linjauksesta, jonka mukaan tieteellinen jatkokoulutus ei ole työssä kouluttautumista.

MOT -ohjelma oli kuitenkin tällä kertaa hieman sekava. Siinä käsiteltiin samanaikaisesti tutkintoon liittyvää harjoittelua ja työttömyyskoulutuksiin kuuluvia harjoitteluja. Käsittääkseni harjoitteluun tulee kuulua aina sekä ohjausta että arviointia, muuten kyse ei voi olla harjoittelusta. Ohjelmasta sai sellaisen käsityksen, että jotkut firmat ottavat korkeasti koulutettuja ihmisiä töihin "harjoittelijoiksi", antavat heille hyvin vastuullisia tehtäviä, eivät maksa palkkaa ja lopulta ilmoittavat harjoitteluajan päätyttyä, että yhtiön taloudellinen tilanne estää harjoittelijan rekrytoinnin töihin. Ja seuraavassa haussa sama firma hakee taas uutta harjoittelijaa samoihin tehtäviin.

Entäpä jos valtio ei enää tukisi edellä kuvatun kaltaista "harjoittelua"? Olisiko tilanne parempi? Harjoitteluidean taustalla oli pyrkimys aktivoida työttömiä. Väitetään, että työelämässä mukana oleminen - vaikkakin vain harjoittelijana - pitää vireänä ja lisää kontakteja. Pitkäaikaistyöttömän mahdollisuudet työllistyä heikkenevät samaa tahtia työttömyyden keston kanssa. Ehkä työvoimaviranomaisten ja lainsäätäjien tekemä ratkaisu ei ole aivan niin perusteeton. Aihe kaipaisi tutkimusta ja tutkimukset lukijoita.

Mielestäni opetusharjoittelua ei voi pitää palkattomana työnä, sillä opetusharjoittelija ei (oikeasti) voi olla vastuussa koulunpidosta. Opetusharjoittelijan pitäisi saada jatkuvaa palautetta ohjaavalta opettajalta ja didaktikoltaan. Harjoittelun tulisi olla aina (tavalla tai toisella) ohjattua. MOT-ohjelmassa ei tietenkään puhuttu mitään opetusharjoittelusta, mutta tuon ohjaus -näkökulman mukaan ottaminen olisi ehkä voinut syventää asian käsittelyä.

Sanotte ehkä, että ette nähneet didaktikkoanne koko harjoittelunne aikana. Niin ei saisi käydä (ellei kyseessä ole kenttäharjoittelu).

Parenpi olla hiljaa

2009-11-02T00:05:00.004+02:00

Lauantain Hesarissa oli juttu, jossa pohdittiin työntekijöiden oikeutta kertoa työpaikkansa asioista Facebookissa. Haastateltu työoikeuden(?) professori ja Hesarin raati ottivat asiaan eri kannan; ensin mainittu olisi antanut työntekijöille enemmän vapauksia kuin jälkimmäinen. Kumpikin oli sitä mieltä, että johtajien ei kannata kirjoitella työpaikkansa asioista julkisella foorumilla. Niinhän se taitaa olla. Ja tässä on syy myös omaan vaikenemiseeni.

Luovun laitosjohtajuudesta vuodenvaihteessa, tai viimeistään silloin kun uusi johto saadaan nimitetyksi tiedekuntaamme. Jotkut ovat veikanneet, että siinä menisi vielä ensi kesään. Periaatteessa vallanvaihdon pitäisi tapahtua vuodenvaihteessa. Luopuminen tapahtuu omasta halustani; en asetu ehdolle kilpailemaan massiivisen yhdistetyn OKL:n johtajuudesta. Tuo tehtävä vaatii näkemystä opettajankoulutuksen tulevaisuudesta, neuvottelukykyä ja paljon henkilöstöhallinnon esimiestaitoja. Tulevan johtajan pitää matkustaa kahden koulutuspaikan väliä. Toisella paikkakunnalla vietetyn työpäivän jälkeen alkaa toinen työpäivä sähköpostin, matkustus- ja laskutustietokantojen parissa. En pidä autossa istumisesta, enkä pidä itseäni kovin ihmeellisenä visionäärinä. Henkilöstöjohtamisessa olen koettanut olla reilu ja tasapuolinen, mutta arvaan etteivät kaikki alaiseni ole samaa mieltä kanssani. Hankala taloudellinen tilanne ja jatkuva epävarmuus laitoksen tulevaisuudesta tuottavat tilanteita, joissa ei ole hyviä ratkaisuja. Yliopisto ei jaa rahaa tarpeen mukaan vaan oman (OPM:stä saadun) budjettinsa pohjalta. Niinpä - ja luulen että tämä koskee kaikkia laitoksia - johtajat joutuvat tasapainoilemaan alimitoitetun budjetin kanssa. Kertovat, että joskus 1980-luvulla kaikki oli toisin. Laitoksilla oli rahaa tarpeen mukaan, ei ollut tulosvelvoitteita, ei edes tulostavoitteita, eikä tarvinnut huolehtia vuokrista. Ahhh... kulta-aika. Tule takaisin!

Onkohan kireä taloustilanne tehnyt meistä tehokkaampia ja kaikin puolin parempia työntekijöitä? Joidenkin mittareiden mukaan on (tutkintojen ja julkaisujen määrä on noussut huimasti kahdessakymmenessä vuodessa), toisten mukaan ei (työssäjaksaminen, työhyvivinvointi heikentynyt; vrt. Siltala). Kilpailuyhteiskunnassa on tapana jäädä eläkkeelle heti kun se on mahdollista. Tiedän vain pari henkilöä jotka eivät ole lähteneet kun 63 tulee kelloon. Arvaan, että se kertoo jotakin nykyisestä työelämästä. Minulla on vielä 24 vuotta eläkkeeseen. Nyt pitää ryhtyä huolehtimaan siitä, että voisin todellakin tavoittaa tuon rajapyykin. Onko kenelläkään vapaamatkustajan lippuja jaossa? Yksi tänne, kiitos.

Vanhemmat opettajankouluttajina

2009-09-21T20:19:00.005+03:00

Ajattelin tänään - pitkästä aikaa. Mietin, miksi nuorilla opettajilla on nykyisin tapana valittaa työnsä olevan niin ikävää. Onkohan siinä perää? Täältä norsunluutornista tähystäessä ei näe selvästi maanpinnalle. Jotain hämärää liikettä siellä näkyy, mutta ei paljoa muuta.

Lapset ovat hankalia - ja ne vanhemmat! Sehän tiedetään. Itsekin olen tosissani koettanut olla tuon esikuvan kaltainen vanhempi ja soittanut opettajalle, jos kysyttävää tai huomautettavaa on ilmaantunut. Luulen, että soittoani ei odoteta riemulla. Opettaja on selvästi ihan poikki; häneltä on loppuneet paukut luokan kanssa, vaikka vasta kuukausi on käyty koulua. Parasta olisi olla sanomatta mitään, sillä epäonnistumista pelkäävä ope ryhtyy aina syyttämään oppilaitaan, huonoa onneaan tms. Juu, juu, helppohan se on vierestä käsin arvostella. Niin on. Olen pitänyt mölyt mahassani ja antanut opelle aikaa. Mutta ei! Luokan ilmapiiri huononee, opettaja motkottaa kaikesta ja kaikille. Vanhemmat saavat häneltä useiden sivujen mittaisia sähköposteja, joissa ope antaa meille läksyjä.

Nykyajan nuoret ja heidän vanhempansa ovat siis hankalia. Tilanteen sanotaan johtuvan lasten ja nuorten pahoinvoinnista. Edellisen laman seurauksena kunnat joutuivat leikkaamaan koulujen tuntikehystä,kerhoja lakkautettiin, sosiaalitoimessa säästettiin, koululääkäreitä vähennettiin, satoja pieniä kouluja suljettiin. Samaan aikaan vanhempien työolot muuttuivat. Ne jotka saivat pitää työnsä joutuivat tekemään myös irtisanottujen hommat. Nykypäivän työmaailma on jotakin aivan muuta kuin parikymmentä vuotta sitten. Voidaan kai olla yhtä mieltä siitä, että lasten ja nuorten olot ovat heikentyneet 1990- ja 2000-luvulla.

Entäpä jos tuoreet opettajatkin ovat heikentyneet? Ehkä opettajat valittavat koska he joutuvat kentälle raakileina. Ei se silti heidän vikansa ole. Lama puraisi säälimättömästi myös yliopistoja. Opettajankoulutus on vähä vähältä muuttumassa kirjekurssiksi. Ennen, ah ennen! Silloin koulutukseen kuului paljon kontaktiopetusta, taivas oli sinisempi ja linnut lauloivat suloisemmin. Silloin opettajakokelaat joutuivat kulkemaan demoilla pienryhmänsä mukana kolme vuotta - siis oikeasti. Nyt he tuskin ehtivät tutustua toisiinsa. Ennen joutui harjoittelemaan tosissaan. Nyt ahkera ja määrätietoinen opiskelija voi juosta koulutuksen lävitse joutumatta kohtaamaan itseään tai muita. Väitän, että vanha opettajankoulutus hioi opettajasta särmiä. Nyt vanhemmat joutuvat didaktikon rooliin; huolehtimaan tuoreen opettajan sisäänajosta (niin että hän tulee kyyniseksi, hulluksi tai sitten järkiinsä). Ja huom: vanhemmathan ovat virheettömiä:

Erkki koulussa

hiljaa luennolla

2009-04-09T19:44:00.006+03:00

Keräsin palautetta juuri päättyneen tieteenfilosofian kurssin päättäneen tentin yhteydessä. Lähtökohtaisesti tuollaisia omalla nimellä, ja vielä tenttivastauksen ohessa annettua palautetta on pidettävä valheellisena.

Opettajaopiskelijoilla on luultavasti keskimääräistä paremmin kehittynyt kyky arvioida toimintansa sosiaalista hyväksyttävyyttä. Tentaattorille haistattelu ennen tentin arvostelua olisi kai uhkapeliä. Eräässä palautteessa kiiteltiin kurssiani siitä, että luennolla vallitsi rauha. Vierustoverien jatkuva pulina oli häirinnyt häntä monella luennolla. Hämmästyttävää. Myöhemmin Tarmo vahvisti palautteenkirjoittajan kommentin; joillakin OKL:n luennoilla on häiritsevää hälinää. Tarmo kertoi kirjoittaneensa pienen oppaan luennoitsijoille. Löydätte sen täältä Sanottakoon, että hiljaisuus ei tietenkään voi olla hyve. Muistakaa Montessorin sanat: "Koulu saa kuulostaa ampiaispesältä, ei kapakalta"

Viime viikot ovat lisänneet nyky-yliopistoa kohtaan tuntemaani epäluuloa ja pessimismiä. Tässä pelissä on vaikeaa pärjätä kantamalla vastuuta käytännön opetuksesta. Hallinnollisessa retoriikassa tiedettä käytetään valtapelien pelinappulana. Kun tiede kvantifioidaan artikkelimääriksi ja impact-luvuiksi, ei tarvitse keskustella sisällöistä. Laaja-alainen asiantuntemus muuttuu taakaksi, kun virantäytöissä merkitsee nimikkeiden määrä. Eteenpäinpyrkivän kannattaa julkaista sama tutkimus usealla eri otsikolla ja parilla eri kielellä. Ryhmässä julkaiseminen on edelliseen yhdistettynä nopein tie onneen.

Minulla on sellainen tunne, että nyky-yliopistossa luetaan vähemmän tutkimuskirjallisuutta kuin ennen tämän kilpailuyliopiston syntyä. Lukemisesta ei saa pisteitä, kirjoittamisesta saa. Samaan aikaan julkaistaan "tutkimuksia" enemmän kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa. Kuka niitä lukee?

Tutkimuksista puhuttaessa ei koskaan viitata työn sisältöön, tieto julkaisijasta riittää. Asiantuntija on arvioinut tekstin, eikä siihen tarvitse sitten enää puuttua. Tämähän kuulostaa samalta kuin sanoisi, ettei tarvitse mennä teatteriin kun voi lukea arvostelut.

Kävellessäni luennolle tulin miettineeksi, että voisikohan luentoni impact-kerroin kuitenkin olla parempi kuin monien artikkeleideni. Niillä on ainakin muutama myötäsukainen kuulija niiden muutaman vastentahtoisesti paikalla olevan lisäksi. Minusta tuntuu, että opiskelijat jaksavat kuunnella ja osallistua luennolle, jossa esitetty asia on ajankohtaista, asiantuntevaa ja esitystavaltaan mietittyä. Tässä suhteessa luennoitsijan laajatietoisuus voittaa yhden asian mestarit.

kyseenalainen kunnia

2009-03-28T19:38:00.005+02:00

Tehokkain tapa lopettaa epämiellyttävä kritiikki on ottaa kriitikko töihin. Valitin pari vuotta sitten lähiesimiesjärjestelmästä, ja kas, olen nyt kuuden lähiesimiehen esimies. Yliopistohallinto aiheuttaa minussa puistatuksia, ja kas, olen nyt laitosjohtaja. Kaikki kävi sukkelaan. Ei ollut kilpailua. Eikä ollut muita vapaaehtoisia. En minäkään kyllä vapaaehtoiseksi ilmoittautunut. Oikeastaan yliopistossa käydään kilpailua vain siitä, kuka onnistuu hoitamaan itselleen mukavimman homman ja saamaan siitä mahdollisimman hyvää palkkaa (tämä koskee meitä, joiden kapasiteetti ei riitä kilpailemaan maineesta ja kunniasta). Silloin kannattaa huutaa keisariksi joku heikkotahtoinen henkilö. Niin, sellaisella valtaistuimella minäkin nyt istun.

Salaliittoteorioista viehättynyt henkilö voisi nähdä laitoksemme nykyisessä tilanteessa selvän juonen. Laitoksellamme olevista seitsemästä professuurista neljä on täytetty, mutta täyspäiväisesti toimivia professoreja on huhtikuun lopussa 2,5. Samaan aikaan on käynnissä raskaat hallinnollista uudistusta käsittelevät neuvottelut tiedekunnan kanssa. Tiedän olevani helppo suupala kokeneille ja vaikutusvaltaiselle dekaanille ja voimakkaalle varadekaanille. Pari tarmokasta professoria voisi kääntää leikin meidän eduksemme, mutta nyt niitä ei ole.

Olen melkoisen varma siitä, että tulen olemaan laitoksemme viimeinen johtaja. Kokenein miehistö on juuri häipynyt pelastusveneissään eläkkeelle ja minun tehtävänäni on seurata kuinka automaattiohjaukselle kytketty laivamme ajaa karille. Pelastusveneistä kuuluu harmillista käkätystä. Pitäisiköhän vetää kännit vai olisiko kunniakkaampaa pukea paraatiuniformu ja seistä asennossa laivan keulassa?

Savonlinan OKL:lle kävi jo huonosti. Sielläkin vastuunkantajaksi valittiin (tai pakotettiin) lehtori. Seuraava askel on, että sulaudumme massiiviseksi OKL:ksi toisen laitoksen kanssa. Siinä yksikössä olisi 130 työntekijää ja pitkälti toistatuhatta opiskelijaa. Mitähän sillä sitten saavutetaan? No tulevaisuudessa virkoja täytetään vain toisessa toimipisteessä, ja vähä vähältä toimintamme supistuu. Sitten se lakkaa kokonaan. Kun homma hoidetaan tällä tavoin, ei kenenkään tarvitse ottaa vastuuta laitoksen lopettamisesta. Tällaisista puheista on aina ennen seurannut kova poliittinen vääntö. Resurssien uudelleen kohdentaminen kuulostaa eri asialta kuin lopettaminen.

Blogilista, please

2009-03-07T13:11:00.005+02:00

Odoteltuani neljä päivää Blogilistaa huomioimaan blogini päivittyminen, poistin opettajankouluttajan hetkeksi listalta. Ehkä uusittu blogilista oli päättänyt, että päiväkirjani on kuollut. Saisinko sulta vähän huomiota, Blogilista, pliis.

Tuo blogilistan kehitysblogi on yhtä arrogantti ja luotaantyöntävä kuin koko tuo uusittu listakin. Mitä järkeä on pitää kehitysblogia, jos siellä ei vastaa kukaan - ei ainakaan alle viikon varotusajalla. Ongelmatilanteita kohdanneet käyttäjät huutelevat vain toisilleen avunpyyntöjään. Olisikohan tässä taas esimerkki siitä, miten kaupallinen yhtiö onnistuu pilaamaan hyvän amatöörituotteen lähes välittömästi hallinnan siirryttyä.

Odottelen tässä, että ylläpito hyväksyy vanhan blogini uudestaan listalleen. Jännittää. Pääsenköhän?

Dethklok metalliparodia

2009-03-06T18:44:00.004+02:00

Vein tyttöystäväni katsomaan Spinal Tap -rokkiparodiaa. Olin nähnyt siitä trailerin ja se vaikutti hauskalta. Vuosi taisi olla 1984. En tiedä oliko syy minussa vai elokuvassa, mutta treffit jäivät sitten viimeisiksi. Myöhemmin Spinal Tap -leffa saavutti jonkinlaisen kulttimaineen. En oikein ymmärrä sitä, koska ST on oikeasti huono elokuva. No, ehkä se on niin huono, että se voi olla jo hiukkasen hyväkin. Tosin leffan juonen idea on hyvä, mutta kaikki mitä sillä on sanottavaa käytettiin jo trailerissa. Leffaan ei sitten jäänyt enää mitään.

Sanotte ehkä, että projisoin epäonnistuneet treffit elokuvaan. No, se olisi helposti testattavissa. Pitäisi katsoa leffa uudestaan miellyttävässä ja kultivoituneessa seurassa... esimerkiksi Raunon, Tapsan ja Mummon kanssa, ja täyttää sitten ennalta valmistettu itsearviointilomake.

Väitän, että SpinalTap ei kolahtanut minuun koska sen musiikki oli glamp*skaa. Sen missä Spinal Tap epäonnistui, on Dethklok onnistunut. Dethklok esiintyy aikuisille tarkoitetussa Metaloclypse -animaatiosarjassa. Jaksojen juoni - jos sellaisesta voi edes puhua - tuo etäisesti mieleen Southparkin. Eräässä jaksossa bändi esiintyy Suomessa ja onnistuu manaamaan konserttiin peikon joka syö osan katsojista. Dethklok pyytää anteeksi faneiltaan lahjoittamalla Suomelle uuden kansallislaulun. Se on nimeltään Awaken. Käykääpä kuuntelemassa!

Dethklokin vahvuus on biiseissä. Se, että joku pissaa toisen kengille tai ei osaa erottaa toisistaan alkoholia ja ruokaa, jaksaa naurattaa korkeintaan kerran. Biisien sanoitukset ovat pääosin samantekeviä, ehkä niiden on tarkoitus olla omalla tavallaan vitsikkäitä. Esimerkkinä The Lost Vikings; loistava kappale (laukkarytmi tehoaa minuun aina!), mutta hämmentävä sanoitus. Vai mitä pidätte tästä:

We come upon a witch who takes us in
To let us share her mighty fire
She asks of us our story and we lie and say
We ride around for hire
She asks us if we'd like to have her map
And points us in some direction
But we are far too proud and strong so we keep silent
And ignore her suggestion

He, hee. Mutta lopultahan on ihan sama, mitä tuolla äänellä laulaa - vakuuttavaa se silti on. Science Daily raportoi pari vuotta sitten Warwickin yliopistossa tehdystä tutkimuksesta missä havaittiin, että epävarmat pojat kanavoivat aggressioitaan heavymusiikin kautta. Hei siellä Warwickissa lisätkää joukkoon vielä yksi keski-ikää lähestyvä dosentti!

Viime päivinä tämä on soinut aika usein: Murmaider

Petterin periaate

2009-03-06T12:59:00.002+02:00

Tiedättekö "Petterin periaatteen"? Se on yksinkertainen: jokaisessa vanhassa hierarkisessa järjestelmässä jokainen etenee urallaan lopulta pätemättömyytensä tasolle. Nuori työntekijä nousee vähitellen hierarkiassa ylöspäin. Hän selviytyy hyvin työtehtävistään ja hänet kohotetaan uuteen asemaan. Jos hän hallitsee nuo uudetkin työt, odottaa häntä taas uusi tehtävä. Lopulta työntekijä päätyy tekemään töitä joita ei enää hallitse. Korkeampaa asemaa ei enää tule, mutta ei myöskään potkuja.

En osaa päättää, sopiiko Petterin periaate yliopistomaailmaan. Harva yliopistohallinnossa toimiva tutkija ja opettaja on itse valinnut tehtävänsä, tai edes niihin pyrkinyt. Monet älykkäät ihmiset osaavat pysyä kaukana hallintotehtävistä. Se saattaa tosin aiheuttaa sen, että paikka avautuu jollekin tehtäviin vähemmän sopivalle henkilölle.

Entäpä jos kuvaisi yliopistomaailmaa roolileikin metaforan kautta? Leikkejä on tietenkin monia, mutta tärkein niistä on vakuuttavuuden leikki eli valtapeli. Siihen tarvitaan vähintään kaksi pelihahmoa, joista toisen academic combat-level on vähintään 100. Häntä kutsutaan nimellä "pwner". Pelissä on myös useita "noob" -pelaajia, joiden "aclvl" on alle 50 . Pelin kulku on yksinkertainen. Pwner pyrkii siirtämään mahdollisimman paljon sellaisia töitään noobeille mistä ei saa akateemisia pisteitä. Näin pwner -pelaajien academic combat level nousee jatkuvasti ja noobien vastaava taso pysyy entisellään. Itse olen ollut tällaisen pelin linjatuomarina viimeiset pari vuotta. Ei siinä ole mitään hienoa. Oma aclvl -tasoni on laskenut koko ajan.

Asiantuntijayhteisössä on niitä jotka ovat virkansa puolesta aina oikeassa. Häntä on kuunneltava, vaikka hän ei itse kuuntele ketään. Hänet on otettava tosissaan, vaikka ei ansaitsisi sitä.

Olen yhä harvemmin saanut ottaa osaa keskusteluihin, jossa tieteellisillä argumenteilla ja todellisella asiantuntijuudella on merkitystä. On vain rooleja. On vain naamioita ja harhautuksia. Valtapeliä.

puhetaito ja klassinen kasvatus

2009-03-06T12:40:00.002+02:00

Kasvatushistorian yleisesityksissä länsimainen kasvatusajattelu johdetaan kreikkalaisten filosofien teoksista. Platon ja Aristoteles eivät käsitelleet tuotannossaan kasvatus- ja opetuskysymyksiä kootusti. Kreikkalaisen paideian ihanne alkoi hahmottua kokonaisuudessaan oikeastaan vasta Jaegerin 1940-luvulla julkaiseman teoksen "Paideia: The Ideals of Greek Culture" kautta. Kreikkalaisiin ihanteisiin on siis viitattu kasvatusfilosofian kaanoneissa jo kauan ennen kuin kenelläkään saattoi olla varmaa käsitystä siitä, mitä paideia oikeastaan merkitsi. Viittaaminen kreikkalaisiin juuriin johtuu länsimaisesta, renessanssin aikana muotoutuneesta sivistysihanteesta. Kasvatusfilosofian ylevään kaanoniin ovat päässeet myös Augustinus ja Qvintillianus. Augustinus toimi ennen piispaksi siirtymistään puhetaidon opettajana, ja Qvintillianus oli niin ikään reetori. Reetorien esittämä kasvatusajattelu on tavallaan kansalaiskasvatusta. Augustinuksen tekstit ovat tässä mielessä ristiriitaisia. Toisissa teksteissään hän esiintyy melkeimpä hermeneutikkona, toisissa taas karismaattisena kirkkopoliitikkona. Omaelämäkerrassaan hän kiittää saamaansa puhujakoulutusta menestyksestään.

Platonin Protagoras -dialogissa tavallaan esitetään sama argumentti mikä minulla oli mielessä. Koulukasvatus merkitsi antiikin maailmassa käytännössä puhetaidon opettamista. Valtiomiehen tärkein taito oli pystyä vakuuttamaan kuulijansa taitavalla sanankäytöllä. Toki on muistettava, että käteisellä rahalla virkauraa saattoi edistää vielä puhetaitoakin tehokkaammin. Huono puhe paranee kummasti kun sitä kuuntelee ilmaista viiniä ja ruokaa edessään. Samasta syystä nuo kokouksiksi naamioidut ruotsinristeilyt olivat niin suosittuja. Sivumennen sanoen, en voi lakata ihmettelemästä millainen vaikutus ilmaisella (pahalla ja pahvitonkasta tarjoillulla) viinillä on normivirkamieheen.

Platon esittää Protagoras-dialogissaan Sokrateen suulla, että esiinymistaitokonsultointi saattaa olla epäeettistä. Ongelmana on, että konsultti ottaa rahaa opetuksesta, minkä laatua ei voi arvioida millään tavalla. Tärkeämpää olisi opettaa hyveitä. Protagoras tarttuu tähän ja pyrkii osoittamaan, ettei Sokrates oikeastaan tunne hyveitä.

Rahan ottaminen olemattomasta opetuksesta on tietenkin eettisesti arveluttavaa, mutta kumpi teoista on lopulta moraalittomampi: väittää pystyvänsä opettamaan hyveitä, joita ei todellisuudessa tunne, vai opiskella niitä saadakseen valtaa ja mainetta. Tyhmä ei ehkä olekaan se, joka kehtaa pyytää vaan se joka maksaa. Platon onkin huomauttanut painokkaasti, että opetuksen ostaminen on tavaran ostamista huomattavasti vaikeampaa, sillä huonon opettajan tai opetuksen tunnistaa usein vasta sitten kun vahinko on sattunut, ja sen korjaaminen on myöhäistä.

Rondo, rakkaani

2009-01-04T16:28:00.004+02:00

Yliopistossa saa hallinnollista valtaa laiminlyömällä tehtäviään. Virkoja saa keskittymällä omaan julkaisutoimintaan ja välttelemällä opetus- ja hallinnollisia tehtäviä. Julkaisuja tehtaillut, älykäs, riittävän itsekäs ja onnekas henkilö päätyy lopulta korkeaan akateemiseen virkaan. Hänestä tulee yllättäen hallinnollinen johtaja. Näin on ollut aina, eikä siitä ole yleensä seurannut suuria ongelmia. Johtajan tehtävistä on voitu huolehtia porukalla, jos professori on sattunut olemaan "epäkäytännöllinen", alkoholisti tai yksinkertainen.

Kuten kaikki yliopistomaailmaa tuntevat tietävät, on kanslisti (nyk. korkeakoulusihteeri, hallintopäällikkö tai opintopäällikkö) yleensä laitoksen tosiasiallinen johtaja. Pätevät ja napakat kanslistit huolehtivat siitä, että kelvottomat professorit ja omissa sfääreissään leijailevat lehtorit merkitsevät allekirjoituksensa oikeisiin papereihin ja oikealle riville, eivätkä sorru laittomuuksiin päättäessään viroista ja opintoasioista. Työnjako on ollut aika toimiva. Paperien allekirjoittamisen on voinut tehdä liukuhihnalta - mitä tulee isoihin asioihin. Pienemmissä päätöksissä on sitten voinut harjoittaa omavaltaisuutta ja nauttia vallantunteesta. Tällaisia pienempiä asioita ovat alaisten matka-anomukset ja -laskut, joiden kanssa voi nysvätä oman mielensä mukaan, palkiten ja rankaisten. No niin. Ennen johtaja sai siis eteensä nipun laitoksen laskuja, virkamatkamääräyksiä etc. Niiden läpikäymiseen ja allekirjoittamiseen ei mennyt kovin kauaa aikaa, vaikka laitoksemme on melko suuri (64 työntekijää). Johtaja saattoi halutessaan delegoida ikäviä hallinnollisia tehtäviä helposti hallintohenkilökunnalle. Vaan nytpä onkin aika uusi.

Kaikki laitoksen laskut käsitellään Rondo -järjestelmässä. Toimistosihteeri skannaa laskut järjestelmään ja asiatarkastaa ne omalta osaltaan. Lasku käy myös hallintopäälliköllä tai tiedekuntasihteerillä. Lopulta se menee hyväksyjälle, eli laitoksen johtajalle. Tässä vaiheessa on yleensä kahden viikon maksuajasta jäljellä alle viikko, joskus vain muutamia päiviä. Johtajan tehtävänä on hyväksyä lasku kahdella sähköisellä allekirjoituksella ja reitittää se maksajalle. Laskua ei käytännössä voi olla hyväksymättä, sillä sehän on jo syntynyt. Johtaja voi korkeintaan moittia laskun tehnyttä työntekijää rahankäytöstä ja ehkä viestittää kauppiaalle, ettei tuolle työntekijälle saa enää myydä laskuun. Kaikki laitoksen laskut kiertävät tämän kehän. Laskin viime kesänä, että minulla meni neljä tuntia viikossa pelkästään laskujen allekirjoittamiseen. Mainittakoon, että Rondon käyttöliittymä on typerä ja kaikin puolin ikävä.

Rondon kanssa samaan aikaan yliopistoissa otettiin käyttöön Personec -järjestelmä. Virka-aikaa noudattavien työntekijöiden, kuten tutkijoiden pitäisi kirjata sinne päivittäiset työtehtävänsä tunnin tarkkuudella. Opetushenkilökunta tekee järjestelmään työsuunnitelmansa. Esimiehet täyttävät Personeciin ehdotuksen alaistensa henkilökohtaisesta osaamisesta ja kuittaavat allekirjoituksellaan arviot. Yksi Pesonecin suurista puutteista on, että siihen pääsee sisään ainoastaan laitoksen sisäverkosta. Kirjaapa sitten kotoa käsin tekemäsi tehtävät sinne. Järjestelmä on kömpelö ja hidas. Silti sitä on käytettävä, halusi sitä tai ei.

Travel - kaikkien uusien ja kömpelöiden järjestelmien äiti otettiin käyttöön viime syksynä. Ohjelma on kertakaikkiaan täysin susi. Itselläni on aika paljon kokemusta tietokannoista, mutta silti yhden matka-anomuksen ja -laskun tekemiseen saattaa vierähtää helposti tunti - puhumattakaan siitä mitä menee toisten tekemien anomusten käsittelemiseen. Tilanne on kuitenkin se, että jos haluaa saada koskaan korvausta tekemästään matkasta, on laskun oltava Travelissa. Viimeksi järjestelmää käyttäessäni tunnukseni lukkiutui kahteen kertaan. Käytin kolmen laskun tekemiseen puolet koko työpäivästä. Mitä järkeä tässä voi olla? Tätä kysymystä miettiessäni satuin tapaamaan yliopistomme vararehtorin. Hän puuskahti viereeni istuessaan, että oli taistellut Travelin kanssa koko päivän. Tuntui rauhoittavalta kuulla, että sama ongelma kertautuu jokaisella hallinnon portaalla. Ihmettelin, että miksi tuo ohjelma sitten piti ottaa käyttöön. "Valtionkonttorin määräyksestä", kuului vastaus. Tällä tavoin byrkokratia järjestää itselleen tehtäviä.

Johtajat käyttävät yhä enemmän aikaansa opiskellen uusia järjestelmiä ja eksyillen niiden uumenissa. Isä sanoi jouluna tavatessamme, että sihteerit ja professorit ovat vaihtaneet tehtäviään. Tämä tuli minullekin mieleeni saatuani kiukkuisen viestin eräältä sihteeriltämme, kun en ollut pariin päivään käynyt hyväksymässä laitoksemme laskuja. Halusiko joku tämän kaltaista yliopistoa? Perustuuko tällainen kehitys johonkin suureen ja älykkääseen kokonaissuunnitteluun? Voisiko joku selittää minulle, miksi koulutetuilla työntekijöillä kannattaa teettää sihteeritöitä? Ehkä se joku on ajatellut, että tällä tavoin heidät (meidät) pidetään tehokkaasti pois muusta pahanteosta. Ainakin toimiamme on helppo valvoa; kaikki on tilastoitavissa, kaikki on läpinäkyvää.

Paavo

2008-10-07T00:39:00.005+03:00

Huvilasi yläkerran makuhuoneen kirjahylly oli täynnä sahalaitaselkäisiä Poikien seikkailukirjoja. En tullut koskaan kysyneeksi, olitko lukenut ne kaikki. Minä luin. Annoit sen minulle tehtäväksi. Olin ehkä neljäntoista, mutta maksoit miehen palkan. Kun sain urakkani valmiiksi kesän korvalla, esittelin sinulle muistiinpanojani isossa työhuoneessasi Uudenmaankadulla. Muutama suosittelemani kirja julkaistiinkin sitten uusintapainoksena, mutta eivät ne tainneet kovin hyvin mennä kaupaksi.

Tulit ylioppilasjuhliini ja sain sinulta aivan liian ison lahjan. Et ehkä arvannut, että minusta tuntui mukavalta jo pelkästään se, että muistit. Keskustelit kanssani kuin olisit puhunut vertaisellesi aikuiselle. Ehkä juuri siksi olin vain hämärästi tietoinen siitä, mitä muiden silmissä edustit.

Yritän muistella viimeistä tapaamistamme, mutta en saa siitä nyt otetta. Luulen, että katosit silloin kun elämämme muuttui toiseksi. Niin muuttuivat silloin sinunkin elämäsi ja kirjasi.

Maantieltä maantielle

2008-10-05T13:39:00.004+03:00

"Oikeastaan me kaikkine kasvatusharrastuksinemme pidimme hyvin ala-arvoista peliä Selman kanssa. Teimme kasvatuksessamme aivan perinpohjaisen virheen, tai oikeammin: meiltä puuttui siihen ensimmäinen edellytys. Muistan itse, että ainoa kohta, jossa tunsin selvää myöstätuntoa tuota turvatonta, joskin itsepäistä ja häijynsekaista lasta kohtaan, oli siinä kun katselin häntä nukkuvana. Se oli oikeastaan ainoa tilanne, jossa kunnollisesti näin hänen kasvonsa."

Sillanpäätä. Luulin, että minulla olisi ollut oikea ja harkittu käsitys hänen kirjallisista ansoistaan. Oikea käsitys kirjailijan taidosta hankitaan tenttimällä Laitisen kotimaisen kirjallisuuden historia ja ymmärtämällä se pinnallisesti. Kotimaisen kirjallisuuden peruskurssiin kuuluvaan tenttiin luettiin Sillanpäältä muistaakseni Silja. En muista, että Sillanpään teksti olisi puhutellut minua silloin erityisellä äänellä. Pidin Ilmari Kiannon teksteistä ja kolmesta Waltarin teoksesta; eikä Sinuhe ei kuulu niiden joukkoon. Lukiolaisena Kiven Kanervala oli ollut jonkin aikaa mielikirjani. Toinen äidinkielenopettajani tiesi sen, toinen ei. Se toinen, Elma, taisi olla lopulta ainut opettajani jota hevariuniformuni ei hämännyt.

Löysin Sillanpään Maantieltä maantielle -novellin omasta kirjahyllystäni. Se piileskeli Suomen kirjallisuuden antologian sivuilla. Otava julkaisi 1970-luvun alussa massiivisia kirjasarjoja: Suomen historian dokumentteja 1-2, Suomen kirjallisuuden antologia I-VII ja Suomen kirjallisuus I-VI ovat hämmentävä todiste kustantajan - varmasti hyvin tappiolliseksi muodostuneesta missiosta toimittaa arvokkaan näköisiä kirjasarjoja sivistyneiden kotien kirjahyllyihin. Ongelmaksi taisi muodostua se, että he toteuttivat työnsä pieteetillä. WSOY vastasi kilpailuun Suomen sana -sarjalla, eikä sekään hullumpi ole. Tai ehkä toisaalta... ehkä koko ajatus kirjallisuusvalioiden kokoamisesta yhdeksi sarjaksi on vähän pöhkö. Olen sitä itsekin.

Nyt nuo arvokkaat kirjat ovat muuttuneet ongelmajätteeksi. Suomen sana vie noin 2,5 metriä hyllytilaa, ja kaikki se on pois niiltä kirjoilta joilla antikvariaatin pitäjä hankkii sekä leivän että kevytlevitettä sen päälle. Luulen ymmärtäväni heitä. Minulta meni pitkään löytää talo, johon mahdun elämään sopusoinnussa Suomen sanan kanssa.

Orwell kertoo eräässä esseessään, kuinka hän rupesi vihaamaan kirjoja toimiessaan antikvariaatissa myyjänä. Tuota vihaa hyväksi käyttämällä voitte saada Suomen sanan ilmaiseksi ja vielä kiitokset kaupan päälle. Tuota limenväristä sarjaa on oikeastaan hauska vihata. Luulenpa silti, että antologioilla on vielä lukijansa. Otavan Encyclopedian ja harmi kyllä, myös Ison aika meni jo.

Tunnustan: en minä hyvää luettavaa Antologiasta hakenut. Piti löytää hyvät esimerkit analepsiksestä ja prolepsiksestä erästä artikkelinkyhäelmääni varten. Muistelin, että Sillanpää aloittaa usein kertomuksensa lopusta, joten hänen tekstistään voisin kaipaamani esimerkin löytää. Löytyhän se, kun tajusin katsoa Antologiasta. Artikkelin kirjoittaminen jäi sitten siihen.

Tiedättekö, että tuo F.E. Sillanpää taitaa olla aika hyvä kirjailija. Hyvin kulkee lause. "Maantieltä maantielle" kertoo siitä, miten Selma Kujalan, 13-vuotiaan piian kasvatus epäonnistuu. Kertoja ei yritä väittää olevansa pientä tyttöä parempi, vaikka tuollainen tekopyhyys näyttääkin viettelevän häntä. Yritin kylä parhaani, mutta ei tuota pahantapaista pysty enää parantamaan -tuntuu olevan Sillanpään tarinan ensimäinen taso. Muutakin näyttää olevan. Miksi kaikkia sitten vaivaa se, että Selma lähti pois?

Kertojan perhe ja hän itse koettavat opettaa Selmaa puhumaan reippaasti ja katsomaan silmiin, olemaan ahkera ja luotettava. Tyttö vain mutisee ja katselee muualle. Vangitsevalla tavalla Sillanpää huomaa, että omaa rakasta lasta katsotaan silmiin, maankiertäjä ei anna katsoa itseään.

"Valveilla ollessa en koskaan saanut oikein katsotuksi tuota maantieltä tullutta tyttölasta, paitsi kerran kun käisvarsista pidellen häntä kovistin ja itketin."

Tämä jakso on tarinan alussa. Loppupuolella lukijalle kerrotaan tilanne tarkemmin. Kertoja oli elätellyt idealistisia toiveita siitä, miten hän ottaisi Selma Kujalan kasvatettavakseen ja muovaisi hänestä kunnon kansalaisen. Sitä ennen hänet piti kuitenkin laittaa kokeeseen, minkä Selma sitten kauhesti reputti:

"-- Otitko sinä sen kymmenen penniä vai etkö? Sano.
Sama asia, itku vain kiihtyi. Minä tartuin häntä molempiin käsivarsiin ja käänsin päin itseäni, jolloin hän kiesi kaulansa sivulle päin niin pitkälle kuin sai. Minun oli toisella kädellä tartuttava hänen leukaansa saadakseni kasvot päin itseäni. Siinä minä yhä tiukemmalla äänellä huusin, että hänen oli nyt vastattava yhdellä sanalla, joko olen tai en. Minä huusin yhä uhkaavammin: -- Olen tai en -- kuuletko sinä ihminen?

Lapsi ei voinut edes pyyhkiä silmiään, kun minä yhä pitelin käsivarsista. Hän piti ne suljettuina, kyyneleet tihkuivat luomien raosta punaisille poskille. Nenän pielet painuivat ylähuulta kohden, sieraimet nyyhkyttivät. Tuo poloinen punanauha puolipitkän hiuspehkon ympärillä herätti äitelää myötätuntoa ja sääliä. Se ikäänkuin pyysi sanoa, että tämä onneton oli sentään tiennyt punaisen sopivan tuohon tukkavähäiseen."

Viimeinen lause vaikuttaa ensinäkemältä oudolta ja vähättelevältä. Ehkä se onkin sitä, mutta jotenkin voin sen silti ymmärtää. Kertojaa säälitti ja koko tilanne alkoi inhottaa häntä - olihan hän rakentanut tytölle ansan. Ehkä lettinauha on syyllisyydentunne. Sitten Selma tunnusti. Parin päivän päästä hän oli taas uuden perheen oven takana. Kylällä hän oli kertonut, kuinka huonosti häntä oli pidetty edellisessä paikassa. Se tuntui kertojasta vain hyvältä. Nyt Selman saisi unohtaa.

Moni sijaisvanhempi lienee tavannut Selman. Selman on pakko kokeilla hylättäisiinkö hänet, jos hän olisi oikein tuhma. Ja varmasti hylättiin. Köyhä ei saanut olla tuhma. Sietäisinkö minä tuhmaa kasvattilasta? Agraariyhteiskunnassa huutolaisen täytyi ansaita arvostuksensa työllä. Entä nykyään? Olemalla kiltti?

Ja kukapa tuonkin Sillanpään novellin sitten oli antologiaan valinnut. No joo... Kai Laitinen.

Kuva: Samuli Paulaharju: "Saimi" 1928, Perho.

terveyskasvatusta

2008-09-17T12:51:00.003+03:00

Aamulla herätessäni korvissani soi Loftin ”Hold On”. Tuossa kappaleessahan on syvämietteiset sanat: ”Hold on, hold on, hold on, If it's a good thing baby. Hold on, hold on. All your needs will drive you crazy”. Tämän elämänviisauden äärelle hiljentyneenä pohdin, että mitenköhän tuo laulun ennuste tulee toteutumaan. Tarpeeni tekevät minut hulluksi. Hmm... Se on mahdollista.

Olen oikeasti heavymiehiä, joten dancekappale päässä soiden herääminen tuntuu vähän pelottavalta. Sitten muistin, että eilen aamulla olin toistellut herätessäni latinankielistä lausetta: Mens sana in corpore sano (Terve sielu terveessä ruumiissa). Herätä nyt uuteen päivään Juvenaalin sanat huulilla, se on oikeastaan aika ylevää.

John Locken (1632-1704) kasvatusfilosofia rakentuu edellä mainitun Juvenaalin (tai Quintillianuksen) lausuman periaatteen varaan. Luultavasti Locke tuli tähän tulokseen omakohtaisten kokemustensa perusteella. Hänen kerrotaan sairastelleen paljon - ja silloin tulee huomanneeksi, ettei ajatustyökään oikein suju. Locke kirjoittaa: ”Sitä, jolla on nämä kaksi asiaa, ei ole paljoa enempää toivottavaa, ja se, jolta puuttuu näistä jompikumpi, ei voine tuntea itseään tyytyväiseksi missään muussakaan suhteessa”. Jännää, että Lockelta on kasvatustieteen oppikirjoihin jäänyt elämään vain hänen esittämänsä ajatus lapsen mielestä tyhjänä tauluna (Tabula rasa). Locken teksteihin perehtyessä voi huomata, että oppikirjaselitys saattaa olla virheellinen. Locke ei kai väittänyt, että identiteetti rakentuisi täysin kasvatuksen ja yhteiskunnan vaikutuksen perusteella. Käsittääkseni hän vain huomautti, että ihmisillä ei ole synnynnäisiä sääntöjä prosessoida tietoja. Tämä merkitsee esimerkiksi sitä, että moraalikäsitys, käsitys muodoista ja väreistä ovat opittuja. Siitä, että nykyaikainen aivotutkimus ja neurologia ovat tehneet näistä episemologisista kysymyksistä empiirisiä tutkimusongelmia, olisi Locke varmasti tyytyväinen. Miksi väitellä asiasta, johon voi löytää vastauksen luonnosta?

Palataanpä kuitenkin takaisin Locken vähän tunnettuun kasvatusajatteluun. Kasvatuksen pitäisi siis pyrkiä edistämään sekä sielun että ruumiin terveyttä. Locke oli vakuuttunut, että hänen aikansa koululaitos oli epäonnistunut kummassakin tehtävässä lähestulkoon täydellisesti. Koulu turmelee oppilaan. Nuorta gentlemannia ei saa altistaa raakojen koulutoverien ja heikkojen opettajien vaikutukselle. Kouluissa lapsi oppii muutaman tarpeettoman lauseen kreikkaa ja vähän latinaa, mutta ei mitään elämässä oikeasti tarpeellista. Niinpä hän suositteli ystävilleen, etteivät he lähettäisi poikiaan kouluun vaan palkkaisivat sitävastoin hyvän kotiopettajan.

Locke esitti kasvatusajattelunsa lähtökohdat teoksessaan "Some Thoughts Concerning Education". Kirjan ensimmäiset luvut käsittelevät terveyskasvatusta - sitä, kuinka nuoren gentlemannin terveydestä tulisi huolehtia leikin ulkoilmaurheilun, luonnollisen vaatetuksen (!) ja yksinkertaisen ravinnon avulla. Samanaikaisesti fyysistä hyvinvointia kehittävien harjoitusten kanssa pitäisi aloittaa myös sielun terveyttä ylläpitävät ja kehittävät tehtävät. Tämä ei suinkaan tarkoita tietojen pänttäämistä, vaan pyrkimystä kohottaa lapsen mieli kohti korkeita ja arvokkaita ajatuksia, pyrkimystä opettaa hänet rakastamaan totuutta. Kasvatuksen ja tiedon korkein päämäärä on kohtuullinen elämäntapa ja järkevä elämänfilosofia. Tuohon tavoitteeseen ei päästä pakottamalla, sillä kuten Locke toteaa: "Orjamainen kuri luo orjamaisen mielen". Ja kun alkuun päästiin, niin tässäpä pari muutakin Locken mietelmää:

”Kasvata lapsia mieluummin oman esimerkkisi voimalla, rohkaisemalla ja kiittämällä … pitämällä heidät loitolla huonosta seurasta… anna vapaata tilaa heidän lapselliselle iloisuudelleen, leikille ja urheilulle.”

”Lapsen on oltava lapsi, heitä ei saa estää olemasta lapsia. Vain siitä on heitä estettävä, mikä on väärin, muuten olkoon heillä kaikessa vapaus.”

”Se, joka osaa, halpaan imarteluun alentumatta, saada ne, joiden kanssa hän puhuu, tuntemaan mielihyvää, on saavuttanut todellisen elämisen taidon”.

Pyrin viime kesänä edistämään sieluni terveyttä vaarantamalla henkeni ja fyysisen terveyteni. Kävin ajamassa ensin Alastaron ja paria päivää myöhemmin Ahveniston moottoriradoilla järjestetyissä vapaissa harjoitustilaisuuksissa. Kokemus oli samaan aikaan hieno ja pelottava. Ahveniston rata on todella vaarallinen, eikä kukaan järkevä aja siellä moottoripyörällä omaakovaa. Joku voisi sanoa, ettei kukaan järkevä ylipäätään aja moottoripyörällä - saatikaan radalla. Minut radalle ajoi halu päästä kokeilemaan, miltä tuntuu päästellä nopeusmittariin katsomatta, limitillä. Voin kertoa, että tunne on outo. Yhtäkkiä pitäisi tietää, millä vauhdilla kurviin voi ajaa, kun ei ole kattonopeutta. Kumpanakin päivänä mopo meinasi karata lapasesta vähintään kerran. Se opettaa enemmän kuin koko kesä maantiellä. Myös päätavoite tuli saavutettua: takarenkaan "chicken stripet" ovat kadonneet ja rengas on nyt laidoiltaan miehekkäästi palanut.

KUVA: Telemakhos Ahveniston moottoriradalla

Konsulttikorvakorut

2008-08-28T21:43:00.004+03:00

Osallistuin eilen henkilöstöllemme järjestettyyn koulutuspäivään. Aiheena oli työyhteisön hyvinvointi - jälleen kerran. Pyysin esimieheltäni lupaa jäädä pois koulutuksesta, mutta hän ei kaukonäköisesti suostunut siihen. Asiaa ei helpottanut se, ettei minulla ollut esittää mitään kunnon syytä olla tulematta. Niinpä kävin kostoksi ilmoittamassa omille alaisilleni, että myös heidän kuuluisi osallistua koulutukseen. Pari kaveria ilmoitti, että saa vähentää palkasta, mutta he eivät tule. Hassu tilanne.

Kouluttajiksi oli kutsuttu kaksi johtamiskonsultteina toimivaa helsinkiläistä rehtoria. Alku oli lupaava, sillä kouluttajakaksikko kertoi omaavansa pitkän työuran koulumaailmassa. Tuntemukseni muuttui kuitenkin pian hämmennykseksi, sitten vihaksi ja viimein onnistuin vaivuttamaan itseni apaattiseen tilaan. Kouluttajat eivät olleet ottaneet ollenkaan selvää meidän työyhteisöstämme. He eivät näyttäneet tuntevan mitenkään yliopistokontekstia. Tilanne kääntyi pian siihen, että parivaljakko esitti meille kysymyksiä, kuten: "Tietääkö kukaan mikä on strategia?" Entä tiedättekö te oman strategianne? Sitten joku kuulijoista ryhtyi selittämään kouluttajille yliopistomme/ tiedekuntamme/ laitoksemme strategiatyöskentelyä. Jos olisin ollut rohkea, olisin huutanut "Hei mutsit, me olimme viime keväänä yliopistojen arviointineuvoston kuulustelussa (auditoinnissa). Osaamme läksymme, mutta se ei ole teidän läksynne".

Vähitellen tajusin, että tässä koulutuksessa ei tulla kuulemaan mitään uutta. Kouluttajat kysyvät meiltä hallintoa koskevia kysymyksiä ja ovat sitten kuuntelevinaan vastaukset. Tauolla professori K. tuli kysymään minulta haluanko professorimatrikkelin, kun heillä on yksi ylimääräinen. Luulin hänen v**tuilevan ja sanoin, ettei professorimatrikkeli tunnu nyt oikein ajankohtaiselta. Samana päivänä kun oli tiedekunnassa järjestetty opetusnäyte niille kahdelle hakijalle, jotka arvioitiin päteviksi hakemaani professuuriin. K. kuvasi elävästi, kuinka hyviä ja mielenkiintoisia näytteenantajien esitykset olivat olleet. Tajusin, ettei K. oikeastaan tainnut tarkoittaa pahaa. Kerroin ottavani mielihyvin vastaan lahjoituksen - ja toisaalta, onhan minulla aatelismatrikkelikin vaikken elättelekään toiveita aatelissäätyyn pääsemisestä. Ystäväni psykologi T. kuuli keskustelumme ja tuli hätiin. Hän kertoi havainneensa, että konsulteilla oli aina oltava isokokoiset riippuvat korvakorut ja tulipunaiseksi lakatut kynnet. Korvakorujen heiluminen korostaa kuulema pään liikkeitä ja antaa tällä tavoin esiintymiseen dramaattisuutta. Sama idea on myös punaisilla kynsillä. Konsultti väläyttelee hehkuvaa kynsirivistöä koska hän tehostaa sillä esiintymistään. En tehnyt samanlaisia havaintoja kun T. Se ei johtunut konsulteista, vaan siitä että istuin iloisten blondien vieressä.

Ehkäpä meitä oltiin petetty. Jospa konsultit olivat keräämässä aineistoa tuleviin koulutuksiinsa meiltä kyselemällä. Huomasin, että monet muutkin taisivat epäillä samaa asiaa. Moni asioista jotakin tietävä ei osallstnut keskusteluun. Koetin itsekin hillitä esiintymishaluni, ja melkeinpä onnistuinkin siinä.

Kouluttajien puolustukseksi pitää sanoa, että heillä oli todella oivallinen käsiala. Siksi olen valmis antamaan kaiken anteeksi. Yritetäänkö uudestaan? Nyt lupaan olla pulisematta tyttöjen kanssa.

Haluaisinko tutustua itseeni

2008-08-27T19:08:00.006+03:00

Haluaisinko tutustua tätä blogia kirjoittavaan Telemakhokseen? Selailen päätöstä tehdessäni edellisiä kirjoituksiani. Ratkaisu tuntuu aika helpolta tehdä. Sorry Tele, mutta en haluu olla sun bestis. Olet oikeastaan vähän pelottava ja samalla kertaa säälittävä tyyppi. Kauhistelen kyynisyyttäsi.

Entäpä jos heittäytyisin kirjallisuudentutkijaksi. Biografinen kirjallisuusanalyysi on hauskaa ja luovaa puuhaa; ja mikä parasta, se on nykyisin tulossa taas muotiin. Kyse on siis siitä, että tutkija tekee tulkintoja kirjailijan maailmankuvasta ja persoonallisuudesta hänen kirjallisen tuotantonsa perusteella.

No niin. On selvää, että Telemakhoksen ironian takaa pilkistää peitetty itsesääli. Telemakhos ei kirjoita lapsistaan, sillä hän on itse lapsi. Hän ei puhu perheestään, koska Telemakhos on olemassa vain työnsä kautta. Odysseus on jatkuvasti kadoksissa, mutta se on luultavasti hänen oma ratkaisunsa. Yhtä kaikki. Kirjoittajaa vaivaa krooninen hylätyksi tulemisen pelko.

Näin yöllä unta, että joku oli tuonut kuolleen isoäitini autoni etuistuimelle. Joku oli asetellut hänet siihen penkille istuma-asentoon, kuin odottamaan kyytiä kotiin. Ei ruumis minua erityisesti kammottanut. Olin kyllä vähän harmissani siitä, että joudun ajelemaan kuolleen kanssa autollani. Etsin käsiini hautausurakoitsijan ja hankin arkun. That's it. Kuolleet pitää haudata. Hoidin ongelman pois päiväjärjestyksestä, enkä ryhtynyt unessa ihmettelemään asiaa sen enempää.

Koetin aamulla miettiä, mitä uni tarkoitti. Jospa tässä nyt oli jungilainen "elämänuni": tiedättehän, sellainen elämää luotaava syvällinen unikokemus. Koettaako alitajuntani vihjata minulle, että kuolleet pitää haudata, vai olenkohan jättänyt surematta isoäitini kuolemaa? Jungin tulkinnat psyykeen toiminnasta viehättivät minua opiskeluaikoinani, ja tulinkin kahlanneeksi hänen tuotantoaan läpi melko perusteellisesti. Nykyisin en osaa enää suhtautua vakavasti Jungiin, mutta se on toinen tarina. Olen nähnyt varmasti ainakin yhden elämänunen. Siinä unessä jätin sisarieni kanssa hyvästejä isälle. Isä jäi lapsuudenkotiini ja me sisarukset lähdimme kotoa äidin kanssa. Tiesin unessa koko ajan, että äiti oli kuollut.

Unien neurologinen merkitys on... bla...bla... toisaalta psykoanalyyttinen koulukunta katsoo unien olevan ... toiveita.... Ei, en ryhdy käymään tässä akateemista monologia unien tulkinnasta tai merkityksestä. Lyhyesti sanottuna pidän unien tulkitsemista ja erityisesti unitulkintaoppaita viihteenä siinä missä horoskooppejakin. Kulttuurihistorian tuntija huomauttaisi tähän, että unilla ja astrologialla on pitkät perinteet kulttuurissamme. Nyt kuitenkin riittää, kun sanon, ettei unilla tarvitse olla mitään tiettyä merkitystä. Keskustelunaiheena unet ovat lyömättömiä.

Meillä oli lapsuudenkotonani tapana "analysoida" toistemme unia. Minusta tuntui juhlalliselta kun äiti tai isä keskittyi kuuntelemaan kertomaani unikuvaa. Omasta unestaan kertoessa kukaan ei voi väittää vastaan tai osoittaa tietävänsä asiasta enemmän. Unista puhuessaan lapset ja vanhemmat ovat tasavertaisia. Aika demokraattinen keskustelun aihe. Suosittelen!

wannabe

2008-06-30T19:02:00.004+03:00

Epäusko, viha, suru, hyväksyminen. Vuorilla on yksinäistä. Täällä ei kukaan huomaa sitä, että yritän murjottaa. Keksin sata syytä sille, miksi haaveeni professuurista ovat olleet epärealistisia. Ja jokaiseen niistä voi kiistää helposti. Olen vasta neljänkymmenen, mutta on niitä minun ikäisiänikin professoreita. Juolkaisuluetteloni ei ole kovin pitkä, mutta mielestäni aika monipuolinen. Minulla on eximian väitöskirja ja eximian gradu, olen tehnyt lisensiaatintutkinnon kulttuurihistorian oppiaineessa sekä dosentuuri toisessa yliopistossa. Bla, bla, bla.

Ehkä voisin koristautua julkaisuluettolooni ja kiinnittää sen hakaneulalla teepaitaani. Siinä se riippuisi, varoituksena kilpailijoille ja kannustuksena opiskelijoille. Miksei opetusministeriö ole vielä keksinyt ryhtyä nimittämään huipputyöläisiä kun kerran on huippuyksiköitäkin. Huipputyöläinen saisi hienon kunniakirjan ja mitallin. Omassa kunniakirjassani voisi lukea vaikka näin: Suomen valtion toiseksi suurimman yliopistotehtaan työnsankari. Osallistunut lamanvastaiseen torijuntataisteluun määräaikaisena työntekijänä vuodesta 1994 alkaen. Esikuntaupseerina vuodesta 2001 alkaen. Työnsankaruudesta ei tietenkään seuraisi palkankorotusta - ne jaettaisiin työnsankareita nimittäville toimikunnille.

Siirryin työelämään pahimpina lamavuosina. Minun sukupolvellenihan uskoteltiin, että minimipalkat ja lyhytaikaiset työsuhteet ovat väliaikainen asiantila. Meille annettiin ymmärtää, että velvollisuutenamme on osallistua hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoon talkootöinä. Ne talkoot eivät sitten koskaan loppuneet - eivät ainakaan koulutus- ja hoitoaoilla.

Olen tehdastuote. Opiskellessani yliopistollisia loppututkintoja mielessäni oli - tiedonjanon lisäksi kuva isäni ja isoisäni aikaisesta yhteiskunnasta, missä tutkinnoilla oli vielä sosiaalista merkitystä. Aiemmin tohtorintutkinto toimi ikäänkuin ajokorttina akateemisiin yliopistovirkoihin. Tohtoriopiskelijat valittiin huolella. Tohtoriopintojen keskeyttäminen oli tavallista, eikä keskeyttäneistä kannettu kovin suurta huolta. Nyt yliopistossa pitäisi ajatella samoin kuin oppivelvollisuuskoulussa: oppilaan/opiskelijan opintojen hidas eteneminen on pedagoginen ongelma. Haluan silti ajatella, että yliopistossa kyse on ehkä ammatinvalinnan ongelmasta. Olen kuullut monen jatko-opiskelijan tunnustavan, ettei tutkimunen kiinnosta heitä oikeasti - ainoastaan titteli kiinnostaa.

Nykyään tohtorintutkinto on pikemminkin minimivaatimus. Kyse on akateemisen koulutuksen inflaatiosta. Kaikki tietävät, että tohtoritulva on laskenut väitöskirjojen tasoa. On siis turvallisempaa suhtautua väitöskirjoihin samalla tavalla kuin muihin opinnäytteisiin. Tuo näkökanta on lähellä sitä, mikä on ollut jo pitkään tapana angloamerikkalaisessa maailmassa - mutta vieras saksalaiselle akateemiselle perinteelle.

Juttelin vähän aikaa sitten Jenan yliopiston kasvatushistorian professorin kanssa. Hän kertoi hämmästyksekseni, että monet saksalaiset tutkijat kamppailevat samankaltaiseten ongelmien kanssa kuin me. Myös heidän tehokkuutensa mitataan artikkelinimikkeiden määrällä. Huvittavaa tässä on se, että myös heillä näyttää olevan kova paine julkaista englanniksi. Ihmettelimme yhdessä, miten esimerkiksi herderiläisen kansallisuusajattelun keskeinen käsitteistö kääntyy saksaksi. Professori huokaisi, että onhan niitä käännöksiä ilmestynyt, mutta saksalainen idealismi, varhainen kansallisromantiikka tai kasvatusajattelu eivät kiinnosta englantilaisia tai amerikkalaisia tutkijoita. Sama koskee muuten ranskalaisen kielialueen pedagogiikkaa.

Epäpätevä

2008-06-17T17:11:00.004+03:00

Tänään tuli tieto, että minulla ei ole mahdollisuuksia tulla nimitetyksi laitoksellamme tätettävään professuuriin. Samalla kuulin, että opiskelijat olivat kannelleet hitaasta esseentarkistuksestani laitoksen johtajalle. Nämä asiat liittyvät yhteen siinä mielessä, että opetus- ja laitostehtäviä oteta käytännössä huomioon virjoja täytettäessä - ne kun voi hoitaa niin monella tavalla. Viranhoidon laadun puolueeton arviointi on vaikeaa. Laitosjohtajan työ (mitä olen viime kuukaudet hoitanut) koostuu sirpaleista. Sitä on vaikea muille selittää. Ei ole harvinaista, että koko päivä kuluu aivan toisenlaisissa tehtävissä kuin mitä oli aamulla suunnitellut.

Tiedekunnan ja rehtorinviraston - oikeastaan opetusministeriön - kaavailemat hallinnolliset uudistukset syövät kauheasti aikaa ja ennen kaikkea voimia. Yhtenä päivänä kuulee, että laitoksemme puutarha on joutunut (jälleen kerran) kasvottoman virkakoneiston hampaisiin. Tuollaisia aloitteita tekevillä tahoilla ei tietenkään ole mitään käsitystä edes sellaisista asioista kuin mitä puutarhan ylläpito maksaa ja mihin sitä käytetään. Ei kai tarvitse erikseen sanoa, että puutarhallamme ei ole mitään esteettistä tai kulttuuriarvoa päätöksiä tehtäessä. Huomattakoon, että se on viimeinen toiminnassa oleva seminaarin puutarha Suomessa.

Sain tänään valmiiksi yhdennentoista gradulausunnon. Seuraavassa laitosneuvostossa on yhdeksän ohjaamaani gradua; parissa olen toisena tarkastajana. Olen lukenut kaikki ohjaamani työt jokaisessa työvaiheessa ja vielä kertaalleen lausuntoa laatiessa. Lähes jokaiselle ohjaamalleni työlle ehdotetaan sangen kohtuullista arvosanaa. Pystyn kirjoittamaan korkeintaan kaksi järkevää lausuntoa päivässä - olettaen, että samana päivänä ei ole kokouksia ja aikaa vieviä laitostöitä. Viime viikolla niitä kyllä oli aivan riittävästi. Haastattelin valintakokeissamme kolmena päivänä yhteensä 35 hakijaa ja lisäksi arvioin useita ryhmäkeskustelutilanteita. Kolmannen päivän iltana mieli oli tyhjä. Silti harteilla painoi jatkuva tieto siitä, että kotona odottavat lausunnot kirjoittaista, esseet arvoiontia ja tilastokurssin näyttötyöt tarkastamista. En pystynyt illalla tekemään enää mitään järkevää. Kuuntelin Black Sabbathin klassikkoa Heaven and Hell useaan kertaan. Dion metafysiikkaan viittaava sanoitus on aina tuntunut kiehtovalta:

The lover of lifes not a sinner
The ending is just a beginner
The closer you get to the meaning
The sooner youll know that youre dreaming
So its on and on and on, oh its on and on and on
It goes on and on and on, heaven and hell
I can tell, fool, fool!

Well if it seems to be real, its illusion
For every moment of truth, theres confusion in life
Love can be seen as the answer, but nobody bleeds for the dancer
And its on and on, on and on and on....

Dio toteaa arvoituksellisesti, että "nobody bleeds for the dancer", mutta palaa asiaan viimeisessä säkeistössä:

They say that lifes a carousel
Spinning fast, youve got to ride it well
The world is full of kings and queens
Who blind your eyes and steal your dreams
Its heaven and hell, oh well
And theyll tell you black is really white
The moon is just the sun at night
And when you walk in golden halls
You get to keep the gold that falls
Its heaven and hell, oh no!
Fool, fool!
Youve got to bleed for the dancer!
Fool, fool!
Look for the answer!
Fool, fool, fool!

Yea, i'm bleeding! Voisitteko hyvät opiskelijat luottaa siihen, että en makuuta töitänne yhtään ylimääräistä tuntia. Voisitteko luottaa siihen, että luen tarkasti kaikki minun arvioitavaksi tulleet työt? Ei, hetkinen, ehkä joku pelkää juuri sitä? Minulla ei nyt ole mitään hävittävää - paitsi teveyteni ja kesälomani. Teidän kiireenne ei ole enää minun kiireeni. Vetäydyn vuorelle hiomaan opetustaitoni niin suureksi, että voin lopulta unohtaa koko sanan merkityksen.

Hyvin perusteltu väärä päätös

2008-05-29T13:11:00.004+03:00

Kari Uusikylä kertoi Opettaja-lehdessä ilmestyneessä kirjoituksessaan jättäytyvänsä syrjään yliopistosta. Uusikylä kirjoittaa:

"Irtaudun tämän lukukauden jälkeen yliopistosta. Voisin jatkaa viisi vuotta, mutta en halua toimia vakaumustani vastaan, kumarrella sätkynukkena niitä näkymättömiä narusta vetelijöitä, joita nyt kumarrella pitäisi. En suostu kerjäämään laatupalkintoja, kiillottamaan kilpeä, muokkaamaan imagoa. [...] Koulutusjärjestelmän arvot riippuvat yhteiskunnan arvoista. Kohtuullisuus, suhteellisuuden ja kauneuden taju sekä yhteisvastuu uhkaavat hävitä. Esikuvaksi on nostettu ahne rohmuaja, ns. menestyjä, joka ei välitä tippaakaan lähimmäisistään. Ehdotukset maakuntayliopistojen lakkauttamisesta edustavat pöyristyttävää yksisilmäisyyttä, suomalaisen sivistyksen ja suuren kansanosan halveksuntaa."

Päätös on yksilöltasolla ymmärrettävä, looginen ja moraalisesti kannatettavakin, mutta yhteisömme kannalta se on harmillinen. Uusikylä on kuulunut siihen harvalukuiseen kasvatustieteilijöiden joukkoon, joka on pitänyt tarpeellisena ottaa osaa kasvatusta koskevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tosin ei eläkkeelle jääminen osallistumista estä. Tärkeän viran haltijana hänen näkemyksillään on ollut mielestäni paljon painoarvoa. Erityisen merkittäväksi tuon osallistumisen on tehnyt se, että Uusikylä on rohkeasti uskaltanut asettua valtavirtaa vastaan. Se on usein merkinnyt poikkeamista poliitikkojen, yliopiston hallinnon ja muiden propellihattujen edustamasta linjasta.

Nyky-yliopistossa valta on usein kätkettyä, kasvotonta. On vaikea sanoa kuka on henkilökohtaisesti vastuussa viimeaikaisista päättömistä uudistuksista. Kuka heikentää työolojamme, kenen ansiosta joudumme suorittamaan jatkuvasti enemmän? Kuka näitä jatkuvia uudistuksia tehtailee? Opetusministeriö väittää, että yliopistot päättävät itse toimistaan. Yliopistojen rehtorit (Helsinkiä lukuunottamatta) syyttävät opetusministeiötä ja valtionvarainministeriötä.

Minun on helppo jakaa Uusikylän tekstistä kumpuava turhautuneisuus, väsyneisyys, epätöivo ja inho. Jatkuva epävarmuus laitoksen perusrahoituksen riittävyydestä ja koko laitoksen säilymisestä, pakottaa toimimaan lyhyellä tähtäimellä. Meillä on syksyllä auki täyttämättä noin 15 virkaa, mutta mitään takeita asioiden etenemisestä ei ole. On käytännössä erittäin vaikeaa toteuttaa suunnitelmallista opettajankoulutusta väliaikaisten tuntiopettajien varassa. Ja jos kaikki virat saataisiin täyteen ihmeellisen onnenpotkun seurauksena, ei perusrahoituksemme riittäisi edes palkanmaksuun - eihän se riitä edes nykyiselle henkilökunnalle.

Tämä on yksi keino ajaa alas filiaaleja, etäispesäkkeitä. Ei täytetä virkoja, teetetään pienellä henkilökunnalla koko ajan enemmän töitä ja ihmetellään sitten, miksi opettajankouluttajat eivät julkaise tutkimuksia ja hanki ulkopuolista rahoitusta. Eläköityvät kollegat virnistelevät minulle, että onneksi he pääsevät pois uuden yliopiston alta. Suuret ikäluokat näyttävät purkavan nyt sen minkä he rakensivat 1970-luvulla. Ja viime töikseen he ulosmittaavat itselleen ennätyseläkkeet.

Uusikylän kannanottoja on aina leimannut syvä pyrkimys demokraattisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Tulin kerran ajatelleeksi, että hän on omaksunut Snellmanilaisen näkemyksen sivistyneistön tehtävistä. Sivistyneistön on käytettävä oppineisuuttaan ja virka-asemaansa siten, että he edistävät koko kansan etua. Tähän kuuluu, että oma etu unohdetaan. Y.S. Yrjö-Koskinen muotoili Snellmanin ajatuksen tähän tapaan:

Se ihminen, joka sekä tietää että tahtoo sowittaa työnsä ja toimensa yhteisen hywän palwelukseen, se ihminen kutsutaan siwistyneeksi. [...] Mutta tawallisinakin aikoina woipi tawallinenkin ihminen monella tawalla lähimmäistänsä hyödyttää, jos wain hänessä elää totinen siwistyksen ja kristillisyyden henki. Yksityisellä elämällänsä hän woipi olla muille esimerkiksi ja kehoitukseksi rehellisyyteen ja toimeliaisuuteen; kunnallisessa elämässä hän woi walwoa ja hoitaa likimäisen ympäristönsä onnea ja menestystä, ja wiimein hän kansakunnan yleisissäkin asioissa woipi autella ja puolustella kaikkea, mikä on isänmaalle hyödyksi ja kunniaksi. Se into, joka näillä aloilla näin waikuttaa, kutsutaan isänmaan-rakkaudeksi.(Y.S. Yrjö-Koskinen 1861, Rikkaudesta)

Kari, sinun osallesi on langennut raskas ja usein myös epäkiitollinen tehtävä edustaa sivistyneistöä. Siitä tehtävästä ei voi jäädä eläkkeelle.

liian korkealentoista opetusta

2008-03-26T21:57:00.003+02:00

Opetussuunnitelmassamme on varattu syventävälle tilastokurssille 6 tuntia luentoa ja kahdeksan tuntia harjoituksia. Opiskelijan odotetaan tämän lisäksi opiskelevan omatoimisesti 35 tuntia, mistä osa kuluu näyttökokeen tekemisessä. Se onkin kurssin ainoa "tentti". Luennoille ei ole osallistumisvelvollisuutta, eikä yhtäkään kirjaa ole pakko lukea. Puitteet ovat siis hienot omatoimiselle opiskelijalle. Mitä arvelette, toimiiko tällainen opetussuunnitelma OKL:ssä?

No ei toimi. Aloin vähän huolestua ensimmäisellä demolla, kun kukaan ei näyttänyt muistavan miten SPSS:tä otetaan frekvenssejä. Ei hätää, ajattelin, sellainen unohtuu kyllä helposti. Sitten havaitsin, että syventävälle kurssille osallistuneilla ei näytä olevan käsitystä jakaumista tai erilaisista muuttujien asemista. Olin kovasti koettanut selittää luennolla näitä asioita, mutta selvästi heikolla menestyksellä. Äkkäsin sitten kysyä, kuinka moni kahdenkymmenen hengen ryhmästä oli osallistunut luennolleni. Kaksi viittasi. Toinen tosin sanoi, että ei ollut enää tullut toiselle luennolle, koska ensimmäinen luento oli tuntunut niin vaikealta. Luento oli ollut kuulema liian korkealentoinen. Yksi kertoi jääneensä pois ulkomaanmatkan vuoksi, toinen muuten vain. En ryhtynyt kuulustelemaan enempää.

Mitähän minä sitten luennolla käsittelin? Esitinkö, miten tilastoanalyysit lasketaan käsin? Vaikeita kaavoja ja sekavia taulukoita vai? Ei muistaakseni. Koetin käydä läpi "peruspaketin" erilaisia tilastollisia analyysimenetelmiä sekä muutaman monimuuttujamenetelmän. Kaikki erilaisten tosielämän esimerkkien avulla. Olen aina itse oppinut helpommin "hands on", eli tekemällä. Muistan asiat, jos minulla on mielessäni sovelluskohde. Ja näitä sovelluksia koetin tarjoilla. On todella turhauttavaa pitää tilastoharjoituksia opiskelijoille, jotka eivät ole vaivautuneet a) luennoille tai b) opiskelemaan itsenäisesti luennoilla käsiteltyjä aihepiirejä.

Ongelma on siinä, että en pysty opettamaan tilastotiedettä jos opiskelijat eivät ymmärrä sanojani. Päädyin tänään - turhauntuneena ja kyllästyneenä - näyttämään, mitä nappeja pitää painella SPSS:tä jos haluaa tehdä sen tai sen analyysin. Tulosten tulkinnan jätin laiskanläksyksi. Alennuin kostamaan. Alennuin käyttämään joukkorangaistusta. Yliopistossa! Tuliko minusta se vihaamani arrogantti matematiikan opettaja. Ääääk! Ei. Neuvon mielelläni yksinkertaisimmatkin asiat kymmeniä kertoja, jos näen opiskelijan ponnistelevan, sitoutuvan opiskeluun. Jos opiskelija ponnistelee lomalla Etelä-Euroopassa silloin kun pitäisi tehdä töitä, loppuu minun hyväntahtoisuuteni siihen.

Opettajaksi opiskelevien liiton (SOOL) viime syksynä julkaisemassa OKL -arvioinnissa todetaan, että laitoksessamme on liian helppoja kursseja. Lisäksi opettajien taso vaihtelee paljon. En ota syytä niskoilleni, vaikka luulen, että kritiikki pitää paikkansa. Tein helvetisti töitä valmistautuessani luennolle ja demoille. Se kai tässä sitten turhauttaa.

Pekka sanoi joskus, että OKL:ään hakeutuu paljon sellaisia opiskelijoita, jotka eivät halua olla matematiikan kanssa tekemisissä. Mutta eihän tilastotiede ole matematiikkaa ;-D

VAKAVA:n satoako?

2008-03-16T20:41:00.002+02:00

Otsikko kuulostaa japanilta :-P

Kuten ehkä tiedätte, otettiin viime vuonna käyttöön uusi opettajankoulutuksen opiskelijavalintajärjestelmä. Uudistuksen tarkoituksena oli "keventää ja yksinkertaistaa raskasta valintamenettelyä". Käytännössä uudistus merkitsi ensimmäisen vaiheen pistelaskun muuttamista siten, ettei kokemuspisteillä tai yo-tutkintotodistuksen äänimäärällä ole enää vaikutusta valintakokeeseen pääsyyn.

Kuuluin uudistuksen kriitikkoihin. En tiedä kuuluinko vähemmistöön, sillä yleistä mielipidettä siitä ei kartoitettu tai kyselty. Sittemmin lievensin kantaani, kun
havaitsin tilastoista, että monivalintakokeen pistemäärä näytti korreloivan yo-todistuksen äänimäärän kanssa.

Lehtorit ja opintoneuvojamme ovat viestittäneet minulle, että uusilla opiskelijoilla vaikuttaa olevan vakavia motivaatiovaikeuksia. Ryhmä poikkeaa kuulema suuresti aiemmista vuosikursseista. Uusille opiskelijoille ei näytä olevan selvää se, että yliopistossa on tarkoitus opiskella. Tämä on paradoksaalista, kun muistetaan mihin ammattiin he ovat valmistumassa.

Kuinkahan luotettavia tuollaiset puheet ovat? Ne perustuvat tietenkin vain muutaman opettajan tunnelmiin - ja ovat pinnassa ehkä hankalan demon jälkeen. Mutta silti. En ole aiemmin kuullut tällaisia valituksia OKL:ssä. Ja nyt tuollaisia tietoja on tullut monelta suunnalta. Muistan kyllä, että eri vuosikursseilla on ollut erilaiset habitukset. OKL:ssä sen huomaa helposti, koska kurssit joutuvat tekemään paljon yhteistyötä. Olen kyllä ollut itsekin huomaavinani muutosta tapahtuneen. Uusien opiskelijoiden habitus on jotenkin erilainen... välinpitämätön. Tai sitten olen vain tulossa vanhaksi ja entistäkin kiukkuisemmaksi.

En suostu vielä uskomaan, että nautimme tässä VAKAVA:n satoa. Vaikka kieltämättä tekisi mieleni huomauttaa, että toimivan järjestelmän korjaaminen ei aina johda vielä toimivampaan järjestelmään.

Pitäisi ehkä mitata uusien opiskelijoiden motivaatiota. Ehkä kannattaisi kerätä aineistoa haastattelemalla pitkän linja lehtoreita.

käydään katsomassa kysymykset

2008-02-29T12:46:00.006+02:00

Järjestimme työparini, prof. S:n kanssa syventävän metodikurssin tentin pari päivää sitten. Tai itse asiassa S sen järjesti ja olin tekevinäni jotain muuta muka kiireisempää. Tentissä oli ollut paljon väkeä ja aloittaminen oli viivästynyt. S. kertoi, että kysymysten näkeminen oli herättänyt hilpeyttä joissakin opiskelijoissa. Yli kaksikymmentä oli jättänyt tyhjän paperin - siis luopunut tentistä. He olivat ilmeisesti tulleet niin sanotusti "katsomaan kysymykset".

Olen sen verran tosikko, että en ollenkaan ymmärrä miten kysymysten katsominen voi edistää opintoja. Minulla on sellainen lapsellinen luulo, että aikaisempien tenttikysymysten keräileminen ei ole kovin hyvä opiskelustrategia.

Miksi kysymykset kannattaa käydä katsomassa?

Eikö tenttiin kannattaisi joko valmistautua kunnolla tai ei ollenkaan. Eikö se, että selailen kirjaa hätäisesti, ja käyn katsomassa kysymykset, vie lopulta eniten energiaa? Ja murentaahan se jossain vaiheessa itseluottamustakin... Tai oikeastaan vain reflektiokykyiset opiskelijat ovat vaarassa. Muut voivat tukeutua attribuutioihin. Tässäpä pari kätevää selitystä:

En edes yrittänyt tosissani
No se on ihan hullu tentaattori
Se kurssi on aivan liian vaativa tavalliselle opettajaopiskelijalle
tuli yllättäviä muita kiireitä, joten en pystynyt opiskelemaan (vaikka niin on käynyt jo kaksi kertaa peräkkäin)

Selitykset 2 ja 3 ovat vaarallisia ja pidemmän päälle epäterveellisiä.

Ehkä kysymykset kannattaa käydä katsomassa, vaikka ei olekaan valmistautunut tenttiin ollenkaan. Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka onni potkaisisi "helpon" kysymyksen muodossa. Tarkoitan tässä helpolla kysymyksellä sellaista, mihin voi vastata tenttikirjan sisällysluettelon/ yleistietojen tai koulutuksen aikana omaksuttujen fraasien avulla. Pelkäänpä, että kasvatustieteessä on edelleenkin niitä tenttejä, joista pääsee läpi korostamalla "oppijan yksilöllisyyttä" ja hänen "kaikenpuolisen kehityksensä tukemista". Fraasia voi täydentää kirjoittamalla jotain ympäri pyöreää lapsen psyykkisen, fyysisen ja motorisen kehityksen huomioimisen tärkeydestä. Onko näin?

ajatusleikki

2008-02-27T18:01:00.005+02:00

Ajatusleikit voivat olla vaarallisia, mutta menköön nyt tämän kerran:

Ihmisten luokitteleminen on hauska ja julma harrastus. Seuraava luokittelu ei taida olla ihan ... hmm.. no, päätelkää itse.

Pitkän kokemukseni ja loistavan ihmistuntemukseni perusteella esitän, että psykologian, erityispedagogiikan ja monen muun "sosiaalialan" opiskelijat voidaan jakaa kolmeen - luultavasti yhtä suureen ryhmään:

(33,3%) Maailmanparantajat: He uskovat pystyvänsä tekemään maailmasta paremman paikan. Ja toden totta, he ovat todella tärkeä ryhmä: ilman heitä maailma olisi paljon pahempi paikka.
(33,3%) Tirkistelijät: Heille koulutus tarjoaa "extreme -kokemuksia", kuvauksia kauheista ihmiskohtaloista, tietoa siitä mikä kaikki voi mennä elämässä pieleen. Pohjimmiltaan kyse on halusta kauhistella sitä, miten surkeasti toisilla on asiat. Samalla kun tuo voyerismi tuo tyydytystä, se myös lohduttaa. Tirkistelijälle on lopulta tärkeää se, että jollakin muulla on asiat huonommin kuin hänellä itsellään. Hän ei kuitenkaan ikinä myönnä edes ajattelevansa mitään tällaista.
(33,3%) Kouluttajan kannalta hankalin ryhmä on "Itsensäparantajat". He hakevat koulutuksesta ratkaisua omiin psyykkisiin ongelmiinsa. He ei ole välttämättä tietoisia motiiveistaan koulutuksen alussa, mutta itsensäparantajalla voi olla epämääräinen tunne siitä, että hänellä ei ole kaikki ihan kunnossa. Reflektiokykyisimmät itsensäparantajat kehittyvät koulutuksen kuluessa maailmanparantajiksi tai tirkistelijöiksi.

Tirkistelijä voi muuttua maailmanparantajiksi kun kyllästyy extremeen. Ne jotka eivät kestäkään extremeä voivat joutua pöydän toiselle puolelle. Maailmanparantajia uhkaa kyynistyminen, mutta sen prosessin tulos ei mahdu tälle asteikolle.

Itseymmärrystä voi kai lisätä opintojen avulla. Ehkä se on siihen hyväkin keino. Voikohan oppimisvaikeuksista koko kouluaikansa kärsinyt voi saada lisää itsevarmuutta tutustumalla evaluaation teoriaan?

Ehkä on olemassa vielä neljäs ryhmä: manipuloijat. Tähän ryhmään kuulusivat ne, jotka hakevat psykologian opinnoista keinoja saada vaikutusvaltaa (sopii hyvin mm. moniin konsultteihin). Jätän tämän ryhmän kuitenkin muodostamatta, sillä minusta tuntuu ettei sitä todellisuudessa ole. Tarkoitan, että manipulaattorieilla ei yleensä ole todellista substanssiosaamista.

muut tietävät mitä sanot

2008-02-26T15:23:00.004+02:00

Seurailen mielenkiinnolla muutamaa moottoripyöräfoorumia. Vakituinen foorumikierrokseni alkaa yleensä pohjoisamerikkalaiselta BMW-K.com sivustolta. BMW -moottoripyörä ei omasta mielestäni ole mikään erityinen signaali omistajansa arvoista tai makutottumuksista. Kuitenkin tuota sivustoa lukiessani olen havainnut, että porukka vaikuttaa melko varakkaalta. Monella on tallissaan useampia pyöriä, toiset ostelevat tuhansien eurojen viritysosia - eikä ainakaan kavereille näytetä, että lompakon keveneminen tuntuisi jossain. BMW -kuskit toistelevat toisilleen, että he omistavat korkeatasoisen ja näyttävän moottoripyörän. Samalla muistetaan halveksia japanilaisia "tusinamopoja", "muoviluoteja".

Foorumin ylläpitäjä "Shiva" on aivan oma lukunsa. Kukaan ei ole pystynyt selvittämään, saako hän palkkaa BMW-USA:lta, vai onko hänen kiivas, lähes uskonnon omainen luottamuksensa baijerilaisen moottoritehtaan tuotteisiin aivan sisäsyntyistä. No joka tapauksessa "Shiva" on mielestään ammattimainen koeajaja ja erehtymätön moottoripyöräasiantuntija. Ja varokoon se, joka kehtaa väittää, että viattomassa K-sarjan BMW:ssä voisi olla vikoja tai peräti suunnitteluvirheitä. Myös Harley Dawitsonin kehuminen on kiellettyä. Toisaalta on sanottava, että foorumiin kuuluu erittäin asiantuntevia ja avuliaita pitkän linjan motoristeja. Tuo seikka - sekä Evoluzionen (viritysosafirma) Kenin kommentit tekevät BMW-k:sta mielenkiintoisen keskustelualueen. Olen viime aikoina ollut havaisevinani, että maahantuojan ja itse valmistajankin on täytynyt alistua ottamaan huomioon foorumilla raportoidut puutteet ja viat. Pikkuvikoja kieltäydyttiin aiemmin korjaamasta väittämällä, että vastaavaa ei ole esiintynyt muilla... Nykyään homma ei käykään enää niin. Tälläkin hetkellä foorumeilla pyörii nimilistoja, jossa voi raportoida oman prätkänsä vioista. Sitten tehdään yhteenlaskua.

Jos Shivan foorumi on sivistyneille ja varakkaille, niin k-bikes.com on kapinallisille. Siellä käyty keskustelu muistuttaa usein sellaista, mitä voi kuulla pubeissa illan puolivälissä. Hyvää vastapainoa edelliseen verrattuna.

Kolmas vakituisesti seuraamani MP -foorumi on kotimainen moottoripyörät.org. Sivustolla käydään kaikenlaisia keskusteluja, eikä noobeja yleensä karsasteta - ainakaan jos he kuuluvat samaan heimoon. Tunnelma on yleensä rento ja leppoisa... tai no, ellei huomioida paria keskustelunaihetta. Varma vääntö syntyy tällä tavalla:

Olen aloitteleva moottoripyöräilijä. Kannattaako minun hankkia nahkat vai goreasu?
Ducati vs. muu maailma
Custom vs. kyykyt (HD vs. muu maailma)

Viime päivinä moni keskustelija on kommentoinut YLE:n uutisoimaa Erkki Tuomiojan ehdotusta bensakorttien käyttöönotosta. Porukka kirjoittaa oikeasti tai leikisti raivoissaan siitä, kuinka kaikki poliitikot ja etenkin Tuomioja ovat epäluotettavia typeryksiä. Tämä toistuu useammissa kannanotoissa, vaikka jotkut näyttävätkin huomanneen asiaan liittyvän muitakin näkökohtia. Asian uutisoinut toimittaja "unohti" mainita, että kommentti oli ironinen ajatusleikki. Kuvio on hämmästyttävällä tavalla sama kuin se parin viikon takainen Tali-Ihantala -jupakka. En voi uskoa, että kokenut poliitikko katsoisi asiakseen ehdoin tahdoin herjata ensiksi suomalaisten "pyhintä taistelua" ja sitten seuraavalla viikolla ehdottaa yksityisautoilun rajoittamista - onhan auto yksityisyyden ja itsemääräämisoikeuden symboli :-).

Hei, mutta pakastahan puuttuu enää se, että jokin lehti kertoisi Tuomiojan ehdottaneen uutta kieltolakia. Silloin hänet olisi pelattu pois sos.dem puolueen puheenjohtajakisasta ja paikka voitaisiin täyttää jollakin YLE:n toimittajien ja Kristiina -instituutin hyväksymällä hakijalla. Oma arvaukseni on, että "tiedotussota" liittyy olennaisesti puheenjohtajavaaliin.

Koko tuo Tuomioja -jupakka on hyvä esimerkki siitä, kuinka vähän voit itse vaikuttaa siihen mitä muut luulevat sinun sanoneen.

vain opettaja voi käyttäytyä huonosti

2008-02-22T19:32:00.005+02:00

Eilisen (21.2.2008) Iltalehden lööpissä kerrottiin, että: "Poliisi tutkii 7-vuotiaan pahoinpitelyä. Äidin tuska: Opettaja kävi poikani kimppuun". Ostin lehden, ja näin oli raflaava lööppi tehnyt tehtävänsä.

Lehden sisäsivuilla oleva juttu sai verenpaineeni nousemaan. Iltalehden valpas toimittaja Karri Lehtiö on onnistunut vääntämään lööpin siitä, että koululaisen äiti on jättänyt tutkintapyynnön lapsensa erityisopettajan toiminnasta.

Mielestäni tässä asiassa ei uutiskynnyksen pitäisi ylittyä - ei ainakaan ennen kuin syytekynnyksen on todettu ylittyneen. Karri Lehtiö kirjoittaa tekstissään, että "Poliisi epäilee: opettaja pahoinpiteli 7-vuotiaan". Ei poliisi epäile, vaan tutkii. Ole Karri tarkkana käsitteiden kanssa. Tutkintapyyntö ei merkitse sitä, että opettaja olisi syyllinen. Poliisi ryhtyy tutkimaan asiaa, kun on todennäköisiä syitä epäillä rikosta. Tutkinnan jälkeen päätetään, ylittyykö syytekynnys. Ja vaikka syyte tulisikin, se merkitsee asian viemistä tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Lehtitietojen perusteella lapsi ei osannut kertoa, mitä koulussa oli tapahtunut. Tämä ja pari muutakin tietoa viittaa siihen, että kyseessä ei ole aivan tavallinen oppilas, ei myöskään sosiopaatti. Nämä ovat vaikeita asioita. Poliisi on luultavasti arvioinut - ihan oikein - että asiaa on tutkittava koska oppilaalla ei ole kykyä kuvata tapahtumia. Lisäksi vanhemmat varmastikin epäilevät, että koulusta ei saa puolueetonta kuvausta tapahtumista, ja ovat siksi kääntyneet poliisin puoleen. Ymmärrettävää ja selvää. Vanhemmat pitävät oman lapsensa puolta, vaikka se merkitsisikin toisten silmissä ylireagointia. He tuntevat lapsensa, ja tietävät milloin hän ei käyttäydy normaalisti (so. on tolaltaan). Jotain on tapahtunut.

Olisi hyvä, jos iltalehti seuraisi tätä juttua loppuun saakka. Tuleeko syytettä, miten käy oikeudessa. Samalla voisitte julkaista pienen tietopaketin siitä, kuinka moni poliisille estetty tutkintapyyntö on viime vuosina johtanut opettajan tuomioon syylliseksi virkavirheeseen. Entä kuinka moni opettaja on saanut tuomion oppilaaseen kohdistuneesta väkivallasta? Luulen, että OAJ:n lakimies osaa vastata kysymyksiinne.

Käsitykseni mukaan todella moni tällaisista jutuista paljastuu lopulta aivan toiseksi kuin miltä aluksi näytti, mutta ne eivät ole uutisia. Opettajan salassapitovelvollisuus estää häntä puolustautumasta julkisesti. Tällaisten juttujen taustalla on usein vanhempien omat ongelmat yhdistyneenä epämääräiseen tunteeseen siitä, että oma lapsi ei ole normaali.

Tässä uutisoidussa tapauksessa kyse lienee kuitenkin muusta. Ymmärsin rauhoituttuani, ettei tilanteen ymmärtämisen kannalta olennaista tietoa ei kerrottu lehtijutussa. Kuitenkin erityispedagogiikkaa tuntevat lukijat osaavat varmasti tehdä johtopäätöksiä miksi tutkinta aloitettiin, vaikka oppilas ei pysty kertomaan mitä oli tapahtunut, eikä hänestä ilmeisesti ole löytynyt merkkejä väkivallasta. Kannattaa kiinnittää huomiota lehtijutussa olleeseen tietoon oppilaan herkkyydestä ääniin.

Toivon, että mikäli tuo jutussa mainittu erityisopettaja todetaan syyttömäksi, hän tekee tutkintapyynnön Äidistä. Ei kostoksi, vaan siksi koska vanhemmat päättivät käyttää julkisuutta hyväkseen ajaakseen omaa asiaansa. Rikosnimikkeenä on "perätön ilmianto". Iltalehden juttu toimisi tässä oikeusjutussa oivallisena näyttönä.

Yleisesti ottaen - viittaamatta nyt edellä käsittelemääni tapaukseen - voidaan kai todeta, että oppilaiden erilaisten ongelmien diagnosointi johtaa dilemmaan. Kun jokaisen käytöshäiriön - en puhu nyt vammaisuudesta - taustalla nähdään olevan diagnostisoitavissa oleva kehityshäiriö, yksilöllinen piirre, sairaus tai erityislaatuisuus, ei huonoa käytöstä enää ole. Se, mikä ulkopuolisesta näyttää oppilaan huonolta käytökseltä onkin vain jonkin erityislaatuisuuden tulosta. Tällaisessa maailmassa vain opettaja voi käyttäytyä huonosti.

En tietenkään moiti diagnoosien tekemistä, vaikka epäilenkin suuresti joidenkin diagnoosien pätevyyttä. Esimerkiksi ADHD -diagnoosi tehdään arvioimalla, toteutuvatko kyselylomakkeessa esitetyt - melko yleisluonteiset väittämät. On osoitettu, että tämänkaltaiset diagnoosit ovat hyvin kulttuurisidonnaisia.

"Huonosti käyttäytyvä opettaja" -juttuja ei saa ohittaa olankohautuksella, sillä ammattikuntaan kuuluu varmasti myös alalle epäsopivia henkilöitä. Myös opettajat voivat kärsiä mielen- tai persoonallisuuden häiriöistä. Siksi jokainen tapaus on periaatteessa tutkittava ja otettava vakavasti. Jossakin kulkee kuitenkin kohtuuden raja, täydellinen epäluottamus virkamiehiin on ehkä tuhoisempaa kuin täydellinen luottamus.

hiljaisuuden jälkeen

2008-02-06T22:32:00.001+02:00

Hallintovirkamiehen dilemma on siinä, että mitä enemmän asioista tietää, sitä vähemmän niistä voi kertoa. Omista asioistani voisin tietenkin kirjoittaa, mutta en usko niiden kiinnostavan ketään. Ehkäpä silti uskallan taas vähän avautua, mutta varoitan jo nyt: olette lukeneet tämän virren jo monta kertaa.

Näyttää siltä, että olen käytännössä pätevä mitä erilaisimpiin tehtäviin, mutta muodollista pätevyyttä en vaan näytä saavuttavan. Toimin esimiehenä, erilaisten työryhmien puheenjohtajana, laitoksessamme annettavan opetuksen vastaavana johtajana, kansainvälisten asioiden vastaavana johtajana, väitöskirjaohjaajana, luennoitsijana jne. jne. Systeemi toimii kuitenkin sillä tavoin, että näistä tehtävistä ei voi saada palkankorotusta ennen kuin saavutan professuurin. Muistelen, että UPJ:n (nykyisin VPJ) piti korjata tällaisia epäkohtia. "Vaatitasoa" ei kuulema voi avata tänä vuonna ilman, että myös "henkiosa"avataan. Ja henkiosaa on toivotonta avata koska en ole professori. Kätevää! Kysytte ehkä, että miksi sitten suostun hallinnon orjaksi. Teen sen luultavasti lojaalisuudesta. Laitoksemme johtaja tekee vielä enemmän töitä, ja käytännössä ilman korvausta.

Se suuri englanninkielinen artikkelini tuli takaisin refereelausuntojen kera. Toinen referee moitti, että en ollut huomioinut erästä viime syksynä ilmestynyttä väitöskirjaa ja keväällä NERA:ssa ollutta esitystä. Totta, totta. Ei pitäisi selitellä, mutta silloin juttuni oli jo käytännössä kirjoitettu.

Huhu kertoo, että laitoksemme toimintatavat tullaan arvioimaan ensi keväänä. Tämä on pistänyt vipinää toiminta-asiakirjan laatimiseen. Tuosta asiakirjasta pitäisi löytyä ohjeet oikeastaan kaikkiin mahdollisiin opiskelussa ja hallintotoimissa eteen tuleviin ongelmatilanteisiin. Tämänpäiväisessä kokouksessa mietimme muun muassa, että mitä kirjoitamme otsikon "päihteiden käyttö" alle. Toimintatapa on selvä, mikäli asia koskee työntekijää, mutta epäselvä, jos kyseessä on opiskelija. Voimme kehottaa opiskelijaa hakeutumaan hoitoon, mutta päihtyneen poistaminen luennolta tai demolta on vaikeaa. Opettajalla pitäisi olla pätevää näyttöä väärinkäytöksestä. Lisäksi yliopiston johtosääntö ei tunne sellaista rikkomusta kuin "päihteiden alaisena opetukseen osallistuminen", joten opetuksesta poistaminenkin on vähän kyseenalaista. Ennakkotapauksia ei taida paljoa olla.

Opiskelurikkomus merkitsee käytännössä tenttivilppiä tai plagiointia. Aika kauas on tultu siitä, kun seminaarin lehtorit partioivat kaupungin kadulla ja pelkkä epäilys mahdollisesta viinankäytöstä johti erottamiseen. Onneksi tällaista tapausta ei tietääkseni ole tullut eteemme. Entä, jos opiskelija kärsii mielenterveysongelmista? Tilanne on sama: meillä ei ole mitään keinoja puuttua asiaan (ellei hän laiminlyö opintojaan). Ja jo pelkkien tilastotietojen valossa voidaan tehdä se päätelmä, että yliopisto-opiskelijoiden joukossa on vakavista mielenterveysongelmista kärsiviä henkilöitä.

Tasavertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta korostava hallintokulttuurimme on johtanut siihen, että opiskelijoiden tekemiin räikeisiin rikkomuksiin on todella hankala puuttua - varsinkin sellaisessa tapauksessa, jossa vastapuoli ajaa ponnekkaasti asiaansa. Ymmärrän hyvin miksi tähän on tultu. Toisessa ääripäässä lymyää vielä pahempi peikko: diktatuuri ja mielivaltaisuus.

Kuva: BMW:n oudosta respect -videosta. En oikein osaa samaistua tuohon K1200R:ää ajavaan palkkionmetsästäjään; mutta hei enää reilu kaksi kuukautta...

Kettuterrierin tunnustuksia

2007-11-21T20:10:00.000+02:00

Ystäväni Tri. M. soitti minulle illalla. Tarkoitus oli, kuten M. sen minulle suorasukaisesti ilmaisi, tarkistaa henkisen tilani. Ja M. tietää mistä puhuu, hän on nuoruudessaan nähnyt kaikenlaista työskennellessään suljetulla osastolla. Kirjoitukseni vaikuttivat ehkä vähän pessimistiseltä. Tajusin juuri, että kyynisyyteni ei vaikuta opiskelijoihini myönteisesti. Osalle lienen liian outo esikuvaksi, toisille - niille, joille voisin kelvata - olen ehkä ainoastaan huono esimerkki. Keski-ikäinen tulevaisuuden lupaus. Tässä vaiheessa "lupaava nuori tutkija" ei kuulosta enää imartelevalta.

Nostan itseni niskasta tästä henkisestä suonsilmäkkeestä. Aloitan kertomalla, mistä tuo kettuterrieri putkahti kirjoitukseeni. Jokavuotinen tieteenfilosofian kurssini saa minut aina innostumaan lukemaan kaikenlaista hämärää. Popper ja Kuhn ovat alkupaloja - ne kuuluvat tietenkin peruspakettiin. Olen yrittänyt konkretisoida Kuhnin paradigma-ajattelua pohtimalla, millaisia murroskohtia meidän tieteenalallamme on ollut. En puhu nyt määrällisen ja laadullisen tutkimuksen/ paradigman vastakkainasettelusta - mikä sivumennen sanoen on alkanut tuntua sivuseikalta - vaan "kasvatustieteen harhapoluista". Ehkä sanotte nyt, että olen ymmärtänyt paradigman käsitteen liian laajasti. Se saattaa olla totta, mutta jatkan silti.

Puhe harhapoluista on tietenkin hybristä, nimittäin mikäli kaikki tutkijat pysyttelisivät turvallisilla vesillä, ei uutta löytyisi. Kun oikein rauhassa olen tutkinut kasvatustieteen alalta löytyviä, uskomuksiksi osoittautuneita hypoteeseja, havaitsin niistä yllätyksekseni kaikkia yhdistävän teeman. Se on persoonallisuuspsykologia. Persoonallisuuden analysointi on askarruttanut tutkijoita pitkään ja moni aikanaan arvostetuista ja tunnetuistakin hypoteeseista on jouduttu myöhemmin hylkäämään näytön puutteen vuoksi. Näin on käynyt mm. Gallin fenografialle, grafologialle sekä Kretschmerin ja Sheldonin typologioille. Tämähän on tietenkin olennainen osa tieteen prosessia (fallibilismi, objektiivisuus). Tosin Kretschmerin luonnetyypit elävät yhä arkikäsityksissämme. Vai kuka väittää, etteivätkö lihavat olisi muka leppoisia?

Ja tästä päästään kettuterrieriin. Koetin etsiä kaupunginkirjastosta pseudotieteeseen liittyviä luentoesimerkkejä ja etsiydyin selailemaan parapsykologian hyllyä. Yleisen kirjastoluokituksen mukaan rajatieto kuuluu luokkaan 15 ja persoonallisuuden psykologia luokkaan 14.4. Meidän kirjastossamme nämä kaksi luokkaa ovat käytännössä peräkkäin, koska kokoelma on aika pieni. Katselin luokkaa 14.4 luullen lukevani parapsykologian kirjoja, ja täydestä meni. Monet persoonallisuuden psykologiaa käsittelevät kirjat ovat populaaria konsulttitavaraa, eivätkä niissä esitetyt kuvaukset eroa paljoakaan koirakirjojen lajinmäärityksistä.

Steiner ja ennakkoluulojen kylväminen

2007-11-19T20:17:00.000+02:00

Blogini ei näemmä ole päivittynyt listalla vähään aikaan. Nyt sitten tuli kerralla enemmän luettavaa.

Tänään kasvatushistorian luentosarjani oli edennyt taas Rudolf Steineriin saakka. En oikein vieläkään osaa olla ennakkoluuloton ja puhtaan objektiivinen esitellessäni steinerpedagogiikkaa. Opiskelijat voivat onneksi muodostaa oman mielipiteensä käsitellyistä asioista. Kehotin heitä menemään ensi torstaina naapurikaupungin steinerkoulussa pidettävään esitelmätilaisuuteen. Tiedän, että ainakin muutama on menossa. Minunkin pitäisi mennä.

Näyttää siltä, että varmin tapa herättää kiinnostusta steiner-pedagogiikkaa kohtaan on pelotella heitä antroposofialla ja ylipappi W:llä. Sitten vielä sopiva pätkä eurytmiasta, niin keitos on valmis. Olen kuullut, että kriittinen lähestymistapani on innostanut ottamaan enemmän selvää Steineristä ja hänen luomastaan pedagogisesta järjestelmästä.

Indoktrinoiva opettaja ei anna oppilailleen mahdollisuutta tehdä omia johtopäätöksiä, tai arvioida esitettyjä asioita.Indoktrinaatioon kuuluu myös, että oppilaat eivät tule tietoiseksi heihin kohdistetusta manipulaatiosta.

kahdet säännöt

2007-11-19T19:46:00.000+02:00

Pitäisi kirjoittaa gradulausuntoa, mutta nyt ei jaksa. Pitkän työpäivän jälkeen voi kirjoittaa huomaamattaan liian pisteliäästi, liian ankarasti. Sitä paitsi Elisan gradu on ihan hyvä. Hyvä otos, kiinnostava aihe, jänniä tuloksia. Mitä arvelette siitä, että kasvatustieteilijät eivät juuri näytä soveltavan käytäntöön tietojaan oppimisprosesseista? Koulutuksessa puhutaan paljon oppimisesta, mutta se ei näytä koskevan omaa oppimista.

Huomaan joutuvani yhä uudestaan saman problematiikan äärelle. Opiskelija ei voi rakentaa itselleen uutta opettajuutta, ellei hän ensin kyseenalaista tai edes pura opettamista ja kasvattamista koskevia käsityksiään. Toistamme huomaamattamme muilta omaksumiamme malleja. Näyttelemme aikaisempia opettajiamme. Opettajakoulutuslaitoksen opiskelijat oppivat antamaan tenteissä oikeita vastauksia esimerkiksi oppimista koskeviin kysymyksiin, mutta opiskelevat silti tutulla tavalla. Eräässä väitöskirjassa osoitettiin, että opiskelija voi osata kertoa universumin rakenteesta ymmärtämättä siitä oikeastaan sanaakaan. Käytännössä meillä on käytössä useita sääntöjä saman aikaisesti. Opimme, että tentissä vastataan tähän asiaan niin ja niin, oikeasti toimin näin ja näin, mutta vanhemmille ja rehtorille puhun asiasta noin ja noin.

Kahdet, kolmet tai useammat säännöt eivät periaatteessa ole ongelma. Tavallisestihan kyseessä on oikeastaan vain sosiaalinen silmä, kyky joustaa ja muuntaa argumentaatiotaan tilanteeseen sopivaksi. Ammatillisissa kysymyksissä useammat päällekkäiset säännöt aiheuttavat outoja tilanteita. Eräs kollegani, siis kasvatustieteiden tiedekunnassa työskentelevä opettaja pitää aiheellisena moitiskella opiskelijoilleen kasvatustiedettä. Ja kyseessä ei ole väärinymmärretty tutkija, vaan puhtaaksi viljelty olkinukkeargumentaatio: kasvatustiede=tyhmää, teoreettista, turhaa. Vastapuolena oli tietenkin "käytäntö".

Moraalifilosofiaa käsittelevän demon pitäminen on muuten aika hankalaa. Pitää varoa, ettei asetu itse moraalin yläpuolelle... sieltä voisi sitten lausua yleviä periaatteita kansalle. Heh. Demo alkoi moraalidilemmalla. Pitääkö minuutin myöhästyneet opiskelijat ottaa sisään? Ja jos ottaa sisään, niin pitääkö marmattaa myöhästymisestä? Otin heidät sisään, mutta dramaattisesti, marttyyriä näytellen. Okei, myönnän, ei tarvinnut näytellä.

Oletko älykäs

2007-11-17T21:25:00.001+02:00

Oletko itsenäinen ja älykäs? Entä seurallinen, iloinen, reipas ja leikkisä? Tarvitsetko joskus paljon tekemistä ja jonain päivänä vähemmän? Olet ehkä dominova luonteeltasi ja et ehkä tule aina toimeen toisten kaltaistesi kanssa.

Kuvaus sopii myös minuun. Hmm.. ja karkeakarvaiseen kettuterrieriin.

Niitä näitä

2007-11-17T20:39:00.000+02:00

Jaahas. Näyttää siltä, että vaikka tapahtuu paljon, on yhä vähemmän kerrottavaa. Ei oikein voi kuiskailla salanimen takaa, ja vielä vähemmän julkisesti.

Eilen kuulin, että hakemani professuurin lausunnonantajat vahvistetaan seuraavassa tiedekuntaneuvostossa. Se tuntuu yhdentekevältä. En usko mahdollisuuksiini, varsinkin kun yksi kolmesta on ruotsalainen. Häneltä tulen saamaan lausunnon, missä todetaan minulla olevan riittämättömät kansainväliset näytöt. Se on ikävä kyllä totta. Eri asia on, onko sillä merkitystä opettajankoulutuslaitoksen käytännön työn johtamisessa. Minulla on oma lehmä vähän liian syvällä ojassa pystyäkseni kirjoittamaan tästä aiheesta tasapuolisesti ja viiltävän objektiivisesti. Kun mieltä lisäksi kalvaa huoli pätkävirkani loppumisesta, ei oikein jaksa ymmärtää professoriliiton intoa kiristää jatkuvasti professuurivaatimuksia.

Sain eilen myös tietää, ettei uutta UPJ -arviointiani oteta edes käsiteltäväksi. Yliopisto on kuulema määrännyt, että asiaa käsitellään aikaisintaan ensi keväänä. Silloinhan olen tehnyt jo vuoden töitä laitoksen varajohtajana samalla palkalla, minkä olisin saanut pysymällä entisissä hommissani. Outoa, varsinkin kun esimieheni puolsi lämpimästi HENKI -osan korottamista yhdellä pykälällä (lisäys nykyiseen palkkaani olisi ollut n. 200 eur/kk).

Entinen opettajani ja työkaverini Mari nukkui pois yllättäen. Hän olisi päässyt ensi vuonna eläkkeelle. Uutinen oli tyrmäävä. Voitte varmasti uskoa, että surun keskellä on ollut hieman hankala etsiä hänen muistiinpanoistaan merkintöjä opiskelijoiden keskeneräisistä suorituksista.

Laitokseltamme pyydettiin lausuntoa opettajankoulutus 2020 -raporttiin. Kirjoitimme lausunnon. Kirjoitimme hyvän lausunnon ja olimme siihen aika tyytyväisiä. Ja torstaina saimme luettavaksemme tiedekunnan tekemän "tiivistelmän". Yllätykseksemme siinä ei ollut sanaakaan meidän tekstistämme. Ehkä joku ajattelee, että filiaalien lopettaminen siirtäisi rahaa jäljelle jääneille. Toiveajattelua. Ennustan, että filiaalien tai yhdenkin filiaalin lopettaminen merkitsee vain kulujen siirtoa. Osa kulunsiirroista on siirtoa opiskelijoilta vuokranantajille. Osa on valtion sisäistä siirtoa taskusta toiseen. Meidän laitoksemme lopettaminen merkitsisi sitä, että noin 700 opiskelijaa opiskelisi jossain muualla. Määrä pysyisi suurena, vaikka sisäänottoja vähennettäisiinkin.

En voi olla vertaamatta tilannetta hoitajien lakkoon. Kuntatyönantaja on valmis maksamaan aika paljon siitä, ettei vaatimuksiin suostuta. Mikähän on lakon lopullinen saldo?

Ja vuodatuksen lopuksi: yliopistojen rahoitusmallissa on ulottuvuuksia, joista en ole nähnyt paljoakaan keskustelua. Hommahan on periaatteessa ihan hyvä. Rehtori antaa rahaa tiedekunnille ja dekaani jakaa sitä sitten laitoksille. Mutta, entäpä jos dekaani ei halua jakaa tasapuolisesti? Ovatko budjetit kaikkien osapuolten nähtävillä? Dekaani voi päättää rahoista melko itsenäisesti ja mitään budjetteja ei tarvitse jälkikäteen tai etukäteen vertailla. Kätevää. Jos laitos ei suostu lopettamaan itseään, se voidaan kuihduttaa hengiltä. Budjettikortin käyttämisen lisäksi voidaan viivytellä virkojen aukijulistamisessa. Tällöin laitokselta loppuu työntekijät sitä mukaan kun porukkaa jää eläkkeelle. Tämä on tietenkin vain kuvitteellinen esimerkki.

soopaa kannattaa julkaista englanniksi

2007-10-04T21:18:00.000+03:00

Minun on kerättävä kansainvälisiä näyttöjä osaamisestani. Ei siksi, että se olisi tutkimustoimintani sisällön tai laadun kannalta tarpeen, vaan koska meidän suomalaisten tiedemiesten on todistettava pätevyytemme ulkomaisten tiedelehtien kautta. Todistamme pätevyyttämme toisillemme julkaisemalla ulkomaisissa lehdissä. Eihän tässä mitään uutta ole. Näin tiedemaailma toimii. Ja monessa tapauksessa järjestelmä on oikein hyvä.

Kari Uusikylä on uskaltanut epäillä, että menettelyyn liittyy silmänpalvontaa. Olen asiasta täysin samaa mieltä. Meidän kasvatustieteilijöiden ensisijaisen kohderyhmän pitäisi olla suomalaiset opettajat, opiskelijat ja vanhemmat.

Kansainvälisiä julkaisuja englanniksi tehtailevalla on haittana lisäksi vaikeasti käännettävissä olevat käsitteet ja termit. Kuinka saan englanninkielisen lukijan ymmärtämään, mitä fennomaanit tarkoittivat sanalla "kansa"? Tai koettakaapa selittää, miksi "kansakoulu" ja "peruskoulu" ovat eri asioita vaikka kumpikin käännetään tavallisesti elementary (tai primary) school? Koululaitoksen rakenteen selittäminen on vielä helppoa verrattuna aatehistoriallisen analyysin tekemiseen. Kääntäjä joutuu suohon koettaessaan välttää sanaa didaktiikka, koska se merkitsee amerikkalaisille ja englantilaisille jotakin indoktrinaation tapaista toimintaa.

Suomalaisten kasvatustieteilijöiden kansainväliseen julkaisutoimintaan liittyy myös eräs aika vähän esillä ollut tieteenfilosofinen ongelma. Tulin ajatelleeksi sitä pari päivää sitten, enkä ole - ainakaan vielä löytänyt siihen painavaa vasta-argumenttia. Ongelman nimi on lähdekritiikki. Kun suomalainen kasvatustieteilijä viittaa tutkimuksessaan suomenkielisiin lähteisiin, ei kukaan muu kuin suomea taitava lukija voi tarkistaa viittausten oikeellisuutta. Tämä on eräs historiantutkimuksen metodologian kantavia ajatuksia. Tutkijan päättely tulee pystyä purkamaan takaisin alkuperäislähteisiin. Kun kirjoitan vaikka Seminaarilainsäädännön uudistuskomitean muistiosta englanninkieliselle lukijakunnalle, on heidän tavallaan hyväksyttävä esitykseni - pystymättä kritisoimaan esimerkiksi sitä olenko valinnut aineistosta oleellisimman tiedon. Eikö tällainen tilanne ole tieteen pelisääntöjen vastaista? Ainoa keino, jolla tilanne voitaisiin välttää on se, että artikkeli olisi läpikäynyt ensiksi suomenkielisen tiedeyhteisön kritiikin. Niinpä englanninkielinen julkaisutoiminta typistyisi pelkäksi tulosten raportoinniksi.

Mainittakoon, että tilastoaineistojen kanssa ongelmaa ei synny. Luvut ovat lukuja.

Vakava yllätti

2007-09-23T00:06:00.000+03:00

Kuten tätä blogia pidempään seuranneet lukijat tietävät, kuulun VAKAVA -kriitikoihin. VAKAVA on opetusministeriön VAltakunnallinen KAsvatusalan VAlintakoeyhteistyöprojekti. Projektin tarkoituksena on "keventää" ja yhdenmukaistaa alamme opiskelijavalintakokeita. Yksi projektin käynnistämiseen johtaneista tavoitteista oli lisätä uusien ylioppilaiden määrää opettajankoulutuksessa. Toisena tavoitteena oli vähentää koulumenestyksen merkitystä opettajankoulutuksen valintakokeissa (toisin sanoen antaa ylioppilaskokeissa huonosti menestyneille paremmat mahdollisuudet hakeutua (luokan)opettajan uralle). Tuoreiden ylioppilaiden määrän lisääminen mahdollistettiin poistamalla esivalinnasta kokemuspisteet. Esivalinnasta poistettiin myös YO-arvosanat. Niinpä viime keväänä kaikki luokanopettajanammatista haaveilevat ylioppilaat hyväksyttiin esivalintana toimineeseen kirjakuulusteluun. Tuo kirjakuulustelu toteutettiin "älykkäänä" monivalintakokeena. Älkää kysykö mitä se tarkoittaa. Ehkä "älykkyydellä" viitattiin tässä yhteydessä kokeen kysymyksiin ja siinä noudatettuun virheenkorjaukseen (jokaisesta väärästä vastauksesta sai miinuspisteen).

Mielestäni ylioppilastutkinnon suoritusajankohdalla ei saisi olla suurta merkitystä. Jättäessämme yo-todistuksen tason huomiotta tulemme antaneeksi epäluottamuslauseen koulujärjestelmällemme. Eräs tutkija vastasi tähän sanomalla, että tunnemme koulujärjestelmän liian hyvin luottaaksemme siihen. Niinkö? Mielestäni tuon ajatuksen taustalla on väärä näkemys demokratiasta. Hakijoiden tasapuolisen kohtelun on oltava alisteista oppilaiden tasapuoliselle kohtelulle. Se, että tasapuolisuuden nimissä myös lukihäiriöisen hakijan on päästävä opettajaksi ei ole oppilaiden tasa-arvoa.

Olen nyt analysoinut hallussani olevaa esivalinta-aineistoa, mikä kattaa noin 1/6 koko maan tuloksista. Otos lienee silti edustava ja tulokset jossain määrin yleistettävissä. Mitä löysin? VAKAVA -kokeen tulokset korreloivat aika nätisti ylioppilastutkinnon kanssa. Erityisesti reaalikokeessa suoritettu psykologian koe tuntuu olevan yhteydessä monivalintatestissä pärjäämiseen. Tänä kesänä koulutukseen hyväksyttyjen ylioppilastutkinnon taso ei poikkea kovinkaan paljoa edellisten vuosikurssien opiskelijoiden koulumenestyksestä. Pitää silti muistaa, että laitokseemme on jo pitkään päässyt C:n papereilla (ja huonompiakin löytyy). Jyväskylän, Hämeenlinnan ja Helsingin opettajankoulutuslaitoksiin pääsi tänä vuonna heikommilla papereilla kuin luultavasti koskaan aiemmin. Tilanne ei silti ole huolestuttava; opiskelemaan päässeiden yo-todistuksen keskiarvo on M:n tienoilla. Ja en näe mitään syytä siihen, miksi C:n ylioppilaasta tulisi huonompi opettaja kuin E:n ylioppilaasta. Kaikkein heikoimpien ylioppilaiden opinnoista voi muodostua silti aika raskaita, sillä koulutuksemme ei sisällä enää lukiokurssien kertausta läheskään yhtä paljon kuin vielä kymmenen vuotta sitten.

Vaikka VAKAVA näyttää onnistuneen yli odotusten, pitäisi meidän seurata heikoimpien ylioppilaiden menestystä opinnoissaan. Aiemmin kerättyjen tilastotietojen perusteella varsinkin äidinkielen arvosana on yhteydessä myöhempään opintomenestykseen yliopistossa. Mutta kaikkein tärkeintä lopulta on, että valmistuneiden opettajien - on heidän opintomenestyksensä ollut millainen hyvänsä - oppilaat ovat jotakuinkin tyytyväisiä opettajaansa.

Tiedän toki, että opettajan ammatissa pärjääminen ei riipu yksinomaan tiedoista ja aineenhallinnasta - vaikka opettajankoulutus 2020 raportissa tunnutaan niin ajattelevankin. Hannele Niemi - yksi raportin kirjoittajista - totesi eräässä tuoreessa haastattelussa, että filiaalien ongelma on vähäinen sivuainetarjonta (ja siksi ne ovat tarpeettomia). Se ei pidä paikkaansa - ja vaikka pitäisikin, kuvastaa lausuma virheellistä käsitystä opettajankoulutuksen ydinsisällöistä. Kun kysymme valmistuneilta opettajilta, mitä puutteita koulutuksessamme on, eivät he puhu syntaksin jatkokurssista tai todennäköisyyslaskennasta. He
puhuvat oppilaiden ja vanhempien kohtaamisesta, ongelmatilanteista selviämisestä ja omasta kasvustaan opettajuuteen.

Korostan nyt taas kerran. PISA-tulokset eivät ole nykyisen opettajankoulutuksen ansiota. Niillä on turha ratsastaa. Jatkuvat leikkaukset ovat rampauttaneet jo pian kymmenen vuotta laitosten toimintaa. Odotan mielenkiinnolla 2010-luvulla tehtäviä suoritustasomittauksia.

Matkalla hirttolavalle

2007-09-19T00:04:00.000+03:00

Älkää huolestuko. Minulla ei ole aikomusta ryhtyä päivittämään blogiani päivittäin tai edes viikoittain, sillä luulen pystyväni pitämään kirjoitusvimmani aisoissa. Tänään on kuitenkin pakko kirjoittaa.

Opetusministeriö julkaisi aamulla opettajankoulutuksen tulevaisuutta käsittelevän raportin (Opettajankoulutus 2020). Uskon, että monissa muissakin opettajankoulutuslaitoksissa tuota raporttia oli odotettu epävarmoin tuntein. Ja kas! Eipä oltu pelätty turhaan. Työryhmän tekemät ehdotukset näyttävät täältä pääkaupunkiseudun ulkopuolelta katsottuna epäreiluilta. Raportissa maalaillaan tulevaisuudenkuvaa, missä opettajankoulutus on keskittynyt Etelä-Suomeen ja Jyväskylään. Filiaaleilla ei nähdä olevan muuta kuin aluepoliittista merkitystä - huolimatta siitä, että niissä opiskelijoiden valmistumisprosentti on tavallisesti emoyliopistoja suurempi. Pois pienet yksiköt, pois paikallishallinto. Toki ruotsinkielinen opettajankoulutus saa edelleenkin elää omaa elämäänsä Vaasassa.

Professoreilla on raportin kirjoittajien mielestä liikaa opetusta. Normaalikouluissa puolestaan tehdään liian vähän tutkimusta. Opettajankoulutuslaitosten virkarakennetta uudistaessa pitäisi antaa pääpaino tutkimukselle (mikä tarkoittaa kai käytännössä sitä, että kontaktiopetusta vähennetään entisestään) . Tutkimukseen pohjautuva opetus on kannatettava ja oikea ajatus, mutta ainakin omalla kohdallani opetus on virittänyt tutkimusta. Kyse ei siis ole yksisuuntaisesta vaikutuksesta.

Raporttia lukiessa ei voi olla huomaamatta, että työryhmän jäsenten omia yliopistoja kohdellaan paremmin kuin muita. Tai ainakin heidän laitoksillaan tehdyt uudistukset ja ennakoinnit kerrotaan raportissa merkille pantavalla tarkkuudella. Omasta kuulemistilaisuudestamme ei jäänyt raporttiin montaakaan riviä. Tämä on tietenkin vain oma tulkintani.

Mitä opetuksen keskittäminen Helsinkiin, Jyväskylään, Tampereelle ja Turkuun käytännössä merkitsisi? Oletetaan ensiksi, että heillä olisi siihen resursseja filiaalien lopettamisesta "säästyvillä" varoilla (vaikka tällaiset säästöt kuivuvat usein kokoon muutamassa vuodessa, kuten on nähty monien kyläkoulujen lopettamisien yhteydessä). Pystyykö Helsinki tarjoamaan kohtuuhintaista asumista kaikille uusille opiskelijoilleen? Miten Jyväskylässä opintonsa suorittanut opiskelija saadaan lähtemään Lappiin töihin.

Nyt sitten arvaillaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Tämä on nyt kolmas kerta 15-vuotisella OKL-urallani, jolloin laitoksemme jatkuvuus on vaakalaudalla. Joidenkin mukaan tämä on pahin uhka laitoksellemme sitten 1960-luvun) Tämän kaltaiset kriisit syövät hirveästi voimia ja aikaa. Pitää laatia strategioita, antaa lausuntoja ja muodostaa kontakteja. Osa henkilökunnasta on todennut jo ennakkoon, että he laskevat päiviä eläkkeeseensä. Heillä on paikka pelastusveneessä. Minulla on vielä 25-vuotta eläkeikään. Antakaa minun tehdä rauhassa työni täällä maalla. Please. Pliiis.

kun luulin opettaneeni

2007-09-17T23:05:00.000+03:00

Julkaisin tuossa edellä erään pitkään keskeneräisenä odottaneen kirjoitukseni A.S. Neillistä. Olin taas ottanut itselleni liian ison urakan, enkä osannut pitää kiinni päätöksestäni kirjoittaa lyhyesti.

Lukukauden alku on ollut niin kiireinen, ettei ole ollut muka aikaa päivittää blogia. Pidin ensimmäistä kertaa aineopintoihin kuuluvan "johdatus tilastomenetelmiin" -luentosarjan, mikä teetti yllättävän paljon töitä. Olin luentojen loputtua melko tyytyväinen itseeni, kunnes eräs kollegani kertoi luentoni kuunnelleen opiskelijan kysyneen häneltä, että mikä se sellainen SPSS on. Kerrottakoon, että luulin neuvoneeni luennolla, kuinka eri peruslaskutoimitukset tehdään SPSS -tilasto-ohjelmalla. Ehkä työkaverini halusi vain palauttaa minut maanpinnalle (niin, etten ryhtyisi luulemaan itsestäni liikoja)

Syyslukukauden aloitukseen on kuulunut myös Freinet-pedagogiikkaa käsittelevä artikkeli uuteen Kasvatus & Aika -verkkolehteen. Sen ensimmäinen numero ilmestyy lähiaikoina. Yritin Heikin avustuksella laatia artikkelia suomalaisesta kasvatusideologiasta erääseen kansainväliseen julkaisuun. Tuo artikkeli on nyt viimeistelyä vaille valmis. Seuraavakin artikkeli on päässä, mutta ei vielä paperilla. Olen nimittäin miettinyt, miten voisi kirjoittaa mikrohistoriallisen tutkielman "isänmaallisuudesta" opettajaseminaareissa 1920-40-luvulla. Virallisestihan seminaarien oppisisällöissä ei ollut nationalistisiksi luonnehdittavia sisältöjä. Toisaalta lähes jokainen opiskelija kuului Suojeluskuntaan ja AKS:ään (tosin 1930-luvun puolivälissä AKS kiellettiin ainakin meidän seminaarissamme). Saisiko jostakin selville paljonko lapuanliikkeessä oli opettajia? Ilmeisesti ei, koska se ei ollut jäsenistään kirjaa pitävä yhdistys. En tietenkään ole nyt vetämässä yhtäläisyysmerkkejä nationalismin ja suojeluskuntaan kuulumisen välille.

A. S. Neillin ohjeita opettajille

2007-08-20T19:47:00.000+03:00

Annan kommentin virittämänä jatkan A. S. Neillin pedagogiikkaa koskevia pohdintojani. Sillä, missä elämänvaiheessa mihinkin teokseen tarttuu, näyttää olevan suuri merkitys. Tämä koskee tunnetusti kirjallisuutta, taidetta, mutta - enemmän kuin luulinkaan - myös kasvatusfilosofiaa. Olen muuttunut pikkuhiljaa ja salakavalasti pragmaatikoksi. Suhtaudun moniin kasvatusfilosofian kaanoniin kuuluviin teksteihin hieman huvittuneesti... tai kyllästyneesti - Mielialasta riippuen. Tai oikeastaan kyllästyminen koskee kaanoniin kuuluviasta teksteistä kirjoitettuja selityksiä, tutkielmia. Tällainen hartauskirjallisuus onnistuu aikaa myöten korvaamaan autenttisen tekstin siitä tehdyllä tulkinnalla. Samalla kadotetaan myös tekstin alkuperäinen konteksti. Lukekaa lapset klassikkoja, lukekaa niitä uudelleen.

Aikoinaan Neillin teksteissä häiritsi moni asia. Nyt lähinnä hymyilyttää hänen rakentamansa paperiset olkinuket. Olkinukkena saa toimia milloin kasvoton koululaitos, milloin lapseltaan liikaa vaativa vanhempi tai kaavoihinsa kangistunut opettaja. Eikä siinä mitään. Aiheetonkin kritiikki voi käynnistää aiheellisen muutoksen. Silti olisin halunnut kysyä Neilliltä, että eikö olekin kamalaa, kun vanhemmat lähettävät lapsensa Summerhilliin eivätkä kasvata heitä itse kotona. Ehkäpä Neill olisi vastannut tähän, että Summerhillissä lapset saavat kasvaa maaseudun rauhassa. Tätä hän näemmä piti hyvin tärkeänä lähtökohtana. Ehkäpä tuohon mielipiteeseen liittyi enemmän nostalgiaa kuin selvää kasvatusajattelua.

Neill oli opiskellut yliopistossa englantilaista kirjallisuutta ja hän julkaisi useita kaunokirjallisia teoksia elämänsä aikana. Onko tässä nyt taas yksi kirjallisuudentutkija joka olisi oikeasti halunnut olla oikea kirjailija? Luultavasti myös hänen kasvatusfilosofisia teoksiaankin kannattaa lukea sanataiteena. Toisaalta juuri omakohtaisen kerronnan kautta Neill tulee puhutelleeksi lukijaansa. Hän kuvailee kokemuksiaan, onnistumisia ja epäonnistumisia. Lukijan on tällöin helppo pohtia mitä itse olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa. Hänen kanssaan voi olla eri mieltä tehdyistä ratkaisuista ja tulkinnoista, mutta se ei ole merkityksellistä. Merkityksellistä on se, että Neill pakottaa ajattelemaan.

Vaikka Neillin ajatukset saivat paljon julkisuutta varsinkin hänen uransa loppupuolella 1960-luvulla, ei Summerhillistä muodostunut koskaan massaliikettä. Tässä mielessä Summerhillin vaikutus jäi vähäiseksi. Neillin teoksilla taisi olla kuitenkin valtava välillinen vaikutus. Hänestä keskusteltiin - tai oikeastaan väiteltiin - kaikkialla; varmasti myös opettajanhuoneissa. 1970-luvulla monet suomalaisetkin opettajat rupesivat tuntemaan huonoa omaatuntoa, kun he työssään joutuivat komentamaan ja määräämään oppilaitaan. Samalla Neill ansaitsi provokatiivisten lausuntojensa ansiosta hyvän kohteen konservatiivisia arvoja kannattavalle koulukritiikille. Tuo "vapaan kasvatuksen" apostoli ja hänen aatteensa tarjosivat sopivan selityksen milloin mihinkin
koulun ongelmaan. Sillä, että Neill pyrki itsepintaisesti sanoutumaan irti "vapaaseen kasvatukseen" liitetyistä vääristä mielikuvista, ei ollut vaikutusta. Näinhän se usein menee.

Neilliä lukiessa tulee mieleen, että hänen tietonsa psykologiasta ja kasvatustieteestä olivat melko puutteelliset. Hänen sitoutumisensa freudilaiseen psykologiaan asettaa Summerhill-pedagogiikan lähtökohdat heikolle perustalle. Neillin johdonmukaisesti harrastama lasten kognitiivisen kehityksen vähättely tuntuu nykyoloissa kestämättömältä (vaikka toki ymmärrän sen olleen vastalause sille, että lapset laitetaan uraputkeen 5-vuotiaana). Nykykäsityksen mukaan ulkoluku ja uusien tietojen pänttääminen on tärkeää ajattelutaitojen oppimiselle (tekemällä oppimisen ohella).

Neill, joka oli itse kypsynyt hyvin hitaasti sovelsi omaa elämäänsä pedagogiikkaansa. Kaikki opettajat tekevät luultavasti juuri näin - hyvässä ja pahassa. Monista Neillin opettajille antamista ohjeista tärkeimmäksi nousee mielestäni se, että huumorintajuisuus tekee hyvän opettajan paremmin kuin mikään muu ominaisuus. Huumorintajuisuuteen tulee liittyä paitsi kykyä nauraa itselleen myös empatiaa. Pelkäänpä, etten voi opettaa sitä opettajankoulutuslaitoksessa. Itsekin olen vasta vähitellen lakannut pelkäämästä opiskelijoita.

outoa jorinaa

2007-08-17T15:37:00.000+03:00

Olin ollut kuumeen noustessa viikon maalla. Ei nuhaa, ei yskää, vain kuumetta. Lantion alueella tuntui särkyä, pää oli kipeä. Muutaman päivän podettuani päätin mennä lääkäriin. Vanha ja kokeneen oloinen lääkäri totesi lakonisesti, että kyse on myyräkuumeesta. Otti vielä vasta-ainekokeet - varmuuden vuoksi, vaikka sanoikin olevansa varma asiasta. Myöhemmin osoittautui, että lääkäri oli oikeassa. Siinä menikin sitten kolme-neljä viikkoa puolikuntoisena. Vene jäi laskematta vesille ja parin Heikille lupaamani artikkelin kirjoittaminen viivästyi pahasti. Koholla olevat maksa ja munuaisarvoni muistuttavat edelleenkin siitä, että en ole vieläkään täysin kunnossa.

Myyräkuume sairastetaan vain kerran, joten nyt ei sitten tarvitse enää pidätellä henkeä penkoessa lautakasoja. Kesällä tuli luettua monia sellaisia kirjoja, jotka olin aiemmin työntänyt odottamaan sopivampaa hetkeä. Nyt oli viimein sopiva hetki lukea uudestaan A.S. Neillin tuotanto. Luin myös Karl Bruhnin "Johdatus opetusoppiin" (1965) ja luinpa pitkästä aikaa yhden romaaninkin. Tai, oikeastaan Hämeen-Anttilan Suden vuosi on melkein ammattikirjallisuutta. Kirjan toinen päähenkilöistä on oppinut, mutta vähän julkaiseva dosentti, joka ei pärjää virantäytöissä liukkaammille työtovereilleen. Yksi hauskimmista kohdista oli se, jossa dosentti täyttää yliopiston julkaisukaavaketta. Kaavakkeen kysymykset olivat aitoja. Dosentti löytää uuden rakkaan luennolta; Hämeen-Anttilan Sari Karaslahti tuntui vähän liiankin täydelliseltä naiselta.

A.S. Neillin Reksi, reksi, koirankeksi (1974) ja Vapautta ei mielivaltaa (1969) -teokset herättivät pohtimaan taas kerran kirjailijan ja hänen maineensa välistä problematiikkaa. Neill muutti mieltään monessa asiassa uransa eri vaiheissa. Se, mitä arkikielessä nimitetään vapaaksi kasvatukseksi, ei näytä sopivan kovin hyvin Neillin myöhäisvaiheen kasvatusajatteluun. Toisaalta monelta opiskelijalta näyttää jääneen huomaamatta, kuinka järisyttävä vaikutus Homer Lanella ja parilla 1920-luvun psykoanalyytikolla oli Neilliin. Lane oli itseoppinut unien tulkitsija, joka otti Neillin potilaakseen oleskellessaan vähän ennen kuolemaansa Lontoossa. Neill vähättelee myöhemmin noiden istuntojen merkitystä, mutta hän näyttää tässä yhteydessä unohtaneen kuka oli. Psykoanalyysi on Summerhillin avain. Jännää, että Neill hääräsi alkuaikoina paljonkin Steiner-pedagogien, antroposofien kanssa. Osa tästä jengistä hurahti sittemmin myös spiritismiin, mutta Neill näyttää säästyneen siltä. Hän on kaikesta huolimatta skeptikko, uskonnollisesti immuuni, parannuksen tehnyt ja katkolla oleva kalvinisti.

kotiseutumatkailua

2007-06-30T14:23:00.000+03:00

Muutama viikko sitten vaimoni kertoi varanneensa meille hotellihuoneen Mustion linnasta. Hän ilmoitti samalla, että sinne pitäisi lähteä moottoripyörällä. Ei mikään hullumpi yllätys! Emme suunnitelleet reittiämme tarkkaan, mutta päätimme välttää tällä kertaa valtateitä - meillä kun ei ollut mitään kiirettä.

Mukaan pakattiin aivan minimaalinen matkavarustus: alusvaatteita, lämmin vaihtokerrasto, sadeasut, ulkoilukengät, farkut ja henk. hygieniatarvikkeet. Illallisvaatteet tuottivat vähän päänvaivaa. Mustiossa on kuuluisa ravintola ja sinne ei ihan fleeseissä ole mukava mennä. Piti keksiä jotakin rypistymistä kestävää, mutta siistiä. Miehille ongelma ei ole kovin suuri: rypistymättömiä kangashousuja ja kauluspaitoja on tarjolla. Loppujen lopuksi kävi niin, että vaimoni sivulaukku oli tyhjempi kuin minun! Älkää kysykö miten hän sen teki. En tiedä.

Ensimmäiset 100 kilometriä matkasta ajoimme tyhmiä, tuttuja ja huonokuntoisia teitä. Matkan varrelle sattunut Kurjenrahkan kansallispuisto oli tosin aikamoinen elämys. Katseltuaan satoja kilometrejä Pusikko-Suomea, tekee tien varressa oleva vanha korpimetsä uskomattoman vaikutuksen. Tässä Teppo Pihlajamäen kuvia Kurjenrahkasta.

Moottoripyöräilijä voi kaivaa kameran esiin vain taukopaikoilla. Siksi kuvista tulee usein tällaisia: (Kuva on Aurasta)

Onnistuimme matkalla löytämään myös vähän idyllisempiä kohteita. Vähän ennen Kemiön keskustaa näin tien varressa kyltin, missä luki "Sagalund elää!". No jopas jotakin, ajattelin, sielläpä pitää sitten käydä. Kohde - siis Kemiön Sagalund osoittautui todella vierailemisen arvoiseksi paikaksi. Päärakennuksessa, vanhassa emäntäkoulussa, on kiva puoti, mukava kahvila ja pieni erikoisnäyttely. Opastettu kierros oli sikäli hauska, että kattoi olimme sen ainoat osallistujat. Ehdimme tunnin aikana tutustua vain osaan museoalueen rakennuksista. Museoalueella oli muun muassa sangen aidon oloisesti kalustettu koulurakennus. Opas oli harjoitellut läksynsä hyvin, sillä hän korosti ehtimiseen, että niin koulu kuin sen kalusteetkin oli tuotu muualta. Sagalundin museoalue on Kemiöläisen opettajan, N.O. Janssonin, intohimoisen kansanperinne- ja kotiseutuharrastuksen tulosta. Kansakoulunopettajat ovat tehneet tuhojaan muuallakin; muistelen, että Pielisen valtava kotiseutumuseo Lieksassa on niin ikään paikallisen opettajan työn tulosta.

Ajelimme illan suussa Pohjan ja Fiskarsin läpi, ja muistin samalla millaista moottoripyöräily voi olla. Kauniita ja vaihtelevia maisemia ja hyväkuntoinen mutkatie...

En ollut aiemmin käynyt Mustion linnassa, vaikka seutu onkin minulle hyvin tuttua. Linna on ollut avoinna yleisölle vasta 1990-luvun lopulta. Sama taitaa koskea myös Fagervikia - se ei ole ollut avoinna yleisölle.

Illalla vyöryimme linnan ravintolasta puistoon iltakävelylle. Paikka on näkemisen arvoinen.
Osa kävelykierroksesta kulkee laitureita pitkin.

Seuraavana päivänä poikkesimme Tammisaaressa ja tietenkin myös Raseporissa - sehän sijaitsee Snappertunan ns. "pikataipaleen" varrella. Kävimme myös katsomassa miltä Barösund näyttää maista käsin katsottuna. Olen nähnyt salmen lukuisia kertoja purjeveneestä käsin.

Oli erikoinen tunne ajaa Kela-Kirkkonummi-tietä prätkällä, sillä edellisestä kerrasta on ehtinyt kulua jo 20 vuotta. Silti muistin vielä jokaisen mutkan. Tie on vanha, tien laidat muuttuvat.

Tien varteen on kasvanut valtava määrä taloja. Mistä nuo kaikki ihmiset ovat tulleet? Miksi kaikki uudet omakotitalon näyttävät samoilta? Jokaisen pihassa on keskikokoinen farmariauto (niin minullakin). Kela ja jopa Finnsbacka olivat melkein maaseutua sillon kun minä olin nuori. No, ei ehkä ihan Finnsbacka... Sama koskee myös Jorvasta. Nyyh, en enää tunne vanhaa kotiseutuani! Ironista, mutta sama tunne on yhteinen kaikille vanhoille "alkuperäisille" Kirkkonummelaisille. Heidän vanhempansa ja isovanhempansa palasivat 50-luvulla muuttuneelle kotiseudulleen, eikä vanhasta Kirkkonummesta ollut mitään jäljellä.

Näitä asioita miettien suuntasin keulan kohti Someroa ja Koski TL:ää. Sieltä sitten Oripäähän ja... Ajoimme kahden päivän aikana lähes 700 km. Viimeiset 100km alkoi tuntua jo siltä, että vähempikin olisi sille päivälle voinut riittää. BMW:n penkki ei nimittäin ole mikään sohva.

Matkan opetuksia: kannattaa pysähtyä vähintään 100 km:n välein, vaikka tuntuisikin siltä, että voisi vielä jaksaa. Vasta pyörän päältä noustua huomaa, kuinka väsynyt oikeasti onkaan.

Kuinka lausunto kirjoitetaan

2007-06-25T12:12:00.000+03:00

Onpa taas kulunut pitkä aika edellisestä blogimerkinnästä. Nyt on aikaa uuteen kirjoitukseen. On kesälomani ensimmäinen päivä! En muuten haluaisi kuulua niiden joukkoon, jotka valittelevat aina kiirettä. Joillekin sana kiire merkitsee sitä, että on normaalisti töitä.

Olen tällä välillä kirjoitellut joitakin rivejä toiseen blogiini - siihen, minkä nimeä ei voi täällä mainita. Miksikö? No, joutuisin sitten tulemaan kaapista, enkä ole varma haluanko vielä luopua blogiani viettelevästi verhoavasta salamyhkäisestä.

Viime viikolla oli kirjoitettava kaksi gradulausuntoa, istuttava parissa kokouksessa ja haastateltava kuusi opintoneuvojan paikkaa hakenutta hakijaa. Edellisellä viikolla haastattelin kymmenen koulutukseen hakenutta opiskelijaa. Koulutuksen hakeneet tuntuivat tänä vuonna jotenkin erilaisilta. Ehkä se johtui siitä, että tiesin heidän valikoituneen haastateltaviksi eri tavalla kuin aiemmin. He eivät olleet joutuneet kirjoittamaan riviäkään esikarsinnassa. Heitä ei oltu karsittu myöskään koulu/ yo-todistuksen tai työkokemuksen perusteella. Esivalinta oli tehty ainoastaan VAKAVA -monivalintakokeen perusteella.

Valintojamme oli lisäksi päätetty keventää kutsumalla vain kaksinkertainen määrä hakijoita valintakokeisiin. Tämä merkitsee, että keskimäärin joka toinen haastateltavistamme pääsee koulutukseen. Ääk! Joukossa oli vain pari sellaista hakijaa, joista pystyi arvaamaan, että he tulevat melkoisella varmuudella menestymään sekä opiskelijoina että opettajina (usein myös muilla aloilla). Tiedän kyllä hyvin senkin, että lahjakkuus ja motivoituneisuus jäävät helposti kouluttajalta huomaamatta: keskiverroksi arvioitu henkilö voi osoittautua tositoimissa aivan täydelliseksi virtuoosiksi. Jotenkin minua kuitenkin arveluttaisi suositella koulutukseen hakijaa, joka esim. kertoo haluavansa pitää etäisyyttä lapsiin, tai on jyrkästi sitä mieltä, että ei haluaisi kasvattaa oppilaita - ainoastaan opettaa.

Kasvatustieteitä aiemmin lukeneet erottuvat helposti joukosta. He ovat oppineet "oikean" jargonin, mikä tekee heidän arvioimisestaan todella haastavaa. Oli vaikea raottaa tuota opetellun diskurssin panssaria. On muuten jännää, että haastattelussa on kysyttävä myös niitä kysymyksiä joihin kaikki hakijat ovat valmistautuneet. Sellaiset kysymykset vapauttavat tunnelmaa varsinaisille kysymysten tekemiselle.

Pähkäilin kahden gradulausunnon kanssa lähes koko työpäivän. Lausuntoja on vaikea kirjoittaa keskinkertaisista tai heikoista töistä. Kauhistuin silti kun luin erästä parin vuoden takaista lausuntoani Tiian gradusta. Olin siinä asiallisesti oikeassa, mutta käyttämäni sanamuodot vaikuttavat todella ankarilta, ehkä tylyiltäkin. Huomaan, että moni kollegani tyytyy paljon leppoisampiin sanamuotoihin. Moni lausunto on itse asiassa täysin ala-arvoinen; niistä näkee, ettei käsiteltävää työtä ole aina edes kunnolla avattu.

Kuinka lausunto kirjoitetaan (ei vaadi työn lukemista)
1. Kehutaan tutkimusta kiinnostavaksi ja ajankohtaiseksi (jotkut lausunnonantajat kopioivat tähän gradusta löytämänsä sitaatin, missä tekijä puhuu työnsä merkityksestä)
2. Sanotaan jotain epämääräistä kysymyksenasettelusta ja viitataan aineistoon/ mittariin/ tutkimusjoukon kokoon
4. Satunnaisesti valittua metodipuhetta (jos lausunnon kirjoittajan paukut riittävät siihen)
5. Huomautetaan jotakin kriittistä tutkimuksen luotettavuustarkastelusta
6. Etsitään virhe lähdemerkinnöistä (varsinkin jos kohta 4 on ohitettu).
7. Kiitellään tutkimuksen kieltä tai todetaan, ettei kielessä ole ongelmia, tai vaihtoehtoisesti voi sanoa jotakin työn rakenteesta yleensä (keskittymättä yksityiskohtiin)

Onnelassa

2007-05-21T11:52:00.000+03:00

Olin tieteen Onnelassa. Tuo tutkimuksen Kaukametsä sijaitsee tunnin junamatkan päässä Lontoosta koiliseen. Kaupungin nimi on Cambridge. Kuten tiedätte, lähettyvillä on toinenkin akateemisen maailman pyhiinvaelluskohde, mutta sen nimeä ei Cambridgessä pidä ääneen lausua. Paikallinen taksikuski opetti minulle, että jos tässä kaupungissa haluaa puhua jotakin O -yliopstosta, niin silloin käytetään ilmaisua "The other University".

Ystäväni L. työskentelee professorina Cambridgen Emmanuel Collagessa. Hän on oman alansa kiistaton huippuasiantuntija, jolla on lukuisia kansainvälisesti tunnettuja julkaisuja. Hän ei ole tohtori! Niin juuri, luitte aivan oikein. Nyt korvat hörölle J.P. ja te muut siellä professoriliitossa. Huippuyliopistossa virantäytössä oikea asiantuntemus voi todellakin merkitä enemmän kuin paperit, tutkinnot ja muut sen kaltaiset muodollisuudet. Meillä täällä provinssissa L. ei voisi missään tapauksessa saada professuuria, olisipa hän kuinka hyvä tiedemies tahansa. L. ei saisi ohjata myöskään väitöskirjoja, ei vaikka hän sattuisi hallitsemaan väitöstutkimuksen alan parhaiten maailmassa. En osaa sanoa, onko tilanne toinen esimerkiksi luonnotieteessä tai tekniikan alalla.

Ehkä arvaatte, että tämä asia on vähän ajankohtainen myös minulle itselleni. On nimittäin käynyt ilmi, että minua ei luultavasti hyväksytä parin kasvatushistorian alaan liittyvän väitöskirjan 1. ohjaajaksi koska en ole professori. Dosentti ei kuulema riitä. Sillä, että minulla on kasvatushistorian alalta paljon näyttöjä ja luultavasti myös eniten historianopintoja, ei ole merkitystä. Kotimaisessa "huiputusyliopistossa" vain muodolla on merkitystä - sisältöjä ei koskaan avata.

L. Kertoi, että heillä on Cambridgessä viiden hengen pienryhmät. Hän tosin valitteli, että ryhmäkoko ei ole oikein tehokas varsinkin opintojen alkuvaiheessa, jossa opiskelijat käyttävät vielä paljon aikaa juhlimiseen. Pienryhmä menee hukkaan jos kaikki eivät ole valmistautuneet opiskelutilanteeseen hyvin. Se on totta.

Parhaan opetuksen ja tutkimuksen puitteiden rakentaminen voi olla lopulta aika jyrkästi ristiriidassa omaksumamme kansansivistysaatteen kanssa. Ai miksi? No, jos kopioisimme vaikkapa Cambridgen mallin tänne, niin se vaatisi ainakin näitä muutoksia:

Vähennetään sisäänottoa siten, että jokaista viittä opiskelijaa kohden olisi yksi opettaja. Karkeasti laskettuna tämä merkitsisi meillä LOK sisäänoton vähentämistä 62:sta noin 10:een.
Nostetaan jatko-opiskeluoikeuden saamisen rajaa niin, että jokaista professoria kohden on viisi jatko-opiskelijaa (koko laitoksella olisi tämän jälkeen 5*5 =25 jatko-opiskelijaa kirjoilla nykyisen sadan sijasta)
Erotetaan ne professorit, jotka eivät julkaise tai opeta aktiivisesti (muutama taitaisi lähteä... ;-))
Asetetaan huikeat lukukausimaksut
Vaaditaan kaupungilta maa-alueita ja pyydetään niistä sitten vuokraa, otetaan omat rakennukset omaan omistukseen, perustetaan oma kirjankustantamo ja ennen kaikkea rakennetaan tietoisesti eliittijoukon identiteettiä (samalla kaavalla kuin esm. LjK:ssa).

Helppoa tentinkorjausta

2007-05-02T19:48:00.000+03:00

Koska tieteenalamme näytöt annetaan pääasiassa sanoilla, on sujuva sanankäyttö edellytys opinnoissa etenemiselle. Hyvä kirjoittaja voi päästä vähemmällä. Varsinkin graduvaiheessa erot tulevat näkyviin.... tai ovathan tentitkin tavallaan näyttöjä myös kirjoitustaidosta.

Olen kyllä lukenut Ciceroni ja tiedän kyllä, että sanomisen taidon pitäisi olla yhteydessä tietämiseen ja ajattelmisen taitoon. En osaa sanoa oliko kyse Ciceron toiveesta, ihanteista vai hänen ja monien muiden senaattoreiden havainnoista.

Yhtä kaikki Cicero julistaa "Puhujasta" -teoksessaan, että jos henkilöllä ei ole mitään sanottavaa, ei paraskaan kirjoittaja pysty tekemään hyvää vaikutusta. Rohkenen väittää varovasti vastaan, sillä tiedämmehän monien historiaan jääneiden "suurpuheiden" olevan paperilta luettuna yllättävän tyhjiä, täynnä naiiveja kielikuvia ja iskulauseita.

Tyhjästä nyhjääminen - ja nyt pääsemme takaisin kasvatustieteeseen - on myös tietyn opiskelijaryhmän, ns. tenttivastausvirtuoosien erityislahjakkuuden ilmentymä. Paljon tenttejä korjanneet tietävät, että täysin väärät ja kaikkein parhaimmat vastaukset erottuvat nopeasti pinosta. Eniten aikaa menee laajojen, jatkuvasti samaa asiaa kertaavien vastausten arviointiin. Parhaimmat tyhjänkirjoittajat rakentavat vastauksensa kysymyksestä löytämiensä sanojen ympärille - tuomatta kuitenkaan vastauksessaan esiin mitään uutta. Niinpä tentaattorin kannalta paras kysymys ei anna tartuntapintaa arvaajille.

Luin vappuaattona kasan metodologian tenttejä ja tajusin keksineeni "the ultimate" tenttikysymyksen. Luulin kysymykseni olevan helpohko, olihan tenttikirjassa aiheesta aika pitkä pätkä. En olisi osannut arvata etukäteen, että vain muutama paristakymmenestä opiskelijasta selviytyi kysymyksestäni.

Tahdotteko tietää mitä kysyin? Voin kertoa sen, mutta jääkööt tieto sitten ihan näin meidän keskeiseksemme. Kysymykseni kuului: "Kerro diskursiivisista analyysitekniikoista*)".

Ja katso! Tentti toisensa jälkeen sain lukea aineiston järjestämisestä tyypittelemällä. Useimmat puhuivat vieläpä haastatteluaineistoista (mikä ei kylläkään ole virhe, mutta ei ole oikein tyypillinen esimerkki). Mikä tähän voi olla syynä. Luulen suurimpana syynä olevan sen, ettei asiaa käsitelty luennolla. Aihepiiri ei myöskään taida kuulua yleissivistykseen, eikä käsite anna paljoakaan pureskeltavaa arvaajille. Metodisena näkökulmana diskurssianalyysi voi olla vähän outo pragmaattisille kasvatustieteilijöille. Tai sitten kevään viimeiseen rästitenttiin ei jaksettu enää lukea.

Huomautan nyt vielä varmuuden vuoksi, että opiskelijan huono menestys tentissä on myös minun tappioni. Onnekseni porukka näyttää omaksuneen luentoni aika hyvin.

*) Korkeasti oppineet lukijani ihmettelevät varmaan kysymyksen muotoa. Tuo käsite "diskursiiviset analyysitekniikat" oli poimittu tenttikirjan otsikosta. Tekstissä kyllä selitettiin, mikseivät tekijät halunneet käyttää sanaa diskurssianalyysi.

artikkelitehdas

2007-04-30T09:34:00.000+03:00

Olin kehityskeskustelussa uuden esimieheni kanssa. Hän oli ensimmäinen joka ei ryhtynyt puhumaan siitä, mitä kaikkea minun olisi vielä tehtävä. Hänellä oli malttia ymmärtää, että minä olen protestantti. Ja protestantti kilvoittelee itsensä kanssa ilman jatkuvaa sparraamistakin.

Minua varoitettiin. On tulossa virantäyttöjä ja eräälle eteenpäinpyrkivälle kollegalleni kirjoitetaan kimpassa julkaisuja. Heillä on tehdas, johon minä en pääse töihin. Olen vähän huvittunut siitä, että minua pidetään noin pahana kilpahakijana.

Luulin ensin, ettei tuo tieto haittaa minua, mutta tänään heräsin ajatellen tehdasta ja tehtailijoita.

Tämä liittyy kai siihen, että päästäkseen professoriksi (meidän alallamme) pitää oppia vainoharhaiseksi. Mitä useamman haun häviää tehtailijoille, sitä enemmän vainoharhaisuuteen liittyy katkeruutta (toiset sanovat sitä realismiksi). Silloin ainoaksi iloksi jää huudella ironisia kommetteja henkilöstökokouksessa - ja jos kokouksia ei järjestetä, niin ainahan voi äyskiä opiskelijoille vastaanotolla.

Nyt menen lukemaan tenttejä. Onneksi saan päteä edes pelättynä(?) tentaattorina.

Kuva: Early Office Museum

oppilaat kuntoon meditoimalla

2007-04-28T12:32:00.000+03:00

Olen ollut väsynyt vaikka en olekaan tehnyt oikeita töitä. Olen istunut kokouksissa, puhunut puhelimessa ja juossut seuraavaan kokoukseen. Sellaista se lakeijan elämä on.

Onneksi Hesari pitää huolen siitä, että minulla riittää kirjoitettavaa blogissani. Tämän päivän lehdessä (28.4.07) on puolen sivun juttu Ashley Deansin Helsingissä pitämästä esitelmästä. Uutisen otsikkona on: "Meditaatiota tuodaan Suomenkin kouluihin". Tekstistä ilmenee, että esitelmätilaisuus oli järjestetty opetushallituksen edustajille ja opettajille. Koska olen tosikko, en osaa sanoa, onko toimittaja Anna Karismo tekstissään ironinen vai ei. Uutisessa ei kerrota lähemmin sitä miten kouluhallitus asiaan suhtautui; esitettiinkö kriittisiä kysymyksiä, naurettiinko vai ilmoittautuivatko opetusneuvokset seuraavalle joogalentokurssille. Luultavasti Deans oli tuotettu maahan puffaamaan Helsinkiin suunnitteilla olevan meditaatio (TM) koulun lupahakemuksen käsittelyä (kutsuja ei ole OPH, vaan varmaankin jokin jooga-tukiryhmä). Deans itse on kiertänyt maailmalla vuosia "todistamassa". Se on hänen elinkeinonsa.

Edellinen transsendenttisen meditaation huippukausi Suomessa oli 1970-luvun puolivälissä. Tällöin oli muotia hakea aineksia elämänfilosofiansa Intiasta. Muistan kuinka muutamat naapurimme raahasivat lapsiaan gurujen luoksi. Minua ei päästetty. Olin siitä vähän ihmeissäni ja ehkä vähän loukkaantunutkin. Pojat kertoivat pihalla, että jokaiselle heille oli annettu salainen mantra. Kun nyt katson noiden perheiden elämää, niin ei tainnut olla apua TM:stä.

Paheksun! Paheksun kouluhallitusta siitä, että he antoivat Ashely Deansille puheenvuoron. Vähintäänkin olisi ollut kohtuullista pyytää joku skeptikko paikalle (James Randi on joskus ottanut osaa tällaisiin väittelyihin). Tässä menee mielestäni liberaalisuuden raja; opetustoimi ei saa kuunnella tällaisia saarnamiehiä. Tämän jälkeen Deans kulkee maailmalla kertomassa, että kansainvälistä tunnustusta saaneen Suomen opetusviranomaiset olivat kutsuneet hänen opettamaan TM:n periaatteita!

Anna Karismo olisi myös voinut nähdä vähän enemmän vaivaa ja selvittää Deansin taustoja. Artikkelissa kerrotaan, että Deans on saanut useita kasvatusalan palkintoja kotimaassa ja ulkomailla, mutta näitä Deansin väitteitä ei kerrota:

1. Tarpeeksi suuri joogalentäjien ryhmä voisi parantaa sairaudet Canadassa (jos hallitus suostuisi kuuntelemaan häntä)
2. Transsendentaalisen meditaation ja joogalennon periaatteet sekä vaikutukset ovat tieteellisesti todistettuja.

Deansin viesti opettajille osoittaa kieltämättä, että kyse on hyvästä kauppamiehestä. Hän nimittäin lupaa, että pari mietiskelytaukoa päivässä ratkaisee kaikki nämä koulun ongelmat:
1. Huonot oppimistulokset, 2) rauhattomuuden 3) masentuneisuuden 4) kouluväkivallan ja 5) kiusaamisen sekä 6) opettajien "burnoutin"!

Sellaiset pseudotieteen edustajat kuten Ashley Deans vertaavat itseään mielellään Galileihin tai muihin vastustusta kokeneisiin neroihin. Jonkun pitäisi huomauttaa hänelle, että Galileilla oli näyttöä. Hän jopa pyysi kirkkoylimystöä kurkistamaan kaukoputkeensa ja toteamaan asiat omin silmin. Lisäksi Galilein havainnot selittivät todellisuutta paremmin kuin virallisesti voimassa ollut malli. Jos siis Deans haluaa Galileiksi, on hänen annettava meille kaukoputki ja sen jälkeen annettava tarkasteltavaksemme sellainen uusi fysiikan kokonaisteoria, joka ennustaa ilmiöitä paremmin kuin nykyinen.

Deansin väitteet ovat tuttuja meille eräästä toisesta kontekstista. Suomessa toimii pieni, mutta äänekäs "luonnonlain puolueeksi" itseään kutsuva ryhmittymä. Hehän väittivät, että kaikki Suomen ongelmat voidaan ratkaista meditoimalla (katsokaapa, mitä heidän kymmenen vuotta vanhoilla sivuillaan sanotaan kasvatuksesta.... Kuulostaako tutulta?). Ryhmä ei saanut edustajaansa eduskuntaan. Nyt siis on vaihdettu strategiaa ja koetetaan kolkuttaa koululaitoksen ovea. Pistäkää ovi säppiin siellä opetushallituksessa ja kaatakaa sulaa lyijyä muurinharjalta!

tuhma ohjaaja, osa XXX

2007-03-19T20:01:00.000+02:00

Laitoksen johtaja otti tänään varovaisesti puheeksi, että onko minulla ollut hankaluuksia jonkin ohjattavani kanssa. Ihmettelin kysymystä ja vastasin kieltävästi. Kävi ilmi, että se kotirauhaani häirinnyt opiskelija oli käynyt valittamassa kohtelustaan johtajalle. Että sillä tavalla sitten. Kukahan tässä häiritsee ja ketä? En silti usko, että asia oli esitelty johtajalle ihan tällä tavalla, vaan puhuttu kai huonosta ohjaamisesta ja ristiriidoista. Minulle ei oltu tietenkään kerrottu mitään etukäteen. Tätä blogia pidempään seuranneet tuntevat kuvion.

Ihan yleisesti ja keneenkään oikeaan henkilöön tai tapahtumaan viittaamatta totean, että jossakin vaiheessa tulee hetki jolloin opiskelijan pitää tuottaa tekstiä. Se voi tuntua epäreilulta ja se voi ahdistaa, mutta gradu ei synny kirjoittamatta. Työhön ryhtymistä voi tietysti aina lykätä ryhtymällä riitelemään ohjaajansa kanssa. Jos riitaa ei meinaa syntyä, kannattaa vaikka koettaa tuoda jokaiseen graduistuntoon ja tapaamiseen eri tutkimusasetelma/ kysymyksenasettelu/ tutkimuksen aihepiiri ja vaatia ohjaajaa orientoitumaan muuttuneeseen tilanteeseen. Varo kuitenkin laittamasta ajatuksiasi paperille - ainakaan laajasti. Ammattilaisen (so. ohjaajasi) pitää pystyä ymmärtämään ideasi ilman että väännät sen rautalangasta.

Jos työsi ei edisty, koeta vaihtaa ohjaajaa. Puhu mahdollisimman monelle keskeneräisestä projektistasi, mutta vältä joutumista kahdenkesken työsi kanssa.

Moni kestää silti graduangstinsa kunnialla. Omasta graduryhmästäni on viime aikoina tullut todella loisteliaita opinnäytteitä. Edellinen, seminaarien musiikinopetusta käsitellyt työ sai eximian. Seuraavista kahdesta työstä toisessa on oivallinen tilasto-osa, jossa tekijä on soveltanut kasvatustieteessä aiemmin hyvin vähän käytettyä ryhmittelyanalyysiä (hierarkkinen klusterianalyysi). Toisen työn metodi ja asetelma on mielestäni lähes uraauurtava. Tekijä, joka on osa-aikainen torikauppias, on tarkkaillut myyntityönsä ohessa vanhempia ja lapsia osoksilla. Hän on jäljittänyt empiirisesti useita erilaisia "neuvottelumalleja" joilla lapset tai vanhemmat suostuttelevat toisiaan ostopäätöstilanteessa.

kiristyskirjeitä

2007-03-18T19:44:00.000+02:00

Raahauduin kuumeessa pitämään kritiikkiseminaari-istunnon. Olin jo etukäteen varoitellut opiskelijoitani sähköpostilla, että joudun ehkä perumaan kokoontumisemme sairauteni vuoksi. Illalla, joskus kuuden-seitsemän maissa pärähti päälle unohtunut työkännykkäni soimaan. En vastannut. Uusi soitto parin minuutin päästä. Ajattelin, että sen täytyy olla jotain tärkeää, kun niin sinnikkäästi soittaa. Puhelu tuli opiskelijalta joka tivasi tarkempaa tietoa siitä kuinka sairas olen. Niin juuri! Hän ei osannut päättää lähtisikö kotipaikkakunnalleen vai jäisikö odottamaan mahdollisesti peruuntuvaa seminaaria. Aluksi hämmästyin, sitten suutuin. Minulla ei ikimaailmassa olisi ollut pokeria soittaa illalla yliopistonopettajani sairasvuoteelle; saati sitten ruveta kiristämään häntä. Mielestäni tämänkaltainen arvostelukyvyn puute on lisääntynyt viime aikoina (ilmiö ei tosin koske vain opiskelijoita)

Kun sitten pääsin puolikuolleena takaisin kotiin, piti vielä jaksaa hoitaa pari sähköpostia. Ja katso! Inboxissa oli odottamassa kirje missä ilmoitettiin, että minun pitäisi tarkistaa erään opiskelijan gradu ensi torstaihin mennessä. Tässä on selvä kiristyksen maku. Minun olisi pitänyt peruuttaa koko seminaari. Hyväntahtoisuuttani ei arvostettu.

Ja lisää postia sataa sahköisestä postiluukusta. Eräs tenttitulokseensa (hyl.) pettynyt opiskelija anoo mahdollisuutta ylimääräiseen rästitenttiin. Selitin vastauksessa, että en järjestä henkilökohtaisia rästejä, vaan sama mahdollisuus on tarjottava kaikille. Kirjeenvaihdon edetessä saan lukea, kuinka opiskelu on ajanut perheen köyhyysrajalle, eikä opiskelumotivaatiotakaan enää oikein ole ja kuinka töihin pitäisi päästä. Rivien välissä oleva viesti on, että: "olen lusinut jo niin ja niin monta vuotta, joten päästä nyt läpi tentistä". Tulevan opettajan ei pitäisi ikinä alentua tällaiseen anelemiseen; joutuuhan hän työssään vaatimaan oppilailtaan työntekoa.

Tyypillä oli kuitenkin pokeria kirjoittaa minulle, ettei hän tee tentin kohteena olevilla opinnoilla tulevaisuudessa yhtään mitään. On uskomattoman naiivia tunnustaa tällainen asia tentaattorille! Ajatus on absurdi. Minunhan pitäisi määrätä tällaiselle henkilölle lisää opintoja, sillä hänen tiedonintressinsä on selvästi vielä praktisella tasolla.

Sama opiskelija vihjasi vielä, että jos hän ei saa ylimääräistä tenttiä (siis tavallisten kolmen tenttikerran lisäksi) on se osoitus laiskuudestani Voi jumalauta! Kuka tässä on laiska; tentaattori vai tenttiin lukija? Joukossa on aina niitä, jolla on käytettävissä uskomattoman paljon aikaa "selvittämiseen" ja äärettömän vähän aikaa kirja kädessä istumiseen.

Eräs kollegani kertoi minulle, että hän ottaa "kiristyskirjeet" puheeksi aina ensimmäisessä graduistunnossa. Siellä hän kertoo opiskelijoille, että jos häntä kiristetään aikatauluilla tms. on seurauksena prosessin hidastuminen. Minun tekisi mieleni lähteä samalle linjalle. Ongelmana on kyllä se, että ihan aiheellisetkin huomautukset jäisivät silloin tulematta.

Kuva: Bilibin

kärryllinen ajoitusongelmia

2007-03-11T16:02:00.000+02:00

Laitoksemme opintojaksojen ajoitus on mennyt vähitellen sekaisin. Olimme muistaakseni jonkinlaisessa järjestyksessä viimeksi joskus vuosituhannen vaihteessa. Sitten yhteisvalintatoimikunta keksi poistaa harrastuneisuuspisteet valintakoekriteereistä. Tämä aiheutti sen, että "kuusen juurella" suoritettujen kasvatustieteen arvosanojen merkitys korostui entisestään. Hyvin suuri osa koulutukseen valituista oli suorittanut vähintään approbaturin, moni suuren osan aineopinnoistakin. Luulisi, että tämä olisi ilahduttanut meitä. Merkitseehän se periaatteessa sitä, että opettajankouluttajat pääsevät vähemmällä kun avoimen yliopiston opettajat ovat tehneet työt etukäteen.

"Jaa, jaa, hoh, hoo", sanoisi tähän muupipeikon äiti. Uusilla opiskelijoilla on opintoja sieltä ja täältä, mutta ei tuolta. He ovat epäyhtenäinen ryhmä, jolle kuitenkin pitäisi tarjota mielekästä tekemistä siksi ajaksi jonka he ovat päättäneet viettää opinahjossamme. Joukossa on sitten vielä - kai vähemmistönä - niitä opiskelijoita, jotka tarvitsevat kaikki tarjoamamme opintojaksot. He ovat saaneet katsella vierestä kun "kiihdyttäjät", "nopeuttajat" ja "ultranopeuttajat" juoksevat demolta toiselle. Monesti opiskelija on ollut samaan aikaan pois kahdelta demolta - tai siis läsnä kahdella demolla samaan aikaan (vedoten meidän huonosti tekemäämme lukujärjestykseen)

Niinpä joka on opintojen ajoitukseen ryhtynyt, on tahrannut kätensä p*skaan. Kaikilta on tullut haukkuja. Homma on tietenkin sysätty - parhaimpaan venäläiseen hallintotyyliin - kaikkein alimmalla portaalla seisovalle virkamiehelle. Se asia piti ensiksi muuttaa ja siksi tuo lantakuorma seisoo nyt minun pihallani.

Aivan ensiksi pitää kai aloittaa pieni asennemuokkaus. Me emme voi (emmekä ehkä halua) tarjota opintoja missä hyvänsä järjestyksessä ja milloin tahansa, eikä meidän tarvitse kouluttaa ylioppilaasta maisteria kahdessa vuodessa. Vaikka joustammekin mielellämme siellä missä se on mielekästä, eivät opiskelijat ole asiakkaitamme emmekä me ole kauppiaita.

Tämän päivän Hesarissa oli juttu luokanopettajan musiikin opintojen määrästä. Se, että musiikkia on luokanopettajilla Helsingin OKL:ssä... ei vaan mikäsenytolikaan-tieteellisessä tiedekunnassa 36 tuntia, ei tarkoita että sitä on 36 tuntia kaikissa opettajankoulutuslaitoksissa. Sanoma oli silti oikean suuntainen. Kun miettii, miksi taito- ja taideaineilla on ollut niin hankala tilanne kiristyvässä yliopistomaailmassa, kannattaa pohtia tätä: kuinka moni kasvatus/ käyttäytymistieteellisen tiedekunnan dekaani osaa soittaa jotakin soitinta, kuinka moni on koskaan harrastanut taidetta vakavasti? Niille, jotka ovat tehneet elämässään jotain muutakin kuin kirjoittaneet julkaisuluetteloaan, ei tarvitse vääntää tätä asiaa rauta- tai villalangasta.

KUVA: Bilibin

Yliopisto ja menestys

2007-02-23T18:06:00.000+02:00

Uusimman (23.2.07) Suomen Kuvalehden pääkirjoitus on otsikoitu: "Yliopisto ja menestys". Teksti on kovaa. Suomen yliopistolaitos ei houkuttele maailmanluokan tutkijoita ja "parhaimmat aivot" lähtevät maasta. Kumpikin väite voi pitää paikkansa tai sitten ei. Ne kertovat enemmän esittäjänsä toiveista kuin todellisuudesta.

On helppo nähdä, että vain hyvin harvalla uusliberalistisella poliitikolla tai virkamiehellä on oikeasti tuntumaa siihen mitä tieteen tekeminen on. Ja miten heillä olisi? Tiedepolitiikkaamme johtavat opetusministeriön, EVA:n ja Arkadianmäen maisterit. Tuon porukan on aiemmin voinut jättää omaan arvoonsa, koska heillä ei ole ollut juurikaan todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa yliopistolaitokseen ja siellä tehtävään tutkimukseen. Nyt kaikki on toisin.

Elinkeinoelämä tähyää yliopistolaitoksen suuntaan toivoen, että voisi jättää osan tuotekehityksestään tutkijoiden - siis valtion harteille. Tämä tehdään vetoamalla maamme yliopistolaitoksen kilpailukyvyn parantamiseen, tehokkuuteen, aivovientiin jne, jne. Pelottavalta kuulostavia sanoja.

Työskentelin erään tutkimusprojektini yhteydessä erään suuren paperiyhtiön palveluksessa. Huomasin projektin edetessä, että yliopistotutkijan ja yrityksen tuotekehitys/tutkimusjohdon toimintatavat, tavoitteet ja koko ajatusmaailma eroavat toisistaan suunnattomasti. Tyypillistä on, että tutkijan pitäisi pystyä selittämään tutkimansa aiheen merkitys ja sovellus ennen kuin työ on tehty. Tämä rajaa tutkimuksen kohteet sellaisiin, joiden kanssa ei synny yllätyksiä. Yllätys, epätvallinen ja ennakoimaton ratkaisu on todelliseen tutkimustoimintaan olennaisesti luuttyvä piirre.

Nobelisti Richard Feyneman neuvoi eräässä opiskelijalleen lähettämässään kirjeessään, että tutkimuskohteen valinnassa on kunneltava ainoastaan itseään, pidettävä mieli avoimena yllättäville ratkaisuille ja uskallettava murtaa traditioita työn toteuttamisessa.

Suomen Kuvalehden pääkirjoittajan mielestä päättäjien olisi uskallettava karsia yliopistolaitosta, luopua humboltilaisesta ihanteesta ja satsata säästyneet varat huippuihin. Tämän luettuani tiesin heti mitä minun on tehtävä! Aloitin huippujen kilpailuttamisen peruuttamalla SK:n kestotilaukseni.

Korkkarisaksaa

2007-02-18T14:48:00.000+02:00

Egmont kustannukselta on ilmestynyt kaikkien sanakirjojen äiti: "Achtung, korkkarisaksan sanakirja". Tämä kirja kuuluu niiden teosten harvalukuiseen joukkoon, joiden toimittajakuntaan olisin todellakin halunnut kuulua.

Kirjan idea on hieno ja se on toteutettu pieteetillä. Mika Vesterinen, Moog Konttinen, Asko Alanen ja Veikko Malmberg ovat malttaneet käydä läpi valtavan kasan korkkareita, lajitelleet ja tyypitelleet niistä löytämiään saksankielisiä ilmauksia.

Luulen, että korkkarit ovat opettaneet usealle suomalaiselle miessukupolvelle, että saksalaiset kiroilevat huudahtamalla "Zum Teufel" (piru vieköön) tai "Donnerwetter" (rajuilma). Schweinhund (sikakoira) ja "Rotkopf" (punapää) ovat oikeastaan aika outoja nimittelysanoja, kun niitä laukovat suustaan karskit sotamiehet.

Saksanmatkailijan kannattaa varmaankin katsoa tarkasti, missä seurassa korkkarisaksantaitojaan esittelee. Keskeiseen sanavarastoon kuuluvat ilmaukset "Pass auf! Engländer!" (varo englantilaisia!) ja "Ercheisst doch das schwein!" (ampukaa se sika!).

Korkkarit antavat aika suppean käsityksen saksalaisten ruokavaliosta - ainakin sanaston perusteella. Saksalaiset syövät tietenkin lähes yksinomaan Sauerkraut (hapankaali) mit bratwürst (mikä tahansa makkara) tai jos kyseessä on hienosteleva "saku", niin ruokalistaan voi satunnaisesti kuulua myös "Eisbein" (porsaanpotkaa).

Kaltaiselleni pikkuherralle korkkarit tarjoavat moneen tilanteeseen sopivia käskysanoja. Esimerkiksi "Raus! Schnell!" on omiaan kohottamaan porukan työmoraalia Lähtökohtahan on se, että natsiupseerit puhuttelevat alaisiaan lähes poikkeuksetta nimityksellä "dummkopff" (typerys). Yllä olevan kuvan tilanteessa "dummkopf" yrittää vaihtaa Bemarin rengasta nostamatta etupäätä ylös, joten upseeri taisi tällä kertaa olla oikeassa.

Kirjan loppupuolella on mainio ARGH! sanasto. Sanan kirjoitusasua voidaan vaihdella loukkaantumisen laadusta ja kivun määrästä riippuen muuttamalla "a" ja "h" -kirjaimien määrää. Ilmatorjuntakonekivääristä yllättävän osuman saanut voi huudahtaa" aaaaagh!" (alkuosa kuvaa yllättyneisyyttä). Perinteisen "argh" -sanaston rinnalla on monia muitakin kipua ilmaisevia sanastoperheitä, kuten "aaiee" ja ns. vähän sattuu, eli "uih" ja "aih" -sanastot.

lehtiuutinen

2007-02-12T22:54:00.000+02:00

Näyttelijä Kai Lehtisen poika kuoli traagisesti tulipalossa viime viikonloppuna. Uutinen hätkäytti minua, vaikka en tunne isää enkä poikaa.

Olen pari kertaa näyttänyt kasvatusfilosofian luennollani otteita vanhasta, 1980-luvun lopulla tehdystä steinerpedagogiikkaa käsittelevästä television ajankohtaisohjelmasta. Ohjelma alkaa kohtauksella, jossa Lehtinen soutelee poikansa kanssa järvellä. En tiedä onko tämä se sama poika, onhan hänellä aika monta lasta. Soutelija puhuu silmät palaen siitä, miten kaikkien lasten pitäisi saada kasvaa maaseudulla. "On suorastaan rikollista kasvattaa lapsia kaupungissa..." Siinä puhuu perheenisä.

Ohjelmasta käy ilmi, että ryhmä steinerpedagogiikasta innostuneita vanhempia on pistänyt pystyyn oman koulun; ilmeisesti Lehtisen omat lapset ovat myös siellä oppilaina. Minun silmissäni ohjelmassa esitetyt kuvat koulun toiminnasta eivät vaikuta kovin ihmeellisiltä - ainakaan näin jälkeenpäin katsottuna. Huomioni kiinnittyy aina tätä ohjelmaa katsoessani siihen, että kaikki lapset maalaavat samoilla violetin sävyillä ja tekevät samanlaisia kaaria (niin, tiedän, sillä on syvempi antroposofinen sisältö). Mutta tarkoitukseni ei ollut nyt ruveta (jälleen) parjaamaan steiner-pedagogiikkaa, vaan pysähtyä ja hiljentyä.

Kai Lehtinen on ottanut ansiokkaasti osaa keskusteluun isyydestä ja kasvatuksesta. On helppo huomata, että hänellä on myös pohdittua sanottavaa. Siksi olisi typerää marmattaa pedagogiikkaan liittyvistä implikaatioista, nyansseista.

Kaikki ne ponnistukset, kaikki odotukset ja toiveet, kaikki valuivat hetkessä tyhjiin. Paraskaan kasvatus ei ole tarpeeksi, jos ei saa elää. Toisaalta vaihtoehtoja ei ole. Aina on tehtävä parhaansa ja toivottava parasta.

Syvin osanottoni.

opettaja roolihahmona

2007-02-11T19:02:00.000+02:00

Käväisin viime viikolla pitämässä dosenttiopetusnäytteen eräässä pohjoisessa yliopistossa. En tuntenut sieltä ketään entuudestaan, mutta silti oloni oli jotenkin kotoisa. Opetusnäytteen järjestelyt olivat erinomaiset; minua oli henkilö vastassa yliopiston ala-aulassa, joka sitten johdatti minut sokkeloisen rakennuksen läpi hienoon auditorioon. Siellä minua odotti ATK-tukihenkilö - tehtävänään varmistaa esitykseni tekninen onnistuminen. Tiedättehän, että vieraassa paikassa tärkeää luentoa pitäessä tulee helposti pakokauhu, ellei jokin laite suostu heti toimimaan.

Näytteeni hyväksyttiin arvosanalla hyvä. Taitoni on siis vähän laskenut vuosien saatossa, sillä edellinen opetusnäytteeni arvioitiin "erinomaiseksi". Tosin siinä arvioinnissa saattoi minulla olla vähän kotikenttäetua. Luin torstaina yliopiston nettisivulta, että minut oli nimitetty dosentiksi. Tuli outo olo. En ollut kovin yllättynyt ratkaisusta, olivathan saamani lausunnot oikeastaan ylistäviä. Silti minun ei tee mieli juhlia, vaikka sitä vähän kehotettiinkin. En hakenut dosentuuria koemielessä (tyyliin, jos he ovat niin hulluja, että nimittävät...) tai saadakseni uuden tittelin, vaan pystyäkseni entistä vapaammin tekemään tutkimustyötä. Toki dosentuuri auttaa pitämään kaulaa perässäjuoksijoihin.

Olin valinnut opetusnäytteeni aika vaikeasta aihepiiristä. Puhuin elokuvien ihanneopettajista. Kyselin itseltäni, että voisiko valkokankaan fiktiivisiltä opettajahahmoilta oppia jotain? Voisiko elokuvien roolihahmo kertoa jotain myös oikeista ammattirooleista, stereotypioista? Entä millaisiin tutkimusongelmiin "opettajaelokuvista" voisi etsiä vastauksia?

Ryhtyessäni tekemään luetteloa opettajaelokuvista, havaitsin nopeasti urakan mahdottomuuden. Erilaisia kiinnostavia opettajahahmoja on lukuisissa elokuvissa, kuuluuhan koulumiljöö olennaisesti lähes jokaiseen nuorisoelokuvaan. Entäpä, jos luetteloidaan vain sellaiset elokuvat, missä tarina nähdään (osittain tai kokonaan) opettajan näkökulmasta? Luettelo lyhenee olennaisesti, mutta ei silti riittävästi. Niinpä päädyin hahmottelemaan genreä aika yleisellä tasolla.
Ohessa Susan Ellismoren teoksessaan esittämä luettelo opettajaelokuvista. Osa leffoista on aika tuttuja, osaa ei kai ole koskaan esitetty Suomessa.

tiedemiehestä nysväriksi

2007-01-22T12:35:00.000+02:00

Nyt olisi sitten näytön paikka. Olen vuosia marmattanut erilaisista laitoksemme ongelmista, ja nyt pitäisi sitten tehdä niille jotakin. En tietenkään luule tekeväni yksin mitään, mutta johdon tehtävänä on huolehtia siitä, että epäkohtiin puututaan. Ongelmien sormella osoittaminen on helppoa. Korjaaminen on sitten ihan toinen asia. Se saattaa vaatia terveiltä näyttävienkin rakenteiden purkamista. Ihan niin kuin talon perusparannuksessa kauniit tapetit on pakko repiä jos haluaa korjata mädän seinän. Mätä seinä voi johtua mädästä perustuksesta... aargh!

Te ajattelette nyt, että Telemakhos joutuu - syystä tai toisesta - verhoamaan puheensa vertauskuviin. Tuleeko tästä blogista laitoshallinnon sissimainontaa harrastava propagandalähetin. Luultavasti, ainakin niin pitkään kun puhutaan asioista, joihin minulla on oikeasti sanavaltaa. Olisi aika outoa kirjoittaa oppositioasenteella itseään vastaan - luulen, että vastaväittäjiä löytyy ajan kuluessa ihan muutenkin.

Minun tehtäväkseni määrättiin laitoksemme opetuksen koordinointi. Tämä merkitsee käytännössä opetuksen ajoituksen (opiskelijoiden lukujärjestys) ja kurssien toteutuksen (opettajien työjärjestys) suunnittelua. Voin sanoa, että työmaa on aika karun näköinen. Yliopiston "uusi" tutkintojärjestelmä ja sen mukanaan tuoma opintojen periodisointi on sekoittanut systeemiä entisestään niin, että kenelläkään ei ole tilanteesta hyvää kokonaiskuvaa.

Suuri ongelma on esimerkiksi se, että toisen vuosikurssin lok -opiskelijoilla on kammottavan tiukka "lukujärjestys", kun apron suorittaneilla ykkösillä ja osalla kolmosia on tyhjää. Sitten on lukuisa joukko erilaisia tutkinnon "nopeuttajia", jotka kaikki kokevat omalla tavallaan olevansa oikeutettuja osallistumaan samaan aikaan useampaan kurssiin. Tämä merkitsee sitä, että opiskelija on poissa yhdeltä demolta, koska osallistuu samaan aikaan johonkin toiseen demoon. Sitten hän pyytää mahdollisuutta korvata poissaolonsa jollakin kirjallisella tehtävällä. Näin tutkintomme muuttuu vähitellen kirjekurssiksi.

Koetan nyt keskittyä laatimaan jonkinlaisen suunnitelman siitä, mitä kursseja tarjoamme sl 07- kl 08 ja kenelle nämä kurssit suunnataan. Tällainen ajoitussuunnitelma antaisi opiskelijoille mahdollisuuden ennakoida opintojaan.

P.s. Vaimoni koulu lähetti Kalliomäelle syksyllä kutsun tulla vierailemaan heidän koulussaan. Ihme ja kumma! Ministeri on täällä tänään. Hän halusi tulla katsomaan miltä 6-12 -vuotiaiden yhteiset pajat käytännössä näyttävät.

gradua vaille valmis

2007-01-10T14:19:00.000+02:00

Näin lukukauden alussa saan aika usein postia, missä opiskelija valittelee ettei voi osallistua siihen ja siihen seminaariin tai kurssiin koska on ottanut vastaan sijaisuuden. Se voi olla järkevä päätös moneltakin kannalta, mutta gradulle se on tuhoisaa - lähes poikkeuksetta. Sovitaanko nyt niin, että puhutaan tästä asiasta teeskentelemättä; nyt ei tarvitse näytellä reipasta. Lähdetään siitä, että vain aniharva saa väkerrettyä graduaan samalla kun koettaa selvitä sijaisopettajan arjesta. Jooko? Tämä tosiasia olisi syytä tunnustaa itselle, ja harkita vasta sitten onko järkevää keskeyttää opinnot parin kuukauden työrupeaman vuoksi.

Vaikka elänkin tarkkaan hinkatun nurmikon ympäräimässä rivitalossa keskiluokkaista märkää unta, kykenen arvaamaan, ettei töihinlähtö ole valintakysymys kaikille. Sillon on elettävä olosuhteiden sanelemien realiteettien mukaan. Ehkä on myös niitä, jotka haluavat elämälleen puitteet joita opiskelijabudjetilla ei hankita. No se on sitten heidän juttunsa. Siihen en puutu. Mutta se asia voitaisiin nyt tässä sopia, että ette aseta itsellenne gradutavoitteita työrupeamanne ajaksi. Kannattaa muuten myös päättää, että milloin palaa viimeistään päätoimiseksi opiskelijaksi. Se saattaa kirpaista sen jälkeen kun on tottunut sijaisen ruhtinaallisiin kuukausituloihin. ;-D

Havaintojeni mukaan suurimmassa vaarassa ovat "gradua vaille valmiit" opiskelijat - ymmärrettävistä syistä. Kun nyt mietin oman graduryhmäni keskeyttäjiä (so. niitä joihin en ole ollut yhteydessä vähintään vuoteen), voin luetella joitakin syitä:

yksi muutti avopuolisonsa perään toiseen kaupunkiin ja sai sieltä pitkän sijaisuuden (en ole kuullut mitään pariin vuoteen)
kaksi on muuttanut toiseen kaupunkiin joko opiskelemaan tai sijaiseksi.
yksi ottaa aina yhteyttä syksyllä, mutta ei ilmesty koskaan paikalle (vakavia henkilökohtaisia vaikeuksia)
yksi ei ilmeisesti tullut toimeen minun kanssani; hän valmistunee jossain toisaalla

Btv. Heikki, onneksi pääsimme ajoissa kuiville; enkä koskaan ollut tällainen sekakäyttäjä. ...enhän?

pitäisikö rivissä olla hiljaa?

2007-01-04T21:23:00.000+02:00

Valta vaihtui laitoksellamme uutenavuotena. Jouduin tai pääsin - miten sen nyt ottaa - laitosjohdon apumieheksi. Tämä minullekin varsin yllättävä käänne tapahtui pääosin opiskelijajäsenten aloitteesta ja heidän vahvalla tuellaan. He taisivat sekoittaa jo valmiiksi jaetut kortit tavalla, jota moni ei ollut osannut arvata - en minäkään. Koska en käynyt minkäänlaista vaalikampanjaa, en ole myöskään luvannut mitään. Olen oikeastaan todella ylpeä siitä, että opiskelijat toivoivat minusta niin paljon, että uskalsivat korottaa äänensä.

Asemani ei ole mitenkään merkittävä; siihen ei liity minkäänlaista päätäntä- tai toimeenpanovaltaa. Toisaalta uudet tehtävät antavat mahdollisuuden tarkastella yliopistohallintoa uudesta näkökulmasta. Päätin, että tämä pieni seikkailu ei saa vaikuttaa varsinaiseen tehtävääni liikaa. Tulen pitämään entiseen tapaan kaikki vanhat luentoni, demonstraatiot, graduohjaukset ja jatko-opiskelijoiden kurssit.

Mietitte ehkä, että joudunko nyt tukkimaan suuni. Olen itse miettinyt tätä kysymystä ankarasti. Olisi aika erikoista, jos marmattaisin täällä asioista joita virallisesti edistäisin virkamiehenä. Toisaalta voisinko edistää virkamiehenä asioita joita pidän esimerkiksi eettisesti arveluttavina? En varmaankaan.

Muistan miten pohdin aikoinaan upseerikoulutuksen hankkimisen eettisyyttä. Tein silloin päätöksen, että en voi omantunnon syistä komentaa ketään tappamaan (siihenhän upseerien johtama toiminta sodan aikana tähtää). Sen sijaan ajattelin, että voin osallistua isänmaan puolustamiseen tavallisena rivimiehenä SissiK:ssa. Kieltäydyin aliupseerikouluun lähtemisestä. Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että hyvä johtaja voi säästää henkiä.

Jos ja kun joudun olemaan mukana esimerkiksi laitoksen toimintakäsikirjaa tehtäessä, voin kai koettaa nostaa esiin aiemmin mainitsemiani näkökohtia. On koetettava huolehtia siitä, että paperia ei tuoteta vain keskushallinnon tarpeisiin, vaan toiminnasta on oltava hyötyä opettajankoulutukselle.

oikein juhlittu!

2006-12-31T16:24:00.000+02:00

Jouluaikaan televisiossa pyörivät einesmainokset esittävät arkkityyppistä joulunviettoa. Niissä koko suku on kokoontunut maaseudulle vauraan näköiseen kartanoon viettämään yhteistä perhejuhlaa. Ihmiset ovat yhtä harmonisia, huoliteltuja ja kauniita kuin kartanomiljöökin. Tämä mainosmiesten hyödyntämä "kuvasto" on peräisin luultavasti Koivun, Wendelinin tai jonkun muun tekemistä 1900-luvun alun joululehtikuvituksista. He kertoivat meille kuinka joulua vietetään oikein.

Kansakoulun joulujuhlat ja maassamme ilmestyneet joululehdet eivät antaneet vinkkejä siitä, miten herrasväen pitäisi viettää uuttavuotta. Voisin paikata tietämättömyyttäni perehtymällä vuodenvaihteen naistenlehtiin - niissä ehkä tullaan kertoneeksi mitä uuden vuoden aattoa pitäisi juhlia oikein, mitä tarjota pöydässä, miten pukeutua, minne mennä. Mutta huomaan, että kyse on mielikuvista.

Huomaan, että minun mielikuviani hallitsee jostakin vanhasta kotimaisesta elokuvasta - ilmeisesti SF-paraatista - napattu juhlakohtaus. Siinä uuttavotta juhlitaan Kämpissä. Elävä orkesteri soittaa, kaikki ovat iloisia, oikeastaan riehakkaita. Orkesteri lopettaa soittamisen vähää ennen keskiyötä. Yleisö laskee vuoden viimeiset sekunnit ääneen. Vuosi vaihtuu ilmapallo- ja lehtisilppusateessa. Kaikki suutelevat. Ilmeisesti tämä kohtaus on amerikkalaista lainaa. Se on tuttu monesta nykyelokuvastakin. Miksen minä pääse koskaan juhlimaan uutta vuotta oikealla tavalla? Uutenavuotena ei voi olla hauskaa ilman riehakasta juhlaa kalliissa ravintolassa.

Kuinkahan moni ajattelee olevansa luuseri, jos edellä kuvattu mielikuva täydellisestä vuodenvaihteesta ei toteudu. Käsi ylös.

ikkunaostoksia

2006-12-29T16:55:00.000+02:00

Näin joulun jälkeen, seuraavaa ajokautta odotellessa on mukava haaveilla ensi kesän reissuista ja ennen kaikkea prätkän tuunauksesta. Tuunaaminen on hyvin epärationaalista; mitä sitä nyt toimivaa prätkää korjaamaan. Ja kallistakin se on. Jotenkin tällaisistä virityksistä haaveileminen ja BMW:n osia myyvissä nettikaupoissa surffailu helpottaa kevään odotusta. Itseterapiaan kuuluu myös se, että kerron ikkunaostoksistani vaikka täällä.

Ostoslistallani on:
Uusi istuin, Wunderlich Ergo (399 Eur). Nykyinen alkuperäisistuin on aivan helvetillisen liukas jopa nahkapuvun alla. Coreilla ajaessa istuin tuntuu liukumäeltä. Ei mitenkään mukava tunne maantievauhdissa.

Sitten pitäisi hankkia slipari (slip on vaimennin). Ajattelin Laser HotCam:ia sillä sen asentaminen ei katkaise fillarin tehdastakuuta. Pitäisi vielä päättää kannattaako ostaa koko putkisto vai ainoastaan vaimennin. Rahaa kuluu valinnasta riippuen 600-1200 Eur. Miksikö? En kehtaa kertoa.

Uudet paremmin muotoillut kytkin ja jarrukahvat. Bemarin kahvat on selvästi valmistettu isokätisille ja pitkäsormisille baijerilaisille. Vaikken minäkään ihan pienikätinen ole, pitää kytkinkahvaa aina vähän kurotella. Onneksi maailmalta löytyy tähänkin ongelmaan sopiva tuunaus: Vario levelerit, 79 Eur.

Sitten olisi hankittava kaatumatappeja. Ne ovat sellaisia eri puolelle runkoa, ohjaustangon päihin sekä taka- ja etuhaarukkaan kiinnitettäviä vinyylipalasia. Niiden tehtävänä on ottaa kaatumistilanteessa isku vastaan ja säästää tällä tavoin itse prätkä vaurioilta. Päädyin R&G racing products:in tappeihin. Hintaa sarjalle näyttää tulevan 144 puntaa eli 214 euroa.

Ja vielä viimeiseksi varaan ostoskärryihini hiilikuituisen alakatteen. Onneksi BMW-Finland ei ole vielä julkistanut sen hintaa. Arvaan, että se tulee maksamaan 800-1200 EUR. Tyydyn luultavasti lasikuituiseen katteeseen.

Lopputulos voisi näyttää kutakuinkin tältä. Maalaan katteen ehkä mustaksi.

Netissä on kuvia todella hienoista projekteista. Kokomusta K1200R on aika häijyn näköinen, vai mitä?

VAKAVA vakavasti

2006-12-09T14:40:00.000+02:00

Aamun Hesarissa kerrottiin nyt koko kansalle opettajankoulutuslaitosten valintakoeuudistuksesta. Julistaudun nyt kuten ennenkin VAKAVA -hankkeen vastustajaksi. Koko uudistus perustuu tahalliselle väärinkäsitykselle. Meille kerrotaan, että opettajankoulutuksen valintojen ongelmana (!) ovat korkeat YO-rajat.

Ajattelette nyt, että Telemakhos on turhautunut jouduttuaan tappiolle. Onhan se varmaan niinkin, mutta miettikääpä oletteko koskaan nähneet mitään VAKAVAN näkemyksiä puolustavaa todistetta.

Minä esitän tässä pari omaa näkemystäni tukevaa tilastoa. Alla olevat histogrammit kuvaavat vuonna 2006 koulutukseen valittujen opiskelijoiden suoriutunusta ylioppilastutkinnon reaali- ja äidinkielenkokeessa. Ensimmäinen pylväs (se, jossa ei ole merkkiä) osoittaa kuinka paljon koulutukseen valittiin ei-ylioppilaita (tai tiedot puuttuvat).

Nämä tilastot voisivat olla mistä hyvänsä OKL:ästä paitsi Helsingistä, Hämeenlinnasta tai Jyväskylästä. Ei tarvitse olla tilastonero huomatakseen, että opettajaksi valikoituvat ovat varsin keskinkertaista porukkaa yo-mittarilla mitattuna.

En voi lakata ihmettelemästä sitä kuinka tuo uudistus pystyttiin suunnittelemaan niin pienessä porukassa ja niin vähällä mölyllä. Omien tietojeni mukaan se ei kiinnostanut kuin paria kasvatustieteen professoria ja muutamaa lehtoria. Ainakin alkuvaiheessa suurin osa mukanaolleista oli hallintohenkilökuntaa, opintopäälliköitä (lue opintosihteerejä) ja amanuensseja. En minä heitä tässä ole syyttämässä. Useimmille taisi jäädä loppupeleissä vain mahdollisuus todeta tapahtunut. Meidän opintopäällikkömme koetti useaan kertaan huomauttaa uudistuksen ongelmista. Asia oli kuitenkin päätetty jo ennen kokouksia. En oikein ymmärrä tätä kuviota. Miksi mennä muuttamaan toimivaa järjestelmää?

Ongelmat ovat seuraavat:
1) Kouluavustajan- ja opettajankokemuksen pisteytyksestä luopuminen suosii kieltämättä uusia ylioppilaita, mutta suosivatko ne oppilaita? Tällä muutoksella on myös työvoimapoliittista merkitystä. Koulujen on tulevaisuudessa entistä vaikeampi löytää kouluavustajia. Ehkä se on hyväkin (ei voi teettää enää sijaisuuksia avustajilla).

Saammekohan ensi vuonna aiempaa enemmän opintojensa "keskeyttäjiä". Niitä, jotka huomaavat vasta vuoden pari opiskeltuaan ettei opettajuus ole se mun juttu.

2) Ylioppilastutkinnon ja koululaitoksemme vähättely. Miksi juuri kasvatustieteilijät haluavat antaa nuorille tällaisen viestin? Sen sisältön on, että sillä miten vietät kouluaikasi ei ole merkitystä. Ymmärtäisin tämän, jos voisin luottaa siihen, että OKL:ssä ehditään opettaa riittävästi asioita ja kerrata lukiokursseja. Näinhän ei ole. OKL:n yleissivistävää oppiainesta on karsittu todella raskaalla kädellä. Mutta eiväthän suunnittelijat, opintopäälliköt ja se yksi professori sitä tiedä. Kukaan heistä ei ole luokanopettaja. Kukaan ei ole käynyt sitä koulutusta jota he nyt fiksailevat. Tämä muuten on iso ero verrattuna esim. humanistisiin ainelaitoksiin. Siellä proffat ovat usein oman aineensa kasvatteja (vaikka olisivatkin opiskelleet eri yliopistossa).

3) järjestelyongelmat. Kukaan ei voi ennakoida paljonko porukkaa ilmaantuu valintakokeisiin. Miten heille varataan mahdollisuus tehdä koe?

Hyviä vaikutuksia
- Suoritettujen kasvatustieteen tutkintojen poistaminen pisteytysperusteista helpottaa nykyisin vallitsevaa erilaisten korvaavuuksien sekamelskaa. On hyvä, jos entistä useampi opiskelija tekee approbaturinsa OKL:ssä
-

itseoppinut äitijohtaja

2006-12-07T17:59:00.000+02:00

Jokin olohuoneen pöydällä lojuvan uuden Anna-lehden kannessa kiinnitti huomiotani ja vaati katsomaan tarkemmin. Mitä ihmettä... Kirsi Piha julistaa, että "äitiys on armeijaa parempi johtajakoulu". Ensimmäinen ajatukseni oli, että kas vain, Kirsi piha on käynyt armeijan. Ilmankos hän on ollut viime aikoina niin vähän julkisuudessa. Mutta vähän aikaa mietittyäni ja lehden artikkelia selattuani ymmärsin, että Kirsi Piha on kasvattanut lasta.

Pihan uusi kirja, jota tässä Anna-lehdessä puffataan, käsittelee "äitijohtajuutta". Tuo hämmentävä termi on luultavasti Pihan itsensä keksimä. Sinänsä juttu on ihan o.k., on hyvä, että naisten ja äitien uraongelmista puhtaan. Kirjoitus on yleispositiivinen. Sanomana on, että kotona opittuja taitoja voisi hyvin soveltaa myös yritysjohtamisessa. Olen tästä asiasta aivan samaa mieltä Pihan kanssa. Annan siis hänelle painatusluvan. ;-)

Mutta jotain tässä hiertää, ja minulta meni pari päivää keksiä mitä. En aio urputtaa siitä, että äitiys ja armeija rinnastetaan toisiinsa. Koko ajatus on täysin absurdi. Toinen on koulutus, toinen elämäntehtävä. Silti Piha ja hänen kaltaisensa puhuvat äititydestään via dolorosona, koettelemuksena. Äitijohtajuus on uranaisten veteraanipuhetta, eikä se eroa suuresti äijien inttijutuista. Ongelmallista tässä on se, että oman äitiyden reflektoinnin kohde on aika intiimi. Äitiyden tai isyyden rankkuutta ei ole sopivaa valittaa tiedoitusvälineissä. (huomattakoon, että tätä asiaa ei Anna-lehden jutussa juurikaan käsitelty... hyvä Kirsi!)

Miltähän äitiyden rankkuutta valittaneiden julkkisten lapsista tuntuu, kun saavat aikuisina lukeakseen vanhoja lehtijuttuja - niitä joissa vanhemmat marisevat kasvattamisen raskaudesta. Miltähän tuntuisi lukea oman isän tai äidin 30-vuoden takaista vuodatusta siitä, mistä kaikesta he ovat joutuneet luopumaan minun takiani. Tiedättehän, että tällaisten lausuntojen antaminen merkitsee sitä, että aikuisen oma äitiys tai isyys on pahasti hukassa. Tai ehkä oikea vanhemmuus ei vain ole kaikkien juttu.

tuleva jees -mies

2006-12-04T12:41:00.000+02:00

Ah, tosiaan, on kulunut jo kaksi viikkoa edellisestä päiväkirjamerikinnästäni. Kiitos "Kalju" muistutuksesta (huomaatkos, että se tepsi heti!). On tapahtunut paljon sellaista mistä ei voi puhua. Tarkoitan yliopistopolitikointia ja työpaikan henkilösuhteita.

On ollut myrskyisä laitosneuvoston kokous ja hankala keskiryhmän vaali. Eteeni katsomatta ajoin mielestäni oikeaa asiaa. Olen pistänyt kaikki munat yhteen koriin ja ravistellut sitä oikein kunnolla. Olenko oppinut jotain? No, ainakin sen, että jees -miehenä olisi elämä paljon helpompaa.

Jos olisin nyt viisas, loisin itselleni uuden imagon. Voisin ryhtyä leppoisaksi, mutta joskus hieman arvaamattomaksi tutkijaksi. Puhuisin julkisesti harvoin, pääasiassa istuisin viisaan näköisenä hiljaa. Ehkä joskus nyökyttelisin harkitsevan näköisenä. Voisin kysyä kerran tai kaksi täydentäviä tietoja käsiteltävästä asiasta merkiksi siitä, että olen hereillä.

Viisas yliopistopoliitikko pitää huolen siitä, että porukka ei tiedä juuri mitään hänen mielipiteistään ja ajatuksistaan. Silloin jokainen voi kuvitella minun olevan samaa mieltä heidän kanssaan. Epämoraalista, jotkut mutisevat. Selkärangatonta, sanovat toiset. Niinhän se onkin.

Mutta entisen minäni kaltaiset "periaatteen miehet" voivat olla myös aika rasittavia. Siksi heidän annetaan mielellään mennä. Ovi pistetään perästä kiinni ja varmuuden vuoksi vielä säppiin.

Viime aikoina on näyttänyt siltä, että opiskelijat edustavat laitoksessa perinteisiä opettajankoulutuksen arvoja paremmin ja pelottomammin kuin me muut. Me muut joko mökötämme nurkissamme tai laulamme uusliberalistisia veisuja opetusministeriön sekakuorossa.

luottamus

2006-11-20T10:15:00.000+02:00

Olen eri yhteyksissä kirjoittanut ja puhunut luottamuksen merkityksestä. Se on paitsi kasvatuksen välttämätön ehto, myös luovan ilmapiirin syntymisen olennainen ominaisuus. Viime viikolla julkaistiin tutkimus, minkä mukaan luottamus on ainoa selvä kansallista kilpailukykyä selittävä indikaattori. Siellä missä on luottamusta (valtion laitoksiin, viranomaisten toimintaan ja toisaalta viranomaiset toimivat luotettavasti, lahjomattomasti) on kilpailukykyä.

Aihepiiriä on tutkittu pitkään ja monista eri näkökulmista. Luottamus kiinnostaa taloustieteilijöitä, onhan se kaiken kaupan välttämätön ehto. Monet sähköistä, internetin välityksellä käytävää vähittäiskauppaa suunnittelevat kauppiaat ja sivujen koodaajat ovat joutuneet miettimään kuinka houkutella asiakas uskomaan kauppapaikan luotettavuuteen. Luottamusta ovat pohtineet myös eläintutkijat sekä sosiologit. Viime aikoina näitä teemoja on ollut melkeimpä jo muodikasta lähestyä evoluutiososiologian näkökulmasta. Tällöin on kysytty, että mikä merkitys luottamuksella on kulttuurissamme. Mikä on luottamuksen tehtävä?

Toisten mielestä luottamus on kaiken yhteisöllisen toiminnan tärkein ehto. Kaikkein alkeellisimmillaan se tarkoittaa välitöntä vastavuoroisuutta: jos saan hyvän saaliin metsällä, jaan sen naapureideni kesken. Tällöin voi odottaa saavani heiltä jotain joskus kun minulla itselläni on huono onni metsällä. Kehittyneissä yhteisöissä vastavuoroisuus on huomattavasti monimutkaisempi prosessi.

Kasvatuksessa luottamus on hiljalleen ja jatkuvasti kehittyvä "peli", jossa onnistumiset takaavat pääsyn jatkokierrokselle. Jos luottamuksen kehä rikotaan, on toisen harkittava omaa strategiaansa. Pitäisikö luottamuksen pettäjälle antaa anteeksi vai onko hänelle syytä kostaa tekemällä itse samalla tavalla? Peliteoriaa kokeellisesti tutkittaessa on havaittu, että sekä "anna aina anteeksi" että "kostaja" -strategiat ovat pitkällä tähtäimellä yhtä huonoja. Tietokonesimulaatiossa voitokkain strategia on ollut "anna kerran anteeksi ja kosta sen jälkeen johdonmukaisesti". Olisiko tästä jotain apua todellisen maailman ongelmatilanteita ratkottaessa?

laatua

2006-11-17T20:26:00.000+02:00

Ikkunaiines kirjoitti blogissaan opettajia kiusaavista konsulteista, jotka propellihatut iloisesti pöräten kiertävät kouluissa hokemassa tyhjiä iskulauseita. Tällaisia koulutustilaisuuksiksi naamioituja herättäjäjuhlia voi olla aluksi hauska seurata, mutta hupi vaihtuu väistämättä kiukuksi kun huomaa porukan olevan tosissaan. Haluaisin joskus nähdä ideologin opettavan luokassa omien oppiensa mukaisesti. On eri asia kertoa yleisistä periaatteista kuin noudattaa niitä. Toki tätä yleistäkin tasoa tarvitaan, mutta se pitäisi pystyä purkamaan konkreettisiksi esimerkeiksi.

Kuulimme edellisessä henkilöstökokouksessa yliopiston laatuarvioinnin periaatteista. Esitelmöitsijä esitteli laatukäsikirjan runkoa, kertoi laatutyöryhmistä ja laatuyhdyshenkilöistä. Tuli outo olo. Olenko joutunut vieraalle planeetalle? Kasassa oli sketsin ainekset, mutta kukaan ei nauranut. Kukapa nyt laadukkuuteen pyrkimiselle kehtaisi nauraa?

Koko tuo "laatuasia" tuntuu minusta voimakkaalta yliopisto-opettajiin ja tutkijoihin kohdistuvalta epäluottamuslauseelta. Meihin ei luoteta. Siksi meitä pitää valvoa moninkertaisen raportointijärjestelmän avulla. Ensiksi meidät velvoitettiin raportoimaan työaikamme käytöstä. Minun täytyisi täyttää raportti mieluiten joka päivä. Siinä voi lukea:

luennon valmistelua 2t,
raportointia 15 min,
opiskelijoiden ohjausta 1t,
opiskelijan käsikirjoituksen lukemista 1t
luentoa 3t,
tutkimusaineiston keräämistä 1t

Nämä raportit menevät suoraan keskushallinnon tietokantaan. Joku sitten tarkistaa, että olenko tehnyt tarpeeksi töitä. Mitenköhän keksin salanimeksi "sohvalla kirjoittamaan keskittymisen". Pitääköhän sekin raportoida, jos saan viikonloppukävelyllä hyvän idean.

Sitten meidän on valmistettava laatukäsikirja, jossa määrittelemme laitoksemme toiminnot ja tulostavoitteet. Meidän pitää kirjoittaa toimintaohjeet itsellemme. Ja näitä toimintaohjeita ja tavoitteita arvioi sitten korkeampi taho (so. arvioi arviointeja). Seuraavassa vaiheessa meidät rankataan suhteessa toisiin yliopistoihin... ja ehkä myös toisiin laitoksiin.

Oli paljon puhetta tutkimuksesta, mutta se oli vain tyypillistä yliopistojargonia, jossa ei oikeasti sanota mitään tutkimuksista. Tällaiseen diskurssiin kuuluu, että hoetaan "yliopiston opetus perustuu tutkimukseen" -mantraa. Itse asia, siis opetuksen ja tutkimuksen yhteys, on lämpimästi kannatettava periaate. En silti ymmärrä, miten tuota yhteyttä voi arvioida tarkastelematta kurssien sisältöjä ja arvioimatta vaikkapa luentojen laatua. Nyt tilanne on se, että julkaisujen määrän kuvitellaan tuottavan parempilaatuista opetusta.

Järjestelmän suurin ongelma on mielestäni se, että epäluottamus murentaa työmoraalia. Moraalisesti kypsä työntekijä haluaa maksaa luottamuksen hyvinä tuloksina. Armeijamaisessa yhteisössä sluibataan röökille heti kun valvojan silmä välttää.

Ohjaaja vastaa vaikkei kukaan kysy

2006-11-16T17:55:00.000+02:00

Pistinpä blogini ulkoasua vähän uusiksi. En tiedä oliko lopputulos hyvä, huono vai samantekevä. Pitää katsella tätä nyt pari päivää.

No tällä kertaa Telemakhos vastaa nuorten esittämiin kysymyksiin. Etsin joitakin gradua koskevia kysymyksiä suomi24.fi -palstalta. Jaa, ensimmäinen kysyjä on jo linjoilla:

KYSYMYS:
Ohjaajan vasteajat
Kirjoittanut: kysyy. 14.11.2006 klo 10.55

Minusta tuntuu, että oma ohjaajani on hieman hidasta sorttia.

Jos laitat omalle ohjaajallesi sähköpostilla suoran kysymyksen esim. viittauksen tekemisestä, niin kauanko vastaus kestää? Entä jos kysyt jotain hieman syvällisempää?

Rupeaa hieman haiskahtamaan...

VASTAUS:
Lähdeviitteiden kirjoittamista ei yleensä opeteta sähköpostitse. Sama koskee muun muassa opinto-oppaan käyttöä (montako opintopistettä saaa...?) Jos on pakko kysyä ohjaajalta tällaisia juttuja, mene käymään hänen vastaanotollaan. Tässä tapauksessa sinun kannattaa hankkia käsiisi laitoksenne lähdeviiteopas tai katsoa käytäntö jostakin
alanne lehdestä.

KYSYMYS:
Saakutin normaalijakautuneisuus: Kirjoittanut: tyttö joka ei tajua mistään... 14.11.2006 klo 22.10

Testaan muuttujien normaalisuutta Kolmogorovin-Smirnovin testillä valitakseni varianssianalyysin tai kruskall-wallisin testin. Testi näyttää sig -arvoilla alle (0.05) eli jakauma poikkeaa normaalista.

Tutkin myös histogrammia, kuvaaja näyttää normaalijakautuneelta. Olen nyt ihan sekaisin, että kumpaa uskon? :) Miten saan selville, onko muuttuja normaalisti jakautunut? Kertokaa fiksummat. :)

Kiitos vastauksista.

VASTAUS
Olet siis testaamassa aineistoasi ottaaksesi selvää, ovatko muuttujaryhmät toisistaan riippumattomia ja ennenkaikkea, noudattaako aineisto normaalijakaumaa. Tuo ehtohan pitää täyttyä pystyäksesi käyttämään Kruskall-Wallisin testiä. Kolmogorov-Smirnovin (KS) testituloksen p=0.05. Tämä tarkoittaa - jos olet tehnyt testin oikein ja oikeanlaisella aineistolla, että testaamiesi muuttujien kuvaajat poikkeavat normaalijakaumasta tilastollisesti merkitsevällä tavalla. Ilmiön näkee - jos näkee - parhaiten scatterplot -kuviosta. Mikäli olet tehnyt KS -testin oikein ja sen nonparametrisuusehdot täyttyvät, riittää p:n arvo perusteluksi. Normaalijakauman voi koettaa tuottaa aineistoon erilaisin keinoin; esimerkiksi palauttamalla tyhjät keskiarvoiksi jne.

KYSYMYS
Sisällysluettelo wordilla? Kirjoittanut: Miten tehdään? 13.11.2006 klo 08.43

Miten tehdään sisällysluettelo Wordilla?

VASTAUS
Merkitse käyttämäsi otsikot Wordin otsikkotyyleillä. Ensimmäisen tason otsikko on alt+1 toisen tason alt+2, kolmannen tason alt+3. Mikäli tarvitset lisää otsikkomuotoilutasoja, pitää ne tehdä erikseen ja määrätä samalla niille pikanäppäimet. Kaikki valmiit tyylit saa näkymään painamalla tyyliluettelon auki sift pohjassa.

No hyvä. Nyt ovat siis otsikkotyylit kohdallaan. Sitten ei muuta kuin kursori sinne, minne haluat sijoittaa sisällysluettelon. Lisää --> viite --> hakemistot ja luettelot --> sisällysluettelo. Tarkista asetuksista, että luettelointi tehdään tyylien perusteella. Sitten vain OK. Sisällysluettelon voi päivittää joko osittain (sivunumerot) tai kokonaan asettamalla hiiri sisällysluettelon numeroinnin päälle ja painamalla oikeaa hiiren nappia.

KYSYMYS
lakiin viittaaminen Kirjoittanut: graduilija 8.11.2006 klo 09.20

Hei! Osaisiko joku neuvoa, miten lakiin viittaaminen gradussa tapahtuu? Kyseessä on perusopetuslaki ja 27 pykälä.

VASTAUS

Laitoksilla voi olla toisistaan poikkeavia käytäntöjä, mutta Suomen lakiin viitataan periaatteessa samalla tavalla kuin Raamattuunkin (Matt. 28:2). Painovuotta ei tarvitse mainita tekstiviitteessä jos käyttää voimassaolevaa versiota. Jos joudut kirjoittamaan sanan peusopetuslaki moneen kertaan, kannattaa sille tehdä lyhenne esimerkiksi näin: (Pol § 27). Työssä käytetyt lyhenteet pitää selittää joko lähdeluetteloon liitetyssä "Lyhenteet" luvussa tai tutkimuksen alussa olevassa johdantoluvussa. Yleensä lyhennettä ei käytetä asiasta ensimmäistä kertaa puhuttaessa.

isän blogi

2006-11-12T15:09:00.000+02:00

Fennomaanijohtaja Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen keskimmäinen poika, Eino, kertoo muistelmissaan, että: "isäni kansallinen suurtyö... tulee aina olemaan elämäni suuri nöyryytys". Ilmaisu on aika hämärä. Eino tarkoittanee sitä, että hän tuntee nöyryyttä isänsä työtä ajatellessaan. Samassa yhteydessä muistelija huomauttaa, että on itsekin "sentään" maisteri ja clarissimus, opettaja. Suurmiesten poikien ongelmaksi voi muodostua, että he ovat kaikkien silmissä suurmiesten poikia. Heidän on asaittava itsearvostus ja toisten arvonanto jollakin erikoisella ja näkyvällä tavalla.

Tästä aihepiiristä blogissaan kirjoittanut Rauno Rasanen esitti hienon Andrei Rubljev -tulkinnan. Kannattaa vilkaista!

Olen laiska blogin päivittäjä, toisin kuin isäni. Isä kirjoittaa omaa blogiaan joka päivä. Onhan se näin lukijan kannalta hauskaa; kun voi lukea aamulla ensin lehden sitten isän mietteen - emme näet keskustele puhelimitse kovin säännöllisesti. Joskus mietin, että miksi hän on vanginnut itsensä vapaaehtoisesti bloginsa kahleisiin. Onko kyse hänen uskollisia lukijoitaan kohtaan tuntemasta velvollisuudentunnosta tai tarpeesta olla ihailtu? Ei.

Tästä maasta ei varmaankaan löydy yhtäkään niin kyynistä ja paatunutta kirjoittamisen ammattilaista, joita myönteinen palaute ei rohkaisisi ja kannustaisi. On kuitenkin eri asia väittää sen olevan kirjoittamisen motiivi. Ei sellaisen varassa pitkään jaksa. Sama koskee muuten pätemisentarvetta. Kiitoksen kipeälle henkilölle mikään kiitos ei ole koskaan tarpeeksi. Toki ihmisiä silti pitää osata ja haluta kiittää.

Luulen tietäväni jotakin pätemisentarpeen eri ilmenemismuodoista, olenhan palvellut paikallisia vasalleja ja pikkuruhtinaita koko akateemisen urani ajan. Kasvatustiede on täynnä kroonisesta huonosta itsetunnosta kärsiviä pikkuvirkamiehiä, joille tiede tai opettaminen eivät ole koskaan merkinneet muuta kuin uralla etenemisen keinoja. Kirjoja he ovat lukeneet vain sen verran, että voivat jallittaa tavallista perustutkinto-opiskelijaa (voivat bluffata käyttämällä ammattisanastoa tai viemällä keskustelun johonkin abstraktiin erityiskysymykseen). Tiedettä he tekevät vain sen verran, että voivat tyrkkiä itsensä parempiin asemiin. Kun jalansija on saatu, he lopettavat julkaisutoiminnan (raportteja ei lasketa) ja usein myös peruskurssien opetuksen.

Tarkkailkaapa kuinka akateemiset uratykit ja konsultit käyttäytyvät ylempiensä seurassa. He kehräävät ja heiluttavat häntäänsä. Toiset antavat tassua ja noutavat keppiä. Samat tyypit näyttävät laitosneuvostossa kynsiään ja murisevat jos vähän ärsyttää. Uskon oppineeni omalta isältäni, että hyvät tavat ja kattava yleissivistys ovat ihmisen paras käyntikortti. Ne, joilla ei ole mitään sanottavaa tai annettavaa joutuvat joko murisemaan tai makeilemaan.

Isän blogi näyttää toimivan hänelle tärkeänä kirjoitusharjoituksena. Se on keino ylläpitää ja kehittää omaa ammattitaitoa - pitää itsensä henkisesti vireessä. Isälle tällaiset rankatkin rutiinit ovat olleet aina tärkeitä, tai oikeastaan täysin välttämättömiä.

Suositun blogin lieveilmiötkin ovat kiinnostavia. Jotkut fanit ovat esimerkiksi alkaneet pitää omaa blogiaan isän blogin kommenttiosiossa. Eräs toinen taas kommentoi isän juttuja omassa blogissaan melko säännöllisesti (heh, tämäkin on nyt sellainen blogi).

Oman blogin kommenttiosioon kirjoittaminen on vaikeaa. Pitää päättää, millaisen roolin ottaa. Yksi vaihtoehto on vastata kommentoijan nokkeluuteen toisella nokkeluudella. Faktat on nykyisin helppo tarkistaa vaikka wikipediasta ja pienestä bluffista jää heti kiinni. Mutta mitä sillä on väliä. Isä on suurien linjojen hahmoittaja, minä taas, ehkäpä vastareaktiona, poraudun mielelläni neliömillimetrin kokoisiin kysymyksenasetteluihin. On oikeastaan aika huvittavaa seurata, kuinka eräät nimimerkit marisevat toisissa blogeissa siitä, että isä oli kirjoittanut blogissaan huolimattomasti ...tai aivan viimeistelemättömästi! Kuka olikaan lopulta se besserwisser?

Muistan joskus lapsena olleeni pettynyt, kun isä ei suostunut päättämään jotakin asiaa puolestani vaikka sitä kuinka pyysin. Muistan, kuinka isä ei suostunut käyttämään omaa yhteiskunnallista asemaansa hyväkseen hoitaakseen jotain minun juttuani. Minut on kasvatettu reformoidussa hengessä, kannustaen muodostamaan omia mielipiteitä ja varomaan henkilöpalvontaa. Ja tässä on tulos. Heh.

Hyvää isäinpäivää isä. Blogisi on saavuttanut ainutlaatuisen menestyksen - ottaen huomioon, että siellä ei esitetä intiimejä paljastuksia, realityä tai keskustella käsitöistä.

miksi tuomari on nuija

2006-10-26T11:54:00.000+03:00

En osaa nyt kirjoittaa postmodernista, sillä Rasanen sanoi omassa blogissaan kirjoituksessa "Totuus ja vain totuus" suurinpiirtein sen mitä itsekin ajattelin. Pitää vielä myöhemmin pohdiskella näitä asioita pedagogisesta näkökulmasta. Esimerkiksi indoktrinaation ongelma näyttäisi olevan yksi postmodernin kipupiste: jos kaikki pitää kyseenalaistaa, ei opetusta voi olla olemassa. Tämähän on vanha havainto Augustinus totesi De Magistrossaan, että kukaan ei voi opettaa toiselle mitään sellaista mitä hän ei jo valmiiksi tietäisi.

Piti lähteä tänään perheen kanssa Helsinkiin, mutta taitaa olla viisainta sairastaa tämä päivä kotona.

Olin toissapäivänä elämäni ensimmäisen kerran katsomassa jääkiekko-ottelua jäähallissa. Olikohan minulla liian ohuet vaatteet, vai joinko liian vähän virvokkeita - tiedä häntä - mutta aamulla heräsin kurkkukipuun.

En voinut hillitä sisäistä tiedemiestäni edes lätkämatsissa, ja tein siellä joitakin syvästi epätieteellisisä sosiologisia havaintoja. Mikä mahtaa olla syynä siihen, että tuomareille pitää huudella törkeyksiä ennen ottelun alkua? "Nuija" ja "Vi**u" huudot raikuivat jäähallissa, kun erotuomarit tulivat jäälle. Hei ääliöt, eihän koko ottelusta tulisi mitään ilman heitä! Mutta sitten tajusin, että tämähän kuuluu asiaan (kerron tästä kuin olisin käynyt villi-ihmisten parissa Etelämeren saarella). Kyse on vanhasta perinteestä. Siitä samasta perinteestä, mikä kukoisti aikoinaan paitsi teatterissa ja oopperassa, myös alkuaikojen elokuvaesityksissä. Entisaikoina tapoihin kuului, että katsomosta voitiin ottaa osaa elokuvaesitykseen huutelemalla törkeyksiä pahiksille ja neuvoja sankareille. Sama koski tietenkin myös kaikkia lavaesityksiä. Roiston roolin esittäjää voitiin pommittaa mukana tuoduilla eväillä tai uhkailla.

Ja nyt huomaankin lisää yhtäläisyyksiä ns. korkeakulttuurin ja jääkiekko-otteluiden välillä (vaikka useinhan lätkä rinnastetaan kladiaattoriotteluihin) Vanhimpien oopperoiden näytökset kestivät jotakuinkin saman kuin lätkämatsin erä, vähän yli 20 minuuttia. Barokkisinfonioilla on muuten tuo sama, hyväksi todettu kesto. Ehkä se on muotoutunut käytännön kokemusten perusteella - sen verran rahvas jaksaa keskittyä kerralla. Reippaasti soittava orkesteri saattoi tietenkin suoriutua urakastaan vähän nopeammin, mutta oikein tarttuvia hittejä voitiin veivata useampaan kertaan peräkkäin - yleisön pyynnöstä. Savonlinnan oopperajuhlien Ratsumiehen (2005-6) puvustanut ja lavastanut Kimmo Viskari oli mielestäni unohtanut, mistä oopperassa on kyse. Jylhät mustavalkoiset lavasteet olivat ehkä graafisesti kauniita, mutta todella tylsiä. Henkilöiden puvut näyttivät enemmän 80-luvun sankarihevibändien esiintymisasuilta (nahkaa, turkiksia ja solkia) kuin näyttäviltä fantasia-aikalaisasuilta. Opperassa pitää olla katsottavaa niinkuin lätkässäkin. Lätkäjoukkueiden heraldiikasta voisi kirjoittaa paljon, mutta säästän teidät siltä. Se joka on sattunut näkemään Siennan vuosittaiset laukkakilpailut tietää mistä puhun.

Alempi keskiluokka on aina pyrkinyt omaksumaan ylempien yhteiskuntaluokkien tapoja ja mieltymyksiä. Niinpä ei ole yllättävää, että viktoriaanisen ajan yläluokan hienosteleva teatterikulttuuri muodosti hitaasti myös alempien luokkien ihanteen - korkeakulttuurin saralla. Urheilukentillä vanha perinne kukoistaa. Sanon tämän nyt yhden kokemuksen perusteella, sillä en ole käynyt koskaan yleisurheilu- tai hiihtokilpailuissa. Siellä voi olla toinen meininki.

Ne lukijani jotka nyt luulevat, että olin jalkautuneena rahvaan pariin erehtyvät pahan kerran. Seurasin ottelua ylellisestä kutsuvierasaitiosta. Sekin muuten sopii loistavasti tuohon vanhaan teatteri- ja oopperaperinteeseen. Aitiossa voidaan näyttäytyä, sillä siinä on sitä varten parveke. Toisaalta aitiossa voi vetäytyä tummien lasien taakse siemailemaan drinkkejä. Siellä oli myös televisio, josta pystyi katsomaan hidastukset.

Ensi viikolla alkaa kolme luentosarjaa ja luennot on pidettävä vaikka sitten vähän sairaana. Massaluentojen siirtäminen on käytännössä erittäin vaikeaa ja yhdenkin luennon peruuttaminen vakuttaa todella monien opiskelijoiden aikatauluihin. No on tässä onneksi vielä muutama päivä aikaa toipua. Ajatus siitä, että pääsee kirjamessuille ja kansallismuseon puukkonäyttelyyn piristää kummasti. Voi olla, että joudun valitsemaan jomman kumman. Pojat haluavat varmaankin mieluummun museoon. Tai oikeastaan he varmaan menisivät mieluiten leikkimään serkkujen luokse Vartiokylään.

Hei, tästähän tuli tosi arrogantti postaus. No tässä vähän vastapainoa. Omien sanojensa mukaan "maailman paras bändi" Tenacious D soittaa pari tarttuvaa teemaa uusilla sanoilla:

KLIKKAA TÄSTÄ

ulosmittaajat

2006-10-15T20:31:00.000+03:00

Olimme eilen erään kyläkoulun huutokaupassa. Koulu myi pois vintiltä löytynyttä tarpeetonta esineistöä, opetusvälineitä, muistoja. Koulu myi omaa historiaansa ja halvalla meni! Keskustelin parin paikalla olleen kyläyhdistyksen puuhanaisen kanssa. Ihmettelin, miksi erittäin hyväkuntoiset kuvataulut piti pistää lihoiksi. Minulle kerrottiin, että nykyiset opettajat olivat sanoneet niiden olevan tarpeettomia. Tämä peltojen keskellä, kauniisti mäenrinteessä oleva kyläkoulu viettää ensi vuonna satavuotisjuhlaansa. Myytävästä kirjastosta päätellen aiemmat sukupolvet ovat säästäneet myös vähemmälle käytölle joutuneet opetusvälineet. Kirjastossa oli muutamia helmiä, joista yksin olisi saanut reippaasti yli 20 EUR. Nyt ne myytiin kahden euron laatikoissa muiden kirjojen mukana. En viitsinyt vihjata asiasta, sillä hinta ei ole tässä se pääasia. Se, mikä minua asiassa surettaa, on että yksi sukupolvi katsoo oikeudekseen ulosmitata sadan vuoden aikana kerätyn pääoman. Samahan on tapahtunut - aivan eri mittakaavassa tosin - valtionyhtiöiden myymisessä. Millä oikeudella yksi ikäluokka lähtee luokkaretkelle opetusvälineistön myymisestä saaduilla rahoilla?

Huomasin, että koulun kumpikin opettaja on meiltä valmistunut. Muistaakseni kumpikaan heistä ei ole osallistunut luennoilleni tai pienryhmiini. Siinä mielessä voisin pestä käteni koko jutusta. En silti tee sitä. Tämä opettajapolvi ei näe itseään sukupolvien ketjun linkkinä, yhtenä palana ketjussa mikä tulee jatkumaan heidän jälkeensäkin. Tällä tavoin historiankäsitykseltään invalidit opettajat näkevät ainoastaan vanhojen opetusvälineiden pölyisyyden, eivät itse välinettä.

On osittain meidän vikamme, että kentälle siirtyy opettajia, joilla ei ole aavistustakaan historian, uskonnon tai biologian kuvataulujen käytöstä. He alkavat olla itsekin sitä sukupolvea, joka ei ole kuullut miten lumoavalta hyvän opettajan kerronta voi tuntua. Muistan kuinka jännittävältä tuntui, kun näin opettajan tulevan luokkaan kuvataulu kainalossa. Silloin aina tiesi, että pääsisi kuulemaan opettajan tarinointia. Jos joku rupeaa nyt vaikertamaan, ettei osaa kertoa, käsken häntä lukemaan Pentti Luumin "Taitava kertoja" -kirjan. Sen aihepiiri liikkuu uskonnon opetuksen ympärillä, mutta juttu toimii tietyin rajoituksin myös historiassa.

Mitäkö ostin? Laatikollisen kirjoja, kolme kuvataulua ja kansakoulun laskukortiston.

Kuva: Yksi ostamistani kuvatauluista (A. Gebhardin Kaarle Knuutinpoika lähdössä Viipurin linnasta). Kuvassa valtakunnanmarski ja linnanherra on lähdössä kuninkaanvaaliin Tukholmaan. Seurueella, johon on sanottu kuuluneen 400 sotamiestä ja aatelista, näyttää olevan saksalaismalliset haarniskat. Liekö oikein? Taustalla puoliso ja lapsi katsovat etääntyvää seuruetta.

Se, että juuri tämä kuva oli myynnissä kertoo opettajien täydellisestä tietämättömyydestä ja välinpitämättömyydestä. Kyseinen herra (alunp. Karl Bonde) tunnetaan vanhemmissa historiankirjoissa "ainoana suomalaissyntyisenä Ruotsin kuninkaana". Tästä voisi tietenkin väitellä pitkään. Fennomaanihistoria nosti hänet tietenkin korkealle jalustalle; Knutsson nautti ilmeisesti talonpoikien suosiota, sillä hän jakoi ilmaista maata silloisen itärajan (mikä oli aika suhteellinen käsite) tuntumasta. Samainen kuningas myönsi kaupunkioikeudet kotikaupungilleni, joten kuvasta olisi ollut hyvä kertoa vaikka kaupunkimme vuosijuhlan yhteydessä. Knuutinpoika on muuten sikälikin erikoinen hahmo Ruotsin historiassa, että hänet kruunattiin kuninkaaksi kolmeen kertaan (ja syöstiin vallasta kaksi kertaa). Kuvan pohjustukseksi voisi lukea vaikka Knuutinpoikaa käsittelevän (fiktiivisen) jakson Karimon Kumpujen yöstä. Vastapainoksi voi lukea myös pätkän Kansallisesta Biografiasta.

mun oma juttu

2006-10-11T18:22:00.000+03:00

Olen viime päivinä istunut tutkijankammioni hämärässä ja lueskellut tummanruskeassa Chesterfield nojatuolissani kasvatushistorian esseitä. Kaukana kavala maailma.

Esseiden joukossa oli muutama todella hyvä juttu. Eräs opiskelijani, joka syntyperäisenä virolaisena on koulussa joutunut opiskelemaan venäjää, kirjoitti hienon esseen Makarenkosta. Makarenkohan on tuo sosialistisen kasvatusideologian ristiriitainen hahmo, jonka oppeja koetettiin täälläkin tavailla 1970-luvulla. Oli kiintoisaa lukea, miltä Makarenkon opit tuntuvat kirjoittajan omia koulukokemuksia vasten.

Eräs toinen kirjoittaja oli tutustunut A. Neillin omaelämäkertaan "Reksi, reksi koirankeksi". Hei, nyt te ajattelette, että pakotan viattomat nuoret lukemaan kaikenlaisia aikansa eläneitä hörhöjuttuja. En tunnusta. Kokoamalleni kirjalistalle kuuluu suuri määrä neutraaleja "klassikkoja", kuten Platonia, Ksenofonia, Aristotelestä, Augustinusta, Montaignea, Comeniusta jne. Mutta lähes puolet esseistä on kirjoitettu Neillin Summerhillistä tai mainitusta elämäkerrasta. Syytä tähän en ole osannut arvata. Niin sanotulla "vapaa kasvatus" yhdistetään kai Neillin nimeen, vaikka hän tosiasiassa taisikin sanoutua irti tuollaisesta rinnastuksesta. No, joka tapauksessa Neill ja Summerhill herättävät vieläkin tunteita.

Ai niin, minun piti kirjoittaa siitä esseestä. Eräs kirjoittaja käytti tekstissään useaan kertaan tällaista argumenttia: lasten ei tarvitse tehdä ** koska minä en itsekään arvosta sitä. Esimerkiksi puhuessaan tapojen opettamisesta kirjoittaja tuli sanoneeksi, ettei ymmärrä miksi koulussa pitää syödä veitseä ja haarukkaa käyttäen. Hänelle itselleen riittää pelkkä haarukka. Veitsen käyttäminen ei ole selvästi "hänen juttunsa". Jäin pohtimaan tätä sinänsä vilpitöntä ja harmitonta tunnustusta. Tuntuu vähän pelottavalta, että se mikä ennen oli huonoa käytöstä, on nykyään vain "mun oma juttu". Helpompaahan se olisi varmaan koulussa, jos opettaja itsekin istuisi lippis päässä kauhomassa lusikalla makaroonilaatikkoa oppilaidensa kanssa.

Kuva: Näkymä syksyiseltä joelta

tylsistyneenä

2006-10-09T12:13:00.000+03:00

Joku ehkä ehti jo pohtia, että kuoliko tämä blogi. Myönnän, että ajatus kävi myös omassa mielessäni. Ei tässä ole mitään henkilökohtaista. Samanlainen lamaannus iski myös muihin juttuihini.

En saanut sitä kasvatushistorian metodiikkaa käsittelevää käsikirjoitusta valmiiksi, vaikka Jari sitä kovasti toivoikin. Kirjan toimittaja teki kauheasti hommia tekstini kanssa, mutta en voinut hyväksyä lopputulosta. Siinä oli liian paljon ongelmia, liian suuria virheitä ja liian köykäistä argumentaatiota. Sanotte nyt, että olen ehkä tullut liian kriittiseksi, eikä kukaan muu kiinnitä huomiota tekstini ongelmiin. Niinpä niin. Mutta tällainen näkökulma on väärä. Tiedemiehen tärkein vastaväittäjä on hän itse. Ei pidä julkaista selllaista, minkä tietää keskeneräiseksi.

Olen väitellyt tästä asiasta lähiesimieheni kanssa. Hän on kannustanut minua kasvattamaan julkaisuluetteloani artikkelitehtailun avulla. Artikkelitehtailu on sitä, että sama juttu julkaistaan eri lehdissä - tekemällä siihen pieniä kosmeettisia muutoksia. Kätevintä on muuttaa vain otsikkoja ja tiivistelmää. Kasvatus -lehdessä julkaistavaksi aiotussa tekstissä on syytä pelata kasvatusalan jargonilla. Ripotellaan sinne tänne kasvatussanastoa. Sama juttu kelpaa Aikuiskasvatus -lehteen, kun muutetaan koululaitos oppilaitokseksi ja oppilas opiskelijaksi.

Liioittelenko? Ehkäpä, mutta pääajatus on tämä. Paljon "pisteitä" mahdollisimman vähällä vaivalla. Onko tällainen toiminta moraalisesti ja eettisesti perusteltua? Minun mielestäni ei ole, mutta esimieheni ja lukuisten muiden tiedemiesten mielestä se on ihan ok. He perustelevat tehtailua siten, että tällä tavoin tieteen tulokset leviävät tehokkaasti eri lehtien lukijakuntien keskuuteen. Eräs hyvä ystäväni, minua urallaan paljon nopeammin eteenpäin päässyt tutkija, kertoi vähän aikaa sitten, että hän lopettaa tehtailun. Kiittelin ratkaisua moraalisesti oikeaksi. En kuitenkaan viitsinyt huomauttaa, että lopettaminen tapahtuu vasta kun dosentuuri ja iso apuraha olivat taskussa. Ajattelen, että tiedemies ei saisi tujottaa pisteitä tai lukijakuntia, ei edes virkoja tai apurahoja; tutkimuksen kirjoittamisen motiivin on oltava toisaalla. Artikkelin voi kirjoittaa vasta tutkimuksen jälkeen (nykyäänhän niitä tehdään prosessin jokaisessa vaiheessa). Artikkeli syntyy halusta selvittää ilmiöitä itselleen. Tehtailu ei selvitä mitään, se vain toistaa aiemmin tiedossa olleita asioita.

Koetin vähän analysoida itseäni. Kysyin, miksi en saanut Jarin tekstiä valmiiksi ja miksi kirjoittaminen tuntuu niin vastenmieliseltä? Olenko väsynyt? Jos tämä on väsymystä, niin sitä ei selvästikään saa nukkumalla pois. Päädyin siihen, että olen kyllästynyt tai turhautunut. No siihen on yksi hyvä vastalääke olemassa: pitää tehdä välillä jotain aivan muuta.

Ostin itselleni lohdutuslahjan ja vaihdoin prätkää ilman mitään järkisyytä. En yleensäkään ole löytänyt mitään järkevää syytä omistaa moottoripyörää. Niin, voisinhan sanoa, että uusi fillarini BMW K1200R sopii huonokuntoisille asfalttiteille huomattavasti paremmin kuin edellinen Triumphini. Tätä on muuten aika vaikea päätellä pyörän ulkonäöstä; sehän on aika masiivisen oloinen. Ja sitten voisin sanoa, että tämä uusi pyörä on turvallisempi ABS -jarruineen. Niin, eikä ajajan tarvitse arvioida itse paljonko tankissa on bensaa, kun Bemarin ajotietokone hoitaa sen. Ai niin, ja kun vaimo haluaa kyytiin, voin säätää jousituksen kahdelle sopivaksi ilman työkaluja. Olen muuten sikäli onnellisessa asemassa, että vaimoni tykkää istua prätkän kyydissä. Pienet yhdessä tekemämme reissut ovat olleet todella tärkeitä ja hienoja kokemuksia. Harrastukselle ei ehkä kannata etsiä rationaalisia perusteluja, sillä kaikki ne tuntuvat aina täysin falskeilta.

Olin viime viikonloppuna kalassa Matin ja Timon kanssa. Löysimme mielettömän hienon kosken paikasta, jossa moni ei tiedä olevan edes virtaa. Satoi kaatamalla, mutta käytin sinnikkäästi valkoista Nalle Puh -pintaperhoa. Ensinnäkin pintaperhoja ei ole järkeä käyttää näin myöhään syksyllä: kalat ovat katsoneet pienistä almanakoistaan, ettei pinnalla lentele enää syötäviä otuksia. Toiseksi - jos nyt joku otus olisi vielä puolihorteessa lentelemässä - niin ei se ainakaan kaatosateessa pörräisi. Sain silti porukan ainoan kalan; kauniin, mutta alamittaisen, purotaimenen. Onneksi kalat eivät lue perhokalastusoppaita.

Tulipa muuten kokeiltua, kestääkö avonaisessa pakastepussissa oleva Canon G6 kamera 10 sekuntia joessa kellumista. Kestää!

tutkimustulosten soveltamisesta

2006-09-22T09:59:00.000+03:00

Piti kirjoittaa juttu eilisissä MTV3:n kympin uutisissa olleesta jutusta, minkä mukaan Tampereella kokeillaan OPH:n tuoella tyttöjen ja poikien opettamista eri opetusryhmissä. Opettajat kertoivat kameralle, kuinka poikia motivoidaan matematiikassa antamalla heille "poikia kiinnostavia" tehtäviä. Vastaavasti tytöt saavat tehdä (poikien häiritsemättä) itselleen sopivia töitä. Että sellaista! Kommentoisin erittäin mielelläni uutista, mutta en ennenkuin löydän tarkempia tietoja siitä. Se näytti olevan yllättävän vaikeaa. En onnistunut selvittämään, mikä projekti on kyseessä tai edes sitä mikä on tuon koulun nimi; katsoin uutista vähän hajamielisenä. Olisipa hauska kirjoittaa pari sanaa siitä, mitä tämä kokeilu merkitsee nykytietämyksen valossa. Jos joku teistä onnistuu löytämään jotakin kättä pidempää (so. faktoja kokeilusta), niin kyllä minä sitten piiskaan (tarvittaessa).

Sitten pieni paikallisuutinen. Täällä väännetään taas kyläkoulujen puolesta ja niitä vastaan. Eräs jo eläkkeelle siirtynyt rehtori on esittänyt kiukkuisia puheenvuoroja poikansa (!) johtaman koulun puolesta. Niin, totta! Täällä näyttää rehtorin tehtävät siirtyvän vanhimmalle pojalle kuin aadelisarvot. Uusimmassa paikallisessa ilmaisjakelulehdessä kertoo eräs kaupungin virkamies tietävänsä, että pienet koulut eivät ole tutkimusten mukaan parempia kuin alle 600 oppilaan koulut. Aika yllättävä veto. No onneksi kirjoittaja oli riittävän tyhmä paljastaakseen, että oli lukenut tutkimustulokset Kuntalehdestä. Kuntalehdessä oli siis kerrottu jostakin tutkimuksesta ja virkamies oli viisastunut. En tiedä, onko tämä hauskaa vai pelottavaa. Lisättäköön, että kumpikaan valtuustomme nokkamiehistä ei ole ylioppilas. Onko sillä mitään väliä? No, tällaisissa asioissa tuntuu olevan.

Onkohan moraalinen velvollisuuteni kirjoittaa vastine, jossa totean, että tilanne ei ole aivan noin yksinkertainen? Tulokset riippuvat aika paljon siitä, miten asioita tarkastellaan. Lyhyen tähtäimen oppimistuloksissa ei ole suuria eroja kyläkoulua ja suurta koulua käyneiden välillä. Pitkäkestoista oppimista ei yleensä mitata. Kouluviihtyvyydessä, kodin ja koulun yhteistyön onnistumisessa, tyytyväisyydessä, oppilaiden turvallisuudentunteessa, eri ikäisten oppilaiden keskinäisten suhteiden muodostumisessa jne. on havaittu eroja pienten ja suurten kouluyksikköjen välillä. Pitää muistaa, että koulussa viihtyminen ei ole vain mukavuutta, se on lopulta edellytys todelliselle opiskelulle - sellaiselle, mikä ei ehkä näy yksittäisessä koetuloksessa.

Ongelma on se, että virkamies/ poliitikko kuuntelee vain niitä puheenvuoroja, jotka tukevat hänen ennakkokäsityksiään. Ja on ihan turvallista tietää, että hän lukee edes Kuntalehteä.

vielä liikuntakasvatuksesta

2006-09-18T22:53:00.000+03:00

Jatkoa edelliseen.

Liikunta(kasvatus) on hyvin herkkä ja erikoislaatuinen oppiaine muiden perusopetukseen kuuluvien oppiaineiden joukossa. Tutkimustulosten valossa näyttää siltä, että liikuntakasvatuksen toteuttaminen koulun kasvatustavoitteiden hengen mukaisesti on sangen vaikeata (niin, että oppilaille syntyisi myönteinen minäkuva ja onnistumiskokemusten kautta heissä syntyisi elävä liikuntaharrastus). Kyse ei ole välttämättä vääristä tavoitteista, eikä liioin opettajien pedagogisten taitojen puutteellisuudesta, vaan keskeisenä ongelmana on tämän oppiaineen ominaislaatu. Selitän lyhyesti tätä näkemystä.

Tutkija Kaarlo Laine on kiinnittänyt huomiota kirjassaan Ameba pulpetissa yläasteikäisten oppilaiden vaatetuksen merkitykseen heidän identiteettinsä ilmauksena. Hän selittää tutkimuksessaan, että takki päällä luokassa istuville nuorille ulkovaatteet merkitsevät ”kuorta”, jolla he suojautuvat ulkomaailmaa vastaan tai ”uniformua”, jolla he viestittävät identiteetistään. Liikuntatunneilla oppilaan on useinkin luovuttava tuosta kuoresta ja samalla paljastettava se mitä hän muulloin koettaa kätkeä. Koululiikuntaan kuuluvalle ruumiillisuudelle (esimerkiksi sille, että oppilaat vertailevat toistensa ulkomuotoa) ja siihen liittyville häpeäntunteille ei luultavasti voida mitään, vaikka opetussuunnitelmaa muutettaisiin kuinka. Myös oppilaiden erilaiset liikuntavalmiudet ja taidot tulevat tunneilla konkreettisesti esiin, onpa liikuntatuntien lajivalikoima melkein mikä hyvänsä. Tätä ongelmaa ei nähdäkseni voi poistaa suosimalla joukkuelajeja yksilölajien sijasta (vaikka tällaista ratkaisua onkin usein tarjottu), sillä oppilasryhmät, joukkueet, pitävät käytännössä erittäin tehokkaasti huolen siitä, ettei kenellekään synny väärää kuvaa omista taidoistaan. Kömpelö oppilas huomaa vain olevansa paitsi huono liikunnassa niin myös epäsuosittu kavereidensa keskuudessa. On helppo kuvitella, että tällaiselle oppilaalle jää liikuntatunneista päällimmäisenä mieleen häpeä.

Esittämäni näkemys on tietenkin kärjistetty ja olen tietoisesti jättänyt huomiotta sen yhteistoiminnallisuuden ajatuksen, mikä liittyy olennaisesti joukkuelajien opetustavoitteisiin. Keskeinen argumenttini on, että onnistumisen kokemuksien ja oppilaan minäkuvan kehityksen kannalta olennaista ei välttämättä ole se, mitä urheilumuotoja koulussa tarjotaan, vaan kuinka opettaja voi kasvatustavoitteita tunneillaan välittää. Niin ikään oppilaiden välistä kilpailua ei ole mahdollista poistaa tekemällä se ulospäin vaikeammin havaittavaksi. Oppilaat vertaavat itseään toisiinsa halusipa opettaja sitä tai ei. Liikuntakasvatuksen arvojen toteuttamisessa olennaista on se, että oppilaat voivat kokea saavansa oikeudenmukaista ja ymmärtävää kohtelua. Opettajan on pystyttävä välittämään oppilailleen varmuus siitä, että hän arvostaa ja kunnioittaa heitä yksilöllisinä ihmisinä. Tämä ei suinkaan saa johtaa siihen, että opettaja ylistää esimerkiksi sellaista oppilaan suoritusta, jonka hän itsekin tietää epäonnistuneen. Kaikenlainen läpinäkyvä ja pelkästään muodonvuoksi annettu kannustus tulee ajan mittaan kääntymään itseään vastaan. Niinpä opettajan on toiminnallaan ja käytöksellään ilmaistava oppilailleen olevansa tasapuolinen ja rehellinen heitä kohtaan. Pelkkä oppilaiden yksilöllisyyden arvostaminen ei vielä riitä, vaan opettajan on itse arvostettava niin oppiainettaan kuin sen sisältämiä kasvatustavoitteitakin. Opettaja ei voi arvostaa toisia, ellei hän arvosta myös itseään ja sitä mitä työssään tekee. Jo Sokrates sanoi, ettei hyvettä voi tuntea olematta itsekin hyvä.

Tämä ja edellinen kirjoitus ovat peräisin liikunnanopettajien koulutuspäivillä pitämästäni esitelmästä. Ajattelin, että ehkäpä se sopii myös tällaisella foorumilla esitettäväksi.

kasvatuksen arvopohja: liikunta ja kilpaileminen

2006-09-17T10:10:00.000+03:00

Eräs tutkija varoitti muutama vuosi sitten ilmestyneessä väitöskirjassaan kasvattajia uskomasta ”hupsuihin kasvatustieteilijöihin”. Tällä ilmaisulla hän lienee viitannut siihen kasvatustieteen piirteeseen, mikä näkyy käytännössä alamme tietynlaisena trendiherkkyytenä. Erilaisia kasvatustieteen suuntauksia tulee ja menee vinhaa vauhtia ja koulukasvatukselle asetetaan yhä uusia vaatimuksia. Samalla aina uudet tutkijapolvet pyrkivät osoittamaan edellisen olleen täysin väärässä sen suhteen, mitä arvoja koulukasvatuksen pitäisi oppilaille välittää ja kuinka lapsia pitäisi koulussa opettaa ja kasvattaa.

Olen pohtinut tätä ongelmaa ankarasti ja tullut seuraavaan tulokseen: kasvatusprosessin kuvaamiseen liittyy hyvin samantyyppisiä ongelmia kuin taiteen teoretisointiin. Ajatellaanpa vaikkapa taiteentutkijaa, joka pyrkii ymmärtämään ja selittämään maalausta. Hän voi analysoida esimerkiksi taiteilijan värinkäyttöä, teoksen sommittelua ja arvioida taiteilijan tekniikkaa, mutta lopputuloksen — taideteoksen — edessä hän on aina yhtä avuton. Se on lopulta aina arvoitus ja ihme.

On aiheellista kysyä, miksi jokin taideteos tai vaikkapa musiikkikappale liikuttaa meitä, kun taas toinen on täysin yhdentekevä? Olennaista tässä on se, ettei uutta mestariteosta voida valmistaa vanhojen mestariteosten osista. Hyvin samankaltainen kuilu on kasvatusta selittävien, käytännön työtä tekevien ja itse kasvatuksen kohteen välillä. Me kasvatustieteilijät voimme toki esittää arveluita siitä, millaisia ominaisuuksia voisi kuulua onnistuneeseen kasvatukseen, mutta olemme sangen avuttomia varsinaisen produktin — onnistuneen kasvatuksen — edessä.

Olemme saaneet usein todeta, että varsin vaikeissakin oloissa saattaa kehittyä tasapainoisia ihmisiä ja yhtä lailla hyvätkään lähtökohdat eivät aina takaa suotuisaa kehitystä. Voin hyvin arvata, että edustamani näkökulma herättää paljon kritiikkiä ja arvostelua muiden kasvatustieteilijöiden ja opettajienkin parissa. Näyttäähän se pakottavan kasvatustieteen sangen ahtaaseen toimialaan ja antavan sille vain vähäisen merkityksen. En suinkaan tarkoita sitä, että kasvatustiede olisi tieteenä mahdotonta, saati tarpeetonta — vaan että sen mahdollisuudet ja rajat on tunnettava. Meidän on tunnustettava se, että kasvatustiede on heikoilla ryhtyessään sanelemaan kasvatuskäytäntöihin liittyviä normeja. Asia on vallan toinen, kun tarkastelemme kysymystä kasvatuksen arvopohjan näkökulmasta. Vaikka erilaisten arvojen asettamiselle tärkeysjärjestykseen ei löydykään koskaan aukotonta ja yleismaailmallista pohjaa, saati perusteellista tieteellistä näyttöä, on kasvatuksen arvopohjan tarkasteleminen meille hyvin tärkeä ja keskeinen tehtävä. Kasvatuksen arvoista puhuttaessa on huomioitava se, puhutaanko tavoitteesta vai toteutuksesta.

Tarkastellessamme kasvatuksen tavoitteita, on meidän kiinnitettävä huomiota mm. opetussuunnitelmiin ja opettajan aikomuksiin (intentioon). Kuten hermeneutikot ovat jo toistasataa vuotta sitten osoittaneet, on toisen ihmisen aikomusten ymmärtäminen aina vaikeaa, ellei sitten vallan mahdotonta. Opetussuunnitelmiin kirjatut aikomukset ovat sen sijaan paljon helpommin tavoitettavissa. Niistä käy usein hyvinkin helposti ilmi millaisia arvoja koulutuksen tai jonkin tietyn oppiaineen pitäisi oppilaille välittää.

Koulukasvatuksen toteutuksesta puhuttaessa on huomio kiinnitettävä opettajan, oppilaiden ja koko kouluyhteisön toimintaan. Tällaisen eron tekeminen vaikuttaa teistä varmasti ensi näkemältä täysin itsestään selvältä ja kenties tarpeettomaltakin. Asia ei kuitenkaan näytä olevan käytännössä täysin selvä. Annan esimerkin. Erääseen taannoin ilmestyneeseen Helsingin Sanomien viikkoliitteeseen oli kerätty lukijoiden muistoja koulunsa liikuntatunneilta. Lehdessä julkaistut muistot olivat hyvin saman kaltaisia, mitä tutkija Ulla Kosonen on esitellyt teoksessaan Koulumuistoja naiseksi kasvamisesta. Monille koululaisille näyttää jääneen liikuntatunneista päällimmäisenä mieleen häpeän ja epäonnistumisen tunne (poikkeuksiakin oli). Tällaisia puheenvuoroja käytetään yleisesti perustelemaan sitä argumenttia minkä mukaan liikuntakasvatuksen arvopohja on väärä ja kieroutunut. Näin ei voi kuitenkaan väittää.

Oppilaiden kokemuksen tai annetun opetuksen perusteella ei voi arvioida kasvatuksen tavoitteita. Ongelma on pedagoginen, ei filosofinen. Kyse ei siis olekaan siitä, että kasvatuksen tavoitteet olisivat olleet vääriä, vaan siitä että toteutuksessa on jotakin vikaa. On sinänsä mielenkiintoista, että Kososen tutkimuksen perusteella naiseksi kasvamisen ja koulun liikuntatuntien välillä on selvä yhteys. Kerätessään ihmisten koulumuistoja ja kertomuksia sukupuoli-identiteetin kehittymisestä, muodostui liikuntatuntien kuvauksesta kuin itsestään tutkimuksen keskeisintä sisältöä. Monet näyttävät muistavan koulun liikuntatunnit erikoisen selvästi vielä aikuisenakin. Kosonen kertoo itse harrastaneensa liikuntaa aktiivisesti ja hänen peittelemätön lähtökohtansa oli täten positiivisten muistojen kultaama. Tutkija joutui kuitenkin tutkimuksensa kuluessa toteamaan aineistostansa nousevan esiin yllättäviä teemoja. Hän puhuu tutkimuksessaan häpeänkokemuksista, vallasta, näkyväksi tulemisesta, katseesta ja seksuaalisuudesta. Tämän tutkimuksen perusteella vahvistuu se käsitys, että koulun liikuntatunneilla saadut huonot kokemukset eivät ole rinnasteisia esimerkiksi matematiikan oppimisvaikeuksiin. Miksi se, ettei Matti osaa hypätä pukkihyppyä olisi sitten eri asia kuin se, ettei hän meinaa oppia kertotaulua?

...JATKUU

koulutuksen tehostamisesta

2006-08-30T23:00:00.000+03:00

Syksyn ensimmäisen henkilöstökokouksen pääaiheena oli luokanopettajakoulutuksen vähentäminen. Meidän näkökulmastamme kyse on koulutuksen alasajosta, opetusministeriö puhuu tehostamisesta. OPM:n ja elinkeinoelämän keskusliiton sanavalinta on ovela. Kukapa nyt tehostamista voisi vastustaa? Tiedämme kokemuksesta, ettei "tehostaminen" merkitse toimintamäärärahojen lisäämistä, ei uusia opetusvälineitä eikä uusia virkoja. Erilaisia vaihtoehtoja miettinyt toimikunta antoi raporttinsa dekaanille, ja kas, siinä ehdotettiin monialaisiin aineopintojen opetuksen uudelleenharkitsemista. Luokanopettajakoulutukseen kuuluvat opetettavien aineiden opinnot joutuvat aina ensimmäiseksi tulilinjalle. Hallinnon on vaikea ymmärtää, miksi esimerkiksi taito- ja taideaineita opetetaan kontaktiopetuksena. Yhtä vaikeaa näyttää olevan ymmärtää, että didaktikkojen pitäisi pystyä seuraamaan opetusharjoittelua.

Nykyiseen hallintokulttuuriin kuuluu, että meidät laitetaan itse muka pohtimaan sitä kuinka voisimme tuottaa entistä enemmän maistereita nykyisillä voimavaroilla. Meidän on itse esitettävä kuinka voisimme olla parempia - vähän niin kuin hakisi itse piiskan pihalta. Samaan kulttuuriin kuuluu, että mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Esimerkiksi kaupunkimme kouluverkon suunnittelua (lue koulujen lopettamista) hoitaa "tilatoimikunta". Kouluverkkokysymys on siis tilakysymys.

Kuinka paljon työtunteja onkaan mennyt parin viimevuoden aikana tehtyihin hallinnollisiin uudistuksiin. Niitä on tullut satamalla. Olemme vielä keskellä opetussuunnitelma- ja tutkinnonuudistusta. Lisäksi tekeillä on hallinnon vaatima "laatukäsikirja" ja uusi sertifiointijärjestelmä. Ehdotan, että tehostamme työtämme niin että vähennämme hallinnollisten tehtävien määrää työsuunnitelmissamme.

Kehityksen suunta on päinvastainen. Osa yliopiston henkilöstöstä on velvoitettu kirjaamaan työtuntinsa uuteen seurantajärjestelmään ja opetushenkilökunnan on opeteltava listaamaan tehtävänsä työsuunnitelmatietokantaan. Tietokannasta kuulema on helppo nähdä, että jokaisella opintokokonaisuudella on pitäjä, eikä päällekkäisyyksiä synny. Näiden dokumenttien analysointiin ja hallinnointiin tullaan vielä tarvitsemaan uutta työvoimaa. Jäin tässä pohtimaan, miten seminaarin entinen johtaja selvisi samanlaisista tehtävistä 30-vuotta sitten, hänellähän oli vain yksi kanslisti ja kirjoituskone. Hyvin selvisi!

Pari viikkoa sitten uutisoitiin näyttävästi, että eri kuntien ja kaupunkien erityisopetusmenot vaihtelevat rajusti. Televisiossa haastateltiin epäluuloista virkamiestä. Viestinä oli, että asiassa on jotain mätää. Joku huijaa! Samasta asiasta on kyse myös näissä tehostamistoimissa. Jatkuvasti "parantuneet" koulutuksen tuottavuustilastot osoittavat opetusministeriön virkamiehille, että järjestelmässä on ollut löysää. Tämä asenne on johtanut ennennäkemättömän lyhytjänteiseen koulutuspolitiikkaan. Sitä tehdään tällä hetkellä noin kolmen vuoden perspektiivillä.

Ainainen rahapula luo hyvän kasvualustan myös tiedekunnan sisäisille ristiriidoille. Tehdään lehmänkauppoja ja varmistellaan omia asemia. Loputtomat työryhmät ja ainainen epävarmuus työnteon jatkuvuudesta kääntävät huomion pois olennaisesta - opettajankoulutuksesta.

Oma työ on tietenkin lähinnä ja epävarmuus sen jatkumisesta kolahtaa kovimmin, mutta tiedän monien muidenkin opettajien aloittaneen syksyn samankaltaisissa merkeissä. Maamme kouluverkko on supistunut rajusti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Eikö jo pian olisi tauon paikka?

lyhyesti

2006-08-29T16:41:00.000+03:00

Totisesti Antti-Juhani osaa tiivistämisen vaikean taidon. Toisin kuin eräät ;-)

Gradun hyödyllisyys tutkimuksen kohteena

2006-08-22T14:37:00.000+03:00

Pakkohan tuohon Kaljun heittämään täkyyn on tarttua, vaikka en ole aivan varma mitä mieltä siitä pitäisi olla. Joudun siis kysymään enemmän kuin pystyn vastaamaan. Aloitin kirjoittamaan kommenttiani tuonne edellisen postaukseni keskusteluosioon, mutta huomasin kirjoitukseni rönsyilevän, ja ennen kaikkea paisuvan.

Pohdit sitä, onko gradun tekemisen mielekkyyttä käsittelevä gradun aihe poliittisesti epäkorrekti. No sillä ei kai ole, tai ainakaan pitäisi olla mitään väliä. Perusteluksi riittää hyvä tutkimussuunnitelma (jämäkkä asetelma + hyvä kirjallisuuskartoitus).

Oikeastaan olisin vähän mielissänikin tämän kaltaisesta tutkimuksesta - varsinkin jos se tehdäänkunnolla. Sinulla ei saisi olla mitään ennalta päätettyä tutkimustulosta mielessäsi, etkä saisi yrittää todistaa jotakin mielipidettäsi. Tämän kaltaiset eettiset säännöt ovat helpon oloisia, mutta todellisuudessa aika problemaattisia. Ainahan ihmisillä on käsityksiä, mielikuvia ja luuloja. Ja onhan "yleisen luulon" testaaminen ihan O.K. lähtökohta. Tärkeää on, että asetelma/ mittari/ johtopäätökset eivät ole puolueellisia. Et saa ohittaa ennakkokäsityksiäsi, toiveitasi vastaan puhuvaa aineistoa. Näinhän tekevät muun muassa monet "UFO-tutkijat" ja erilaisiin vaihtoehtohoitoihin uskovat ihmiset. Vasta-argumenttien puuttuminen on varma merkki tutkimuksen heikosta tai olemattomasta laadusta.

Muistan erään opetussuunnitelman kehittämiskokouksen, jossa oli puhetta gradun merkityksestä. Minä, tunnettuna "hyviksenä" olin lukenut "Ministeriön vihreän kirjan" tarkasti, ja koetin tenttiä aineryhmältämme, miten siinä esitetyt kehittämiskohteet näkyvät uudessa opetussuunnitelmassamme. Vihreässä kirjassahan esitettiin aika suuria muutoksia opettajankoulutuksen sisältöihin (maahanmuuttajien opetuksen parempi huomioiminen, erilaisten oppijoiden tarpeiden huomionti, tieotetkiniikka ja mediakasvatus jne.). No "pahikset" sanoivat aina, että erillistä kurssia ei tarvita, koska asiat tulevat esiin gradua tehdessä. Ai miten? No siten, että kun seminaari-istunnoissa esitellään eri aihepiireistä tehtyjä töitä, oppii ryhmä uusia juttuja (kun lukee käsikirjoituksia). Mehän emme yleensä määrää opiskelijoiden gradun aiheita... miten tuo monipuolisten ja tärkeiden aiheiden vaatimus sitten toteutuu, on minulle vieläkin vähän hämärää. Paljastan, että se ei toteudu ainakaan minun ryhmässäni. Minun graduryhmäni, joka muuten on - aivan ansiottani - todella hyvä, aiheet on valittu oman kiinnostuksen ja tutkimuksen toteutettavuuden pohjalta.

"Tarpeelliset ja tarpeettomat kurssit" ansaitsivat ihan oman juttunsa. En silti malta olla huomauttamatta, että asiassa on yllättäviä käänteitä ja vauhdikas juoni. On nimittäin kursseja, joita KAIKKI opiskelijat pitävät tärkeinä, lähes välttämättöminä, mutta joille ei kukaan tule! Muistan kuinka opiskelijat mankuivat sitä, ettei OKL:ssä järjestetty ensiapukurssia vapaavalintaisissa opinnoissa. No hyvä. Kurssi järjestettiin, mutta saapuvilla oli vain muutama opiskelija. Esimerkkejä olisi monia muitakin. Tietty tekopyhyys liittyy olennaisesti OKL -opiskelukulttuuriin. Vaikka opiskelija tietää omaavansa puutteelliset tiedot biologiassa, valitsee hän erikoistumisaineikseen ne joissa on valmiiksi hyvä. On siis eri asia pitää jotain asiaa ammatillisesti tärkeänä, kuin oikeasti tehdä asialle jotain. Nyky-OKL:stä voi päästä läpi todella pinnallisilla tiedoilla, ellei pidä varaansa. Sitten porukka itkee työssä, että niitä tai näitä juttuja ei kukaan tullut kertomaan... ja kuitenkin koko opiskeluaikana toteutettiin "yli sieltä missä rima on matalimmillaan" -periaatetta. Minulta on moni opiskelija kysynyt, mikä kasvatusfilosofian vaihtoehtoisista tenttikirjoista on lyhin ;-) Sitten olen sanonut, että Makarenko kirjoitti lyhyitä kirjoja (ja jättänyt sanomatta, että harva jaksaa niitä silti lukea).

Itse aihe (Gradun "hyöty", "merkitys" jne.) on siis hyvä, mutta perkeleellisen vaikea. Suurin ongelma siinä on keksiä lähestymistapa, jolla saa vastauksia esittämäänsä kysymykseen (olettaen, että tähän kysymykseen vastauksia on ylipäätään olemassa). Haa! Mitä? Miten niin ei ole, kysyt ehkä. No, mitä tähän sanoisi johonkin veriplasman ominaisuuteen lopputyössään perehtynyt terveyskeskuslääkäri? Oliko perehtymisestä yhteen erittäin rajattuun aihepiiriin mielekästä lääkäriksi kasvun kannalta? Tässä tulee mieleen, että ehkä kysymys on epämääräisesti asetettu. Ehkä lopputön tarkoitus on opettaa myös jotakin muuta kuin sitä mitä kirjoista voi lukea.

Omasta mielestäni Gradulla on kolme tai jopa neljä toisistaan osittain irrallaan olevaa tarkoitusta. Gradu opettaa kirjoittamaan (ja hyvin kirjoittaminen on olennainen osa sosiaalista nousua, tapa osoittaa kulttuurista ylemmyyttä). Gradu opettaa työskentelemään suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti. Se on tavallaan pitkä haikki, vaellus, initiaatioriitti. Gradu opettaa tenttimistä paljon tehokkaamin, kuinka etsitään ja arvioidaan toisten kirjoittamia tekstejä ja kuinka tuo arvio tehdään tehokkaasti. Ja aivan viimeisenä ja kenties vähäisimpänä on tutkimuksen sisältö (perehtyminen johonkin aihepiiriin).

Kuten sanottu, pidän gradun tärkeimpänä tehtävänä vallan muita asioita kuin "opettajuuteen" ja sen vaatimaan asiantuntemukseen kasvua. Argumentaatiotaito, taito etsiä ja arvioida lukemaansa, taito kestää pitkä projekti, ovat ominaisuuksia, joita yksilön on vaikea arvioida itsessään. En pysty arvoimaan miten väitöskirjani muutti minua. En osaa sanoa millainen olisin ilman historian lisuriprojektiani.

Tuli mieleeni, että "gradun hyödyllisyys" -aihepiiriä voisi tutkia kiertotien kautta: pyytäisi kentällä toimivia opettajia kertomaan "graduprojektistaan" yleisesti (gradun teon ylä- ja alamäistä, aiheen valinnasta jne.) On melko varmaa, että moni pohtisi myös graduaan suhteessa nykyiseen työhönsä.

Jaaha. Nyt tulikin paasattua tarpeeksi. Toivotaan, että huomenna on poutaa. Käväisen Tampereella koeajamassa BMW K1200R -mopon. Siitä ehkä toiste, vai riittävätkö mopojutut jo? Olisi yksi kalastusjuttukin varastossa.

Olli menee eskariin

2006-08-15T10:59:00.000+03:00

Olli heräsi tänään jo tuntia ennen kellon soittoa, onhan tätä aamua odotettu jo viikkotolkulla. Olli menee tänään eskariin. Eskari on samassa rakennuksessa, jossa äiti on töissä 5-6 yhdysluokan opettajana. Opettajaperheen poikana Olli tuntee koulurakennuksen ja kaikki siellä työskentelevät opettajat jo entuudestaan. Onpa hän joutunut - raukka - pari kertaa ekaluokkalaiseksikin (viisi vuotiaana) kun hoitaja on sairastunut kesken päivän.

Minusta tuntuu, että tämä päivä on meille Ollin vanhemmille vähän enemmän liikuttava kuin hänelle itselleen.

Hyvää koulutietä, Olli.

Omana aikanani kouluvuosi aloitettiin laulamalla Totuuden Hengestä. Ihan hyvä virsi, vaikka tuo toisen säkeistön "Kaikessa näytä käsiala Luojan" -pyyntö ei oiken sovi tällaisen skeptisen tiedemiehen suuhun. Ei se kuitenkaan lapsena häirinnyt ollenkaan. Ehkä me voisimme kuitenkin laulaa yhdessä virrestä 485 kolmannen säkeistön:

Taas kuljen koulutietäni,
käyn uutta oppimaan.
Suo kasvaa minun totuuteen
ja ohjaa oikeaan

Voiko koulun tehtävää enää paremmin sanoa? Tässä kohtaa filosofiaan perehtyneet lukijat rypistävät kulmakarvojaan ja ryhtyvät tapailemaan kommentointilinkkiä. He kysyvät, että mikä ja kenen on tuo totuus, josta juuri puhuttiin. Tiedän, että virren kirjoittajalla ja sitä veisaavalla seurakunnalla on tähän kysymykseen vain yksi vastaus. Jätettäköön se nyt kuitenkin nyt toistaiseksi auki. En tulkitse virttä lapsilleni relativistisen tai realistisen tieteenfilosofian näkökulmasta.

Tieteentekijä aloittaa lukuvuotensa täällä tutkijankammiossa laulamalla virrestä 443 neljännen säkeistön. Ne jotka osaavat voivat säestää itseään pianolla, uruilla tai urkuharmoonilla. Siis kaikki yhdessä:

Asioiden paljous
usein näköalat peittää,
anna silloin rohkeus
syrjään kaikki turha heittää.

Anna nähdä olennainen,
siitä olla riippuvainen.

Virressä esitetty pyyntö sopii riitaisille tiedekuntaneuvostoille, taisteleville professoreille ja tällaiselle pikkututkimuksensa vähäpäitöisten kysymysten parissa hikoilevalle tutkijallekin. Tätä ei nyt saa kuitenkaan ymmärtää väärin Virsi ei ole Sailaksen käsialaa, eikä sitä tietääkseni lauleta yrityskonsulttien herättäjäjuhlilla. Sanat voisivat toki sopia tehostaja-saneeraaja -konsulteille. Tai opetusministerin puheeseen. Varjele meitä siltä, että he eivät ikinä älyäisi sitä.

Minä tiedän sanojen salatun merkityksen. Se kuuluu näin: tien suunta unohtuu, jos kiinnittää kaiken tamonsa pientareen kiviin tai tien epätasaisuuteen. Jos valitsee matkustusmukavuuden, ei voi enää päättää suunnasta. Valitse.

mopojuttuja

2006-08-13T12:41:00.000+03:00

Kuvassa toinen tämänhetkisistä ihastuksistani MV Agusta Brutale (910).

Elokuussa iskee aina vastustamaton halu hankkia itselleen lahjoja. Paremman puutteessa ostovimman voi kohdistaa HiFi -laitteisiin tai tietokoneisiin, mutta jostakin syystä kulkuneuvojen hankkiminen (so. niistä haaveileminen) on parasta. Hei tämähän kuulostaa oudolta! Ei se tuntunut yhtään siltä ennen kuin kirjoitin asiasta. No yhtä kaikki; olen ostanut kaksi uutta autoa ja moottoripyörän elokuussa; tosin eri vuosina. No, en ole ainoa. Isäkin taisi ostaa peräti kaksi autoa pari viikkoa sitten.

Huomaan katselevani moottoripyöräkauppojen sivuja huolestuttavan usein. Pitäisi vaihtaa (taas) prätkä. Onneksi olen sentään autokuumeelle melko immuuni. Vanhassa fillarissani ei ole mitään vikaa, se on erittäin hyvässä kunnossa, tehokas ja tarpeisiini juuri sopiva. On jotenkin pelottavaa, että prätkäkuume ei helpota vaikka omistaa prätkän ja ajaa sillä. Totta puhuen se poistuu vähäksi aikaa aina silloin kun vääntäytyy pyörän päältä muutman sadan kilometrin ajon jäkeen kädet turtana ja polvet jäykkinä. Tätä asiaa eivät motoristit kyllä mielellään myönnä, enkä minäkään sitä omalla nimelläni tunnustaisi. Olen jo ihan riittävän kukkahattu muutenkin. Kiirehdinkin heti perään sanomaan, että kuppi kahvia ja pieni tauko palauttavat ajohaluni nopeasti. Tärinä on ehkä pahinta; omass pyörässäni tärisee lähinnä ohjaustangon oikea puoli. Olen ajanut prätkiä, joissa jalkatapit tärisevät tietyillä kierroksilla niin, että jalkapohjia kihelmöi. Ns. "matkasohvat" (Goldwing tms.) ovat tietenkin asia erikseen, mutta niitä en ole koskaan edes kokeillut.

Kukkahatun arvonimeä ei kai ansaita sillä, että pidättäytyy keulimisesta (kyllä osaan ajaa yhdellä pyörällä), eikä sillä että koettaa ajaa nopeusrajoitusten mukaisesti. Kukkahatuiksi sanotaan meitä, jotka ajattelevat toisten motoristien harrastaman kikkailun koituvan koko porukan epäonneksi. Onnettomuuksia toki sattuu, voi sattua minullekin. Sanotaan, että on vain niitä jotka ovat kaatuneet ja niitä jotka tulevat kaatumaan. Toiset onnettomuudet ovat enemmän itse aiheutettuja kuin toiset.

Kuvassa oikealla nykyinen mopedini: Triumph Speed Triple 955i. Suomen puukirkkoja tuntevat arvaavat mistä kaupungista kuva on peräisin.

On aivan älyttömän vaikeaa ajaa nätisti porukassa, joka lähtee kikkailemaan. Olin parin kaverin kanssa paikallisten motoristien tiistaikokoontumisessa. Ajelimme sieltä takaisin mutkaisia pikkuteitä. Rata-ajoa harrastaneet kaverit ajoivat aika reippaasti, niin että he joutuivat odottelemaan minua isommissa risteyksissä. Voitte uskoa, että teki mieli ajaa yhtä kovaa heidän kanssaan. Onneksi sain hillittyä suurimmat menohalut, sillä reissun jälkeen huomasin kavereilla olevan pehmeät ratarenkaat. Minä olisin joutunut ajamaan todella riskillä, jos olisin halunnut roikkua mukana. Tätä on vaikea selittää sellaisille, jotka eivät ole ajaneet porukassa. Tunne on vähän sama kuin intissä pitkällä jotoksella: hidastelijoita katsotaan säälien.

kirje kesämökiltä on kirje kesästä

2006-08-12T19:36:00.000+03:00

Edellisessä kirjoituksessa puheena olleesta teoksesta löytyy myös Päivi Granön oivaltava artikkeli sukulaistensa Wecksellin sisarusten kirjeenvaihdosta. Granö huomauttaa, että kirjeiden päiväyksen yhteydessä oleva lähetyspaikan merkintä saattaa sisältää viestin tekstin tunnetilasta.

Erityisen tärkeää oman sijainnin ilmoittaminen on ollut silloin kun se on muu kuin sukulaisten tuntema kotiosoite. Osoitteita ja niiden muutoksia seuraamalla tutkija hahmottaa perheenjäsenten liikkumista. Kirjeissä käsitellyissä teemoissakin on kausivaihtelua. Keväällä suunnitellaan muuttoa mökille, loppukesällä huolehditaan opintojen alkamisesta tai työpaikan ja asunnon hankkimisesta. Kirje kesähuvilalta on kirje kesästä ja levosta. Kirje uudesta Helsingin osoitteesta kertoo muutoksesta, uusista töistä, opintojen alkamisesta. Yksi perheenjäsenistä oli pitkiä jaksoja hoidettavana Pitkäniemen mielisairaalassa. Näiden kirjeiden lähetyspaikaksi on merkitty läheinen maalaistalo (jossa pidettiin mielisairaalan potilaita "avohoidossa").

nostalgia ja koti-ikävä kirjeissä

2006-08-12T15:23:00.000+03:00

Kasvatushistorian artikkelini edistyy ihan mukavasti. Välillä nykien ja tahmaisesti, välillä taas kaasu auki kutosella. Olen edelleenkin kiinni kirjeiden tulkintaan liittyvässä problematiikassa, joten en nyt osaa muusta kirjoittaa. Blogiin kirjoittaminen auttoi vauhtiin; edellinen juttuni on tietenkin liian pitkä ja rönsyilevä, mutta se auttoi alkuun. Sain lopulta kasaan ihan hyvän jutun puhuttelumuotojen merkityksestä ja niiden historiallisesta muutoksesta 1800-luvulta sääty-yhteiskunnan murtumiseen (joka kai tapahtui viimeksi 1970-luvulla). Nykyään puhutaan luokkayhteiskunnan uudelleen syntymisestä, joten on parasta olla sanomatta asiasta mitään lopullista (siis, että sääty-yhteiskunta olisi lopullisesti kuollut). Sehän on vain sosiaalidemokraattinen iskulause ja kommunistien märkä uni.

Päivi Granön, Jaakko Suomisen ja Outi Tuomi-Nikulan toimittamassa teoksessa Koti. Kaiho, paikka, muutos (2004) on pari todella hienoa artikkelia, joissa lähestytään kirjeaineistoja uusista näkökulmista. Susanna Sallisen artikkeli käsittelee koti-ikävää historiallisena ilmiönä. Kirjoitus on kertakaikkiaan mahtava. Sallinen osoittaa, kuinka koti-ikävää pidettiin aluksi (1600-luvulla) lähinnä sotilaiden ja opiskelijoiden ammattisairautena. Sen ajateltiin johtavan kroonisen melankoliaan (nykyisin kai sanottaisiin "depressioon"). Koti-ikävään sairastunut muuttuu raskasmieliseksi ja menettää elämänhalunsa. Myöhemmin koti-ikävän määritelmä sekoittui menneen ajan kaipaamiseen, nostalgiaan. Me historioitsijathan sairastamme enemmän tai vähemmän tätä tautia. Se ei tietenkään tarkoita menneen ihannoimista, mikä on vallan toinen juttu.

Sallinen ei väitä, että kenenkään tuntema koti-ikävä olisi epäaitoa. Saksalaisessa kaunokirjallisuudessa 1800-luvulla nostalgia yhdistettiin lapsuuden viattomuuteen kaipuuseen ja 1900-luvun alussa pohdittiin koti-ikävän suhdetta murhiin. Ajatusketju oli seuraavanlainen: vieraille paikkakunnille töihin joutuvien työläisten katsottiin syyllistyvän väkivaltarikoksiin muita helpommin jatkuvan koti-ikävänsä vuoksi.

Huomattakoon myös, että karelianismilla ja kansallisromantiikalla on läheinen yhteys nostalgiaan (Kalevala, kulta-aika, Suomen suvun menetetty koti). Tutkija Pirjo Korkiakangas on kirjoittanut, että: "Nostalgia on muistojen sävyttymistä surumielisellä kaipauksella tai eriasteisilla mielihyvän ja menneisyyden nautiskelun tunteilla".

Yhtä kaikki, nostalgia on aihe, jota lapsuuden tutkijat voisivat mielestäni pohtia syvemmin. Nostalginen tunnelma voi herätä vaikkapa vanhoja valokuvia katselemalla. Syntyvä tarina elää muistelijan omilla ehdoilla. Lapsuuden muistojen mieleen palauttamiseen voi liittyä samaan aikaan kaihon ja katkeruuden tunteita, eräänlainen katkransuolainen maku. No, luultavasti niillä aikuisilla, joilla on ollut oikeasti rankka lapsuus, mitään nostalgisia tunteita ei ole; tai ne eivät ainakaan liity kotiin ja vanhempiin.

Sallinen on tutkinut koti-ikävän ja nostalgian ilmauksia siirtolaiskirjeissä: kenelle koti-ikävästä puhuttiin, puhuttiinko siitä eri tavalla vanhemmillle kuin sisaruksille tai ystäville. Hän kysyy, millaisilla kiertoilmauksilla koti-ikävästä puhutaan siirtolaiskirjeissä.

Kirjeissä toistuu "symbolinen paluu" lapsuuden maisemiin ja muistoihin. Nuo kuvaukset (muistot) ovat yllättävän tendenssimäisiä... vanhimmat ovat kuin Topeliuksen Maammekirjasta: Äiti kävelemässä saunapolkua vihta kainalossa, näkymä paikkakunnan näköalapaikalta jne. Kotiseudusta ja sen ihmisistä ei kirjoitettu kielteisesti, sehän olisi voinut johtaa yhteyden katkeamiseen. Vanhempia ei yleensä haluttu huolestuttaa koti-ikävää huokuvilla kirjeillä. Ehkä vanhemmat olivat alusta pitäen vastustaneet lähtemistä, eikä heille ehkä siitä syystä kehdattu tunnustaa tilanteen oikeaa laitaa. Ystäville sen sijaan voitiin puhua suoremmin.

kirjeet historiantutkimuksen aineistona

2006-08-05T15:36:00.000+03:00

Olen joskus aikaisemminkin valittanut, että tieteellisen artikkelin kirjoittamisen aloittaminen on usein vaikeaa. Nyt olen tahinut jo pari viikkoa kasvatushistorian metodiikkaa käsittelevän juttuni kanssa. Pari viikkoa "hukattua" aikaa. Pari viikkoa päämäärätöntä työhuoneen järjestelyä, paperipinojen siirtelyä, lauseenalkuja tietokoneen näytöllä.

Ei auta, että tiedän syyn vitkasteluuni. Olen ehkä vähän väsynyt, kyllästynytkin. Puristin viime talvena liian monta käsikirjoitusta. Toisaalta tämän uuden artikkelini aihe tuntuu minulle vähän liian vaikealta. En haluaisi kirjoittaa tyypillistä historian tutkimusopasta. Sellaisia on saatavilla ihan riittävästi.

Pitäisi sen sijaan kirjoittaa uusista näkökulmista, tutkimuksen uusista tuulista - ja vielä käytännönläheisesti. Pitäsi osata selittää, miksi lähteiden todistusvoiman arviointi ilman tutkimusongelmia on typerää. Perinteisestihän ajatellaan, että esimerkiksi yksityiskirjeet, päiväkirjat, ja muu subjektiivisia tulkintoja sisältävät aineistot ovat vähemmän luotettavia kuin viralliset asiakirjat. Näin varmasti on, jos kirjeitä tarkastellaan ainoastaan objektiivisuuden, tekstin sisältämien tietojen paikkansapitävyyden näkökulmasta. Kirjeen kirjoittaja, päiväkirjan pitäjä tai haastateltu aikalaistodistaja voivat muistaa väärin, he saattavat kertoa asioita vain omista näkökulmastaan käsin ja jättää kertomatta kokonaiskuvan luomisen kannalta olennaisia tietoja.

Tämä on kaikki tuttua ja turvallista, satoja kertoja erilaisissa tutkimusoppaissa todettua juttua. Lähteen soveltuvuus riippuu siitä, mitä siltä kysytään. En myöskään väitä, että nyt olisi keksitty varmoja tulkintoja tuottava viisasten kivi. Kyse on siitä, että kirjeitä voi olla mielekästä tarkastella myös muista näkökulmista. Historiantutkijan kannattaisi pohtia kirjeitä myös kirjallisena genrenä. Tällöin huomion kohteeksi nousevat kirjoittajan käyttämät fraasit (esimerkiksi tervehdykset, puhuttelutavat, alut, lopetukset), kielikuvat ja kiertoilmaisut (esimerkiksi tunteista kirjoitattaessa) sekä puheenaiheet.

1800-luvun sivistyneistön kirjeissä toistuu lähes aina yksi teema: terveys. Ei kirjettä ilman mainintaa perheen ja lähipiirin voinnista. Waseniusten perhe-elämää ja sivistyneistön elämäntapaa tutkinut Kai Häggman on todennut terveyden olleen kirjeenvaihdon keskeisin ja hallitsevin teema. Arkisia tapahtumia, vuodenaikoja, säätiloja, matkoja, työntekoa ja muita kirjeissä käsiteltyjä asioita tarkasteltiin terveyden ja sairauden kautta: kuinka millainen vaikutus niillä on ollut kirjoittajan terveydentilaan. Sairaus oli tavallaan nykyistä julkisempaa. Luullakseni tuttavan esittämään voinnin kyselyyn oli sopiva vastata rehellisesti (sehän olisi angloamerikkalaisessa nykykulttuurissa melkoinen etikettivirhe).

Tällaiset yleistykset ovat kuitenkin melko vaarallisia. Esimerkiksi eräässä tutkimassani tapauksessa kirjeen kirjoittaja pyytää rehtoria ottamaan poikansa Jyväskylän yläalkeiskoulun oppilaaksi. Kirjeessä huomautetaan, että poika tulee syksyllä "jos elää saa". Fraasiko? No ei. Kirjoittajan kaksi lasta oli kuollut edellisenä päivänä punatautiin ja mainittu poika oli äitinsä kanssa henkihieverissä samassa sairaudessa. Ehkä ne terveydentilaa koskevat asiat eivät sittenkään olleet niin julkisia.

Kirjeitä ja päiväkirjojakin oli ennen tapana lukea lähipiirille ääneen. Ne eivät siis olleet tavallisesti läheskään niin intiimejä kuin nykylukija saattaa luulla. Saattoi myös olla, että kirjeen vastaanottaja ei osannut lukea - mikä tuntuu varsin nololta tilanteelta jos kyseessä on rakkauskirje. Monet amerikansiirtolaiset lähettivät kotiin ammattimaisen kirjeenkirjoittajan laatimia kirjeitä. Niitä ei välttämättä kirjoitettu suoraan sanelusta, vaan kirjuri saattoi kysyä "faktat" ja pistää sitten täytteeksi myös vähän omiaan.

Moni kirjoittaja oli tullut ajatelleeksi myös sitä mahdollisuutta, että myöhempi biografisti saattaa lukea hänen kirjeitään myöhemmin. Esimerkiksi Selma Lagerlöf pohtii kirjekumppaninsa kanssa sitä, pitäsikö heidän järjestää kirjeensä valmiiksi tulevia tutkijoita varten (selventävillä reunahuomautuksilla varustettuna). Eräs suomalainen valtiomies antoi jälkeläisilleen selvät ohjeet siitä mitkä kirjeet talletetaan arkistoon, mitkä eivät. Hän ei - vaikka historiantutkija olikin - nähnyt omilla nuoruudenkirjeillään (tulevalle vaimolleen) olevan mitään yleistä käyttöä:

On minulla säilyneenä ensimmäinen kirjeenvaihtomme, vuodesta 1849 alkaen, ei kyllä ihan täydellisenä, sillä välimme puolittain meni hajalle saman vuoden syksynä, vaikka vain vähäksi aikaa, ja silloin lienen polttanut jotkut ennen minulle tulleet kirjeet. Minun kyhäykseni näyttävät kaikki säilyneen; löysin ne vainajan secrétairé’sta. Ne ovat, kuten arvata voipi, – alusta ainakin, kovin lapsellisia, keltanokan keltaisia. Waikk’en tahdo niitä hävittää, on kumminkin vaatimukseni, että jälkeläiset, jos huolivat niitä tallella pitää, eivät anna niille minkäänlaista julkisuutta. Minulle ne persoonallisesti ovat rakkaita, koska virittävät muiston nuoruuteni ihanimmasta aiasta iloineen suruineen.

Kirjekatkelma on syntynyt vaimon kuoltua, hänen tavaroitaan läpikäydessä. Siitä huokuu tilanteen melankolinen tunnelma.

Vanhoissa kirjeissä käytettyjen puhuttelumuotojen sisältämiä viestejä on usein vaikea tulkita. Millainen tervehdys on tuttavallinen, mikä muodollinen? Anu Lahtinen ja Marjo Kaartinen ovat kirjoittaneet myöhäiskeskiajan ja uudenajan alun kirjeiden fraseologiasta parissakin tutkimuksessaan. Kannattaa katsoa vaikkapa tätä Anun hienosti argumentoitua juttua alkajaisiksi (vaikka pitää myöntää, että keskiaikaisen ruotsin taitoni on todella puutteellinen).

Puhutteluiden tutkiminen voi tuntua tylsältä. Keräsin silti - ihan huvikseni - puhutteluita hallussani olevista 1800-luvun puolivälin jälkeen lähetetyistä kirjeistä. Kirjoittaja kuului suomenkielisen sivistyneistön ensimmäiseen polveen. Hän puhuttelee kirjeissään omia lapsiaan esimerkiksi näin:

Tyttöseni!, Lauri poikani!, Anna kulta! Oma rakas lapseni! Minun oma rakas tyttäreni

Kihlattua: Goda Älskade **, Rakas tyttöseni ja myöhemmin vaimoaan: Oma kultani, Oma tuttuni, Omaiseni, Oma armas kultani

Veljeään (johon hänellä oli erittäin läheiset välit): Heikki veljeni!

Läheisiä tuttavia: Vanha veikko!, Veli kulta, Veli Nn., Hyvä ystävä

Ei kovin läheisiä tuttavia: Kunnioitettava veljeni, Arvoisa neiti (vanhempi mies kirjoittaa nuorelle naiselle)

Kirjoittaessaan pyyntöä henkilölle, johon ei ole ystävyyssiteitä:
Kunnioitettu herra nn., Kunnianarvoisa herra, Herra tohtori,

Virallisessa yhteydessä:
Teidän jalosukuisuutenne (aateliselle), Teidän ylhäisyytenne (korkealle virkamiehelle)

Tavoiteltaessa ystävällistä sävyä kirjoitettaessa itseään alempiarvoiselle virkamiehelle voitiin käyttää sanamuotoa: Arvoisa veli (vaikka henkilöt eivät olisikaan tehneet sinunkauppoja).

Käytetty puhuttelumuoto saattaa paljastaa jotakin henkilöiden keskinäisestä suhteesta ja siitä, millaisessa positiossa kirje on laadittu.

Tiesittekö muuten, että Pestalozzin ja Fröbelin tärkeimmät teokset ovat kirjeromaaneja. Fröbelin "elämäkerta" koostuu itse asiassa kahdelle eri henkilölle läheteyistä kirjeistä. Pestalozzi laati teoksensa "Kuinka Gertrud opettaa lapsiansa" muodikkaasti kirjemuotoiseksi. Tosin siinä ei käydä todellista dialogia, sillä kirjeiden saajan vastauksia ei ole esitetty. En ole varma siitä ovatko Pestalozzin kirjeet aitoja vai eivät. Ai niin, kirjoittihan Rousseaukin kirjeromaanin (Eliose). Kirjemuoto oli aikansa "reality" -juttu. Kirjeen kirjoittaja voi esitellä omia ajatuksiaan lukijalle näennäisen "intiimisti". Lukija päästetään kurkistamaan nuorten naisten pöytälaatikkoon. Ah! Tämä oli siis aikana ennen "kaikkitietävän kertojan" keksimistä ... siis selostajan ääntä. Senhän tuli tunnetuksi Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) -teoksen myötä. Nykypäivänä tunnetuin kirjeromaani lienee Dracula. Kuvassa aikoinaan suuresti juhlittu kirjeromaanien kirjoittaja Samuel Johnsson.

Pestalozzin teosta on vaikea lukea tyynenä. Ensiksi kirjeen kirjoittajan itsetietoinen opettajan ääni alkaa väsyttää, sitten se puistattaa. Tämä muuten taitaa olla useimpien kirjeromaanien ongelma. Ne ovat ylidramaattisia ja helposti hieman jankuttavia.

Mestarit menevät vuorille

2006-07-22T14:02:00.000+03:00

Eksyin kirjoittamaan historiallisista elokuvista kun piti kirjoittaa mikrohistoriasta. Ehkä olisi viisasta olla asettamatta itselleen liian tiukkoja raameja tällaiselle jutustelulle. Postituksista tulee raskaita ja liian pitkiä. Annan siis itselleni luvan kirjoittaa vielä elokuvista.

Olen periaatteessa Ridley Scott -fani. Hän ei ole tehnyt fanittamista helpoksi, sillä hänen filmografiaansa mahtuu aika erilaisia leffoja. Esimerkiksi "Isku Mogadishuun" -elokuvaan liittyy ikäviä implikaatioita: onko kyseessä puolueeton yritys ymmärtää mitä siellä tapahtui, pyritäänkö elokuvassa hyväksyttämään amerikkalaisjoukkojen lähettäminen, kerätäänkö sillä sympatiaa amerikkalaisveteraaneille? Scott on tehnyt urallaan useampia "historiallisia elokuvia". Kaikki tuntevat "Gladiatorin" ja monet ovat nähneet "Taivasten valtakunnan" (lausehan on kuin herätyskokouksesta). Pidin Gladiatorista enenmmän kuin ristiretkeläisen tarinasta. Kummassakin on aika hyvä äänimaailma; Zimmerin ja Gerhardin musiikki on nerokasta. Tässä pari esimerkkiä (preview filejä):
Duduk Of The North,
Maximus
The Slave Who Became A Gladiator

Käsiini osui vähän aikaa sitten Scottin nuoruudentyö "The Duellists". Tarina on sijoitettu Napoleonin sotien kulisseihin. Päähenkilönä on entinen kaksintaistelusankari, joka ei halua enää taistella. Tämähän on monista länkkäreistä tuttu asetelma: rauhallinen maanviljelijä paljastuu entiseksi pistoolisankariksi. Sitten paikkakunnalle tulee joku itsestään paljon luuleva keltanokka... farmari pakotetaan tarttumaan aseeseensa vielä kerran ja PANG! Kaksintaistelijoissa (Duellists) päähenkilöä riivaa kesken jääneessä kaksintaistelussa nolattu upseeri, joka on ottanut elämäntehtäväkseen entisen kumppaninsa voittamisen (tappamisen). Toinen ei halua taistella. Hänestä on tullut niin hyvä, ettei halua enää taistella. Hän on harjoittanut taitoa siihen pisteeseen asti, että siitä on tullut yhdentekevää.

Kiinalaisissa miekkaelokuvissa suurimmat mestarit asuvat aina vuorilla - eristäytyneinä (esim Tsui Hark: Seitsemän miekkaa jne. jne.). Heidän taitonsa on etäännyttänyt heidät kaikesta muusta. "Jousella ampujassa" suurmestari asuu vuorilla. Ulkopuolisesta tarkkailijasta näyttää siltä, että hän ei tee mitään. Hän on kehittänyt taitonsa siihen pisteeseen, ettei tarvitse ampumiseen enää jousta ja nuolta. Tarinan päähenkilö, Chi Ch'ang käyttää elämänsä parhaat vuodet täydellisen jousiammuntataidon harjoitteluun. Kun hän, luultavasti, sen saavuttaneena palaa vuorelta ihmisten ilmoille, on hän muuttunut mies. Hänellä ei ole enää kunnianhimoa, ei toiveita, ei pyrkimyksiä.

Ehkä vuori on myös symboli. Se kuvaa näkökulmaa, josta mestari tarkkailee noobeja; kuin jättiläinen muurahaisia. Kummatkin ovat toisilleen yhdentekeviä.

Martin Guerren paluu, osa 1

2006-07-17T13:47:00.000+03:00

Olen taas palannut kesämökiltäni, joka on - kuten Kalju unessaan näki - paljon talviasuntoani suurempi ja kauniimpi paikka. Sitä pitäisi kai kutsua huvilaksi, mutta se sana ei oikein sovi suuhuni.

Pahoittelen, että en ole viitsinyt päivittää blogiani useammin viime viikkoina. Olen käyttänyt kaiken tarmoni betonin valamiseen... kerron siitä lisää joskus myöhemmin.

Nimimerkki "Nainen" pyysi minulta kirjavinkkejä tulevalle opettajalle. Aika paha kysymys, varsinkin kun haukuin sen "Reksi on homo" kirjan eräässä aiemmassa jutussani. Ehkä alkuun sopisi Kaarlo Laineen Ameba pulpetissa (kuvaus Oululaiselta yläasteelta). Tähänkin aiheeseen (koulukuvaukset kirjallisuudessa ja elokuvissa) on palattava myöhemmin, sillä ensin on lunastettava aiempia lupauksia. Ai niin, ja tehtävä vähän töitäkin. Graduaan kesällä vääntäneet ovat taas ilmoittaneet elonmerkkejä itsestänsä...

Lupasin edellisessä päiväkirjamerkinnässäni, että kirjoitan jotakin Natalie Davisin tutkimuksesta The Return of Martin Guerre. Kerratessa mielessäni tuon kirjan pääpiirteitä jäin pohtimaan, että kirjan juoni sopisi täydellisesti elokuvakäsikirjoitukseksi. Selailin nettiä tyytyväisenä keksinnöstäni huomatakseni, että tutkimuksen pohjalta työstettiin elokuva melkein välittömästi kirjan ilmestymisen jälkeen. Tuossa Daniel Vignen (1982) ohjaamassa elokuvassa miespääosan esittää nuori Gerard Depardieu. Elokuva lienee melko uskollinen Davisin tekstille. Hyvää stooria voi kierrättää lähes loputtomasti, kuten Shakespieren näytelmien tai vaikkapa Homeroksen Odysseian lukemattomista filmatisoinneista voi havaita. Niinpä Davisin kirjasta on tehty myös Hollywood -versio: Sommersby (1993). Sommersby ei sanonut minulle mitään ennen kuin katsoin leffan tarkempia tietoja internet movie databasesta. Niin juuri; tämähän on se elokuva, jossa Richard Gere ja Jodie Foster seikkailevat Yhdysvaltojen sisällissodan pyörteissä (juonilyhennelmä). En ollut koskaan tajunnut, että tämänkin elokuvan käsikirjoitus on itse asiassa suoraan Davisin tutkimuksesta - tosin tapahtumien konteksti, paikat, nimet ja ympäristö on muutettu alkuperäisestä täysin toiseksi.

Nyt voi tietenkin rypistää otsaansa ja kysyä, onko alkuperäisestä jäljellä enää mitään olennaista. Jos ajattelee Davisin tutkimuksen varsinaista sisältöä, niin eipä siitä Sommerbyssä enää ole. Onko sillä väliä? Ei kai.

Minulla on hyvin pitkälle edennyt viha-rakkaussuhde historiallisia elokuvia kohtaan. Rakastan Kubrickin Barry Lyndonia. Tuohan elokuva on monen arvostetun kriitikon mielestä pitkäveteinen, liian pitkä ja liian melodramaattinen. Typerykset! Barry Lyndon on mielettömän hieno vaellustarina ja uskomattoman kaunis elokuva. Sen kaikki sisäkohtaukset on kuvattu kynttilänvalossa! Musiikki on sykähdyttävää. Lyndonin elämän, usein ikävissä käännekohdissa kuullaan aina sama teema: Schubertin pianotriosta opus 100 D -molli n:o 2. Händelin Sarabande HWV 437 soi puolestaan silloin kun päähenkilöllä menee hyvin. Mukana on myös Vivaldin sellokonsertto RV 409 ja osia J. S. Bachin BVW 1060:stä.

Tarina kertoo köyhästä opportunistista, jolla on enemmän pätemisenhalua kuin moraalista selkärankaa. Hän onnistuu erittäin hyvin kaikenlaisissa epäilyttävissä ja huonoissa ammateissa kuten vihollisen vakoilijana, uhkapelurina, keinottelijana ja ammattimaisena kaksintaistelijana. Onko tällainen maine kuitenkaan onnen avain, tuntuu elokuva kysyvän. Lyndon ei ole hyvä poika, ei isä tai aviomies. Barry Lyndon on kuitenkin enemmän kuin antisankari, ja elokuva on enemmän kuin historiallinen spektaakkeli. Se julistaa: sääli ihmistä!

Toinen minua syvästi liikuttanut historiallinen elokuva on niin ikään Depardieun tähdittämä "Kaikki elämäni aamut" (Tous les Matins du Monde/ All the Mornings of the World). Tässäkin elokuvassa musiikilla on keskeinen rooli ja asema. Tarina on "zeniläinen": Sainte Colombelle camban soitto on mielentila - sillä ei ole enää mitään tekemistä sorminäppäryyden kanssa. Taito on kohonnut sille asteelle, jossa soitinta enää tarvita. Olen aina tuntenut outoa vetoa tämäntyyppisiin tarinoihin. Elokuvan tekee kuitenkin entistä tärkeämmäksi se, että se oli viimeinen jonka katselin äidin kanssa.

En ole tullut hankkineeksi tuota leffaa itselleni, sillä siitä oli pitkään saatavilla vain heikkolaatuinen VHS -kopio- sekin vain Ranskasta tilaamalla. Huomasin ilokseni, että nyt oli viimein tullut (reippaasti yli 10 vuotta elokuvan ilmestumisen jälkeen) myös DVD -versio (5.1 äänillä). Miksikö? No siksi, että kyse on ranskalaisesta elokuvasta.

Huomaan, etten päässyt vieläkään eteenpäin Martin Guerren tarinassa. Mikähän tässä on nyt vikana?

Telemakhos reseptikirjailijana

2006-07-03T18:02:00.000+03:00

Pian tulee kuluneeksi kaksi viikkoa siitä kun tulimme kesämökillemme. Oheinen kuva on otettu kuistiltamme. Saimaan vesi on 84 cm. vimevuotista alempana. Kaikki näyttää erilaiselta; tänne ylös ei sitä huomaa. Saimaa käyttäytyy itse asiassa kuin joki, eikä järvi.

Katsokaa vaikka Etelä-Savon ympäristökeskuksen julkaisemaa havaintokuvaa:

Vene oli kymmenen metrin päässä viimevuotisesta rantaviivasta.

Otin mukaan kasan kirjoja - ei, en nyt ehdi lukea kaunokirjallisuutta ja korkkaritkin pitää ilmeisesti jättää tänä kesänä vähemmälle. Jari sai puhuttua minut ympäri, ja menein -tyhmää kyllä - lupaamaan artikkelin kasvatushistorian metodologiasta. En ole ollut muutamaan vuoteen kovin kiinnostunut historianfilosofiasta, ja huomaan etten tiedä oikein missä tällähetkellä mennään. Kävin kirjastossa lainaamassa kasan tutkimuksia ja pari reseptikirjaa (metodiopasta). Ne teistä, jogtka ovat jaksaneet lukea vuodatuksiani pidempään muistanevat, että olen kirjoittanut metodioppaista aika vähättelevästi. No niin, saa nauraa; kirjoitan nyt - tai ainakin yritän kirjoittaa - metodiOPASTA.

Tutustuttuani muutamaan uuteen historiantutkimuksen oppaaseen havaitsin, että nyt kirjoitetaan niistä jutuista joista keskustelimme jatko-opintopiirissämme 1990-luvun puolivälissä. Matti Peltosen Mikrohistoria -teoksessa käydään läpi ranskalaisten annalistien Arieksen, Ladurien ja Braudelin ajatuksia ja tuotantoa. Erityisen tarkasti Peltonen näyttää perehtyneen Carlo Ginzburgin ja Giovanni Levyn (Aineeton perintö) työhön. Hän näyttää arvostavan Levyä todella paljon. Tulin itsekin lukeneeksi mainitun teoksen kymmenisen vuotta sitten. Levyn kirja kertoo Pohjois-Italialaisesta 1700-luvulla eläneestä kansanparantaja-kyläpapista (tai "manaajasta), joka tasapainoilee kahden - näennäisesti hieman ristiriidassa olevan ammattinsa välillä. Levy kuvaa Santenan kylän sosiaalisia verkostoja ja osoittaa, että papin ratkaisu oli oikeastaan rationaalinen.

Natalie Davisin "Martin Guerren paluu" on nin kiinnostava tutkimus, että kirjoitan siitä lähipäivinä oman juttunsa.

Oli jännää havaita, että Peltonen suhtautuu kriittisesti Rüseniin, Ankersmithiin ja LaCapraan. Koetin lukea heidän artikkeleitaan History and Theory -lehdestä kymmenen vuotta sitten - hankin pari kirjaakin, mutta en tainnut loppujen lopuksi tulla paljoa viisaammaksi. Luulin, että en ymmärtänyt pointtia kieliongelmien vuoksi (hyvin monimutkaisia lauseita englanniksi). Nyt huomaan, että ajatus on outo myös suomenkielellä luettuna. Pääteema liittyy ajallisen epäjatkuvuden ongelmaan: postmoderni historiantutkimus rakentuu sihen olettamukseen, ettei historiasta voi tietää mitään. Yhteistä todellisuutta ei ole. Historiantutkimus tuottaa kuvia nykypäivästä. LaCapran mukaan arjen historia vääristää historiankirjoitusta kohdistamalla huomion historian "roskiin".

Historianfilosofian harrastamista ei ole koskaan pidetty erityisen tarpeellisena "kunnon" historiantutkijalle. Historiantutkimus miellettiin pitkään eräänlaiseksi käsityöksi, ei niinkään ajattelutyöksi (ehkäpä tästä johtuen Renvallin hegemonia historianfilosofiassa oli nin pitkäikäinen).

Nyt siis pitäisi kirjoittaa metodioppaaseen historian tutkimusmenetelmistä. Mikrohistoria ei ole menetelmä. Menetelmän nimeä ei voi antaa myöskään arjen historialle tai mentaliteettien historialle. Kasvatushistoriallakaan ei ole omaa menetelmäänsä. Ne ovat näkökulmia, tai aineiston rajaamia kokonaisuuksia. Historiantutkimuksessa on oikeastaan vain yksi menetelmä: lähdekritikki. Tosin se, miten lähdekritiikki määritellään riippuu vähän tutkijan näkökulmasta. Riitauduin tästä asiasta toisen väitökirjani tarkastajan kanssa. No, ei se ihan lyömiseksi mennyt, eikä erimielisyys näkynyt arvosanassa (eximia). Periaatteellinen erimielisyytemme on hyvin kuvaava. Tarkastajan mielestä lähdeluottelossani oli "epäluotettavia" teoksia. Minä koetin selittää, että tietenkin siellä on epäluotettavia teoksia - ilman niitä olisi vaikea kuvata oman aikansa propagandaa. Mitään lähdettä ei voi arvioida hyväksi tai huonoksi ilman että kertoo samalla, millaisiin kysymyksiin niiden avulla on tarkoitus vastata.

Muistomerkki Suomen ensimmäiselle perintätoimistolle

2006-06-25T13:52:00.000+03:00

Mainiossa Memoria Volantilis -blogissa kerrottiin, että Piispa Henrikin värttinäluuksi uskottu pyhäinjäännös siirretään Turun tuomiokirkkomuseoon. Ihan hyvä juttu. En nyt ulkoa muista, oliko keskiaikainen Nousiaisissa säilytetty Henrikin pyhäinjäännös alun perin suurempi, vai oliko lippaassa tuolloinkin vain käsivarren luita (kyynervarsi ja värttinäluu).

On selvää, että pyhäinjäännöksen historiallisesta todenperäisyydestä ei kannata ryhtyä saivartelemaan. Se, löysikö Peter Bartholomew vuonna 1098 todellisen Jeesusta ristillä haavoittaneen keihään kärjen, on vähemmän mielenkiintoista - kuin pohtia millainen merkitys tuolla löydöllä oli. Nin, nin, miten keihäs olisi joutunut Antiokiaan ja säilynyt yli 1100 vuotta, kuinka se löytyi juuri silloin kun epätoivoiset ristiretkeläiset tarvitsivat sitä jne, jne. Ristiretkeläisarmeija sai uutta virtaa löydöstään ja onnistui voittamaan taistelun. Näitä "pyhiä keihäitä" on löydetty kymmeniä. Lisää "kohtalon keihäästä" täällä

Tänne pohjolaan ei keskiajalla ja uuden ajan alussa kulkeutunut arvokkaita reliikkejä. Tai olisi kai kulkeutunut, jos olisi ollut millä maksaa niistä. Eurooppalaiset keräilijät, luostarit ja hallitsijat saattoivat pitää näytillä puunkappaletta Jeesuksen rististä, orjantappurakruunun piikkiä tai muuta aikansa turistinähtävyyttä.

Käsittääkseni historiantutkijat suhtautuvat tätä nykyä melko skeptisesti Henrikin pyhimyslegendan ja sen kansanomaisen toisinnon historialliseen todenperäisyyteen. Henrikin kuolemasta ei ole aikalaisdokumentteja; ensimmäinen on peräisin 1200-luvun lopulta, siis yli 100 vuotta väitetyn murhan (1150) jälkeen. Tämäkin dokumentti on todistusarvoltaan hieman ristiriitainen - sitä voidaan pitää kirkon "propagandana". Varsinaisessa latinankielisessä pyhimyslegendassa ei mainita nimeltä Lallia eikä Kerttua. Muistelen prof. Veikko Litzenin kertoneen minulle, että aikalaisdokumenteista ei selviä edes se, onko Henrik käynyt koskaan Suomessa. Kenenköhän luut sitten tuossa kansallismuseossa säylytetyssä lippaassa makaavat...?

Kannattaa silti muistaa, että Suomeen tehdyistä "ristiretkistä" ei myöskään ole täysin pitävää ja ristiriidatonta näyttöä. Sveanmaan historiankirjoittajat kertovat Skaldien perinteen mukaisia sankaritarinoita hallitsijoistaan - eikä historiallinen todenperäisyys ollut näiden tarinoiden tarkoitus eikä laadun kriteeri. Se, joka on lukenut Jusleniuksen Aboa vetus et novan, tietää mistä puhun. Ja tuo Turun historiahan on kirjoitettu sentään 1700-luvulla. Ajatus siitä, että historiankirjoituksen pitäisi perustua tarkkaan lähdetyöskentelyyn, syntyi vasta 1800-luvun alkupuolella.

Martti Haavion Piispa Henrik ja Lalli -teoksessa käydään läpi kansanomaisen pyhimystarinan toisinnot säe säkeeltä. Haavio huomasi, että kansantarinassa ja virallisessa pyhimyslegendassa murhan motiivit poikkeavat toisistaan. Kirkon versiossa Henrik maksaa talon emännälle kestityksestä, mutta se ei sovi pakanallisille suomalaisille. Näin he rikkovat vieraanvaraisuuden sääntöjä kaksinkertaisesti (eivät halua auttaa matkustavaista, eivät edes rahaa vastaan). Emäntä vielä valehtelee miehelleen, ettei maksua suoritettu (Kerttu on siis suurin syyllinen) Kansantarinassa Henrik ei maksa, vaan vaatii kestitystä vedoten asemaansa (kestiruotsi). Lalli nousee vastustamaan uutta rasitusta, eikä taivu kirkollisen esivallan edessä. Näin tulkittuna kertomus kohottaa Lallin suomalaisuusmieheksi, kapinoitsijaksi.

Köyliön keskustaan pystytettiin 1989 professori Aimo tukiaisen veistämä Lallin patsas. Kunta ei halunnut olla mukana tuossa hankkeessa - sillä moni ajatteli, ettei ollut sopivaa muistaa murhamiestä patsaalla. Hankkeen kustansi paikallinen pankki. Tässäkin on "hauskaa" symboliikkaa: Lalliahan voi ihan syystä pitää kaikkien velkojien isänä.

musikaalisuus ja yleisälykkyys

2006-06-17T11:08:00.000+03:00

Alkaako tuntua jo siltä, että Telemakhos lukee vain Helsingin Sanomia. No tässä vähän lisää vettä myllyyn:

Taloustieteiden maisteri Seppo Heinonen kertoo mielipideosastolla julkaistussa kirjoituksessaan, että musikaalisuus korreloi selvästi yleisälykkyyteen. No tästä asiasta olisi helppo ryhtyä inttämään periaatteellisella tasolla (määrittele musikaalisuus jne.), mutta en nyt tee sitä.

Ystäväni sibiksessä ovat tienneet intuitiivisesti tämän asian jo pitkään ;-) Nytpä tuo usko on sitten "tieteellisesti" vahvistettu. Totta puhuen musikaalisuudella (rytmitaju, sävelmuisti, hienomotoriset taidot) on osoitettu olevan yhteyttä kieltenoppimiskykyyn... mutta että oikein älykkyyteen...

Päätin kaivaa esiin Heinosen artikkelissaan mainitseman lähteen. Hän viittaa Richard Lynnin tutkimustuloksiin. Sanooko tämä nimi teille mitään? Ei minullekaan... aluksi. Sitten valkeni. Tämähän on se pääministeri Vanhasen isän, Tatu Vanhasen tutkimustoveri! Siis se, joka julkaisi - sittemmin vääriksi/ puutteellisiksi osoittautuneet - tutkimustulokset ihmisrotujen välisistä älykkyyseroista. Lynn ei selvästi pelkää uhrata mainettaan tieteen alttarille, sillä hän on tarttunut pelotta aika arveluttaviinkin tutkimusaiheisiin. Hän on nimittäin "osoittanut" myös, että miehet ovat kognitiivisissa tehtävissä naisia älykkäämpiä (tässähän olisi peruste suosia rentoja miehiä opiskelijavalinnoissa) ja, että aasialaiset ovat afrikkalaisia älykkäämpiä. Nyt hän siis kertoo meille, että musikaalisuus ja älykkyys ovat keskinäisessä yhteydessä.

On aina kiinnostavaa, miten eri ihmiset tulkitsevat itselleen vieraalla tieteenalalla saatuja tutkimustuloksia. Jokainen kai lukee niitä vähän omasta näkökulmastaan käsin - korostaen itselleen tärkeitä asioita. Heinonen halusi siis korostaa, että tiede todistaa musiikkiluokkien oppilaiden olevan muita älykkäämpiä.

Heinosen mielipidekirjoitusta voi pitää merkkinä siitä, että nyt on tilausta tällaisille eriarvoisuutta lisääville yleistyksille. Tai onhan näin ollut jo pitkään. Juuri äsken sain katsoakseni 1960-luvun alussa tehdyn (psykologian alaan kuuluvan) tutkielman, jossa osoitettiin kauniin käsialan korreloivan älykkyyden kanssa. Tässäpä oiva ja halpa keino karsia jyvät akanoista! Myöhemmät tutkimukset eivät - ikävä kyllä - ole tukeneet tätä tulosta. Tuloksia paremmin selittäviä muuttujia on löydetty aina toisaalta.

Heinosen kirjoituksesta näkee, ettei hän ymmärrä tilastotieteen alkeita. Hän puhuu voimakkaasta korrelaatiosta, vaikka kerroin on vain 0,27. Kyseessä ei tarkkaan ottaen ole edes kohtalainen korrelaatio. Tieteellisissä artikkeleissa ei ole tapana puhua korrelaatiosta, jos kerroin jää alle 0,30. Korrelaatiokerrointa ei kannata tulkita, jos p > 0,05. Ilmeisesti saavutetut tulokset olivat kuitenkin tilastollisesti merkitseviä.

Spearmanin korrelaatio kertoo kahden muuttujan välisestä tilastollisesta yhteydestä, ei muuta. Se ei kerro, ovatko kysymykset asetettu oikein ja mielekkäästi. Laskutoimitus ei kerro, voidaanko yhteyttä selittää jollakin toisella muuttujalla (esim. englannissa, jossa musikaalisuus-aineisto on kerätty, voisi musiikin harrastaminen ja perheen sosioekonominen tausta olla keskinäisessä yhteydessä, mikä puolestaan on yhteydessä koulutusmahdollisuuksiin.)

rentoja appron poikia opettajiksi

2006-06-13T11:30:00.000+03:00

Opettajankoulutuksen opiskelijavalinnat ovat taas käsillä. Niinpä HS julkaisi jokavuotisen valintakoejuttunsa sopivasti Helsingin OKL:n valintakokeiden ensimmäisen päivän jälkeen. Tällä kertaa toimittajan ei tarvinnut veisata "kuuden ällän tytöt vievät opiskelupaikat rennoilta miehiltä" -virttä yksin, sillä professori Matti Meri teki sen hänen puolestaan. Ja ilmeisesti ihan erikseen käskemättä. Tiesin kyllä, että edellä mainittu myytti "kuuden ällän tytöistä" on juurtunut erittäin syvälle yhteiseen tietoisuuteemme, mutta sillä ei pitäisi olla vaikutusta sellaisen asiantuntijan kuin prof. Meren arviointikykyyn. Hänhän tosiasiassa tuntee valintakoetilastot - tai ne ovat ainakin hänen saatavillaan.

Nyt siis on taas oikein kasvatustieteen professorin suulla todettu, että opintonsa hyvin suorittaneet nuoret naiset vievät "rentojen miesten" paikat koulutuksessa. Itse asiassa artikkelissa puhuttiin "tytöistä" ja miehistä. Siis tytöt vievät miesten koulutuspaikat! Mitä tähän voi oikein sanoa? Ei kai muuta kuin, että väite on paitsi syrjivä, myös kaikilta osiltaan väärä. Tilanne on vähän outo, sillä Meri on ainakin aiemmin ottanut vahvasti kantaa hyvin menestyneiden ylioppilaiden puolesta. Olisikohan häntä siteerattu lehdessä väärin? Toivottavasti.

Tässä pari tilastoargumenttia:

Ylioppilastutkintotodistuksen äänimäärä vaikuttaa merkittävästi lähinnä Helsingin, Hämeenlinnan ja Jyväskylän opiskelijavalintoihin. Niinpä näissä laitoksissa opiskelee (tilastojen perusteella) yleissivistykseltään keskimääräistä parempia opiskelijoita. Jyväskylässä opettajaksi opiskelevilla on viiden aineen äänimäärä siinä 25-26 (L ja E = 6 ääntä, M = 5 jne.) Monissa muissa laitoksissa opiskelee jopa approbaturin yleisarvosanan kirjoittaneita opiskelijoita.
YO -todistuksen painoarvoa lisää se, että valintakokeisiin kutsuttavien hakijoiden määrää on jatkuvasti vähennetty. Mitä vähemmän hakijoita kutsutaan, sitä korkeammalle esivalintaraja nousee. Varsinkin Helsinki on kunnostautunut riman korottamisessa.
Jyväskylä, Helsinki, Hämeenlinna -akselin ulkopuolelle ei hakeudu tarpeeksi "kuuden ällän tyttöjä". Täydet pisteet YO-todistuksen perusteelle saaneita hakijoita on koulutuksessa vähemmän kuin lubentterin kirjoittaneita.

Kysymyksiä Matti Merelle

Miksi koulumenestys ei ole suotava ominaisuus opettajalle?
Miksi kuuden ällän tytöistä tulee huonompia opettajia kuin "rennoista miehistä"
Miksi kehotat valintakokeissa epäonnistuneita hakemaan ensi vuonna uudestaan? Eikö se merkitse sitä, että et luota valintoihinne?

Itse kannatan minimikriteereihin siirtymistä. Voisimme määrätä, että valintakokeisiin pääsevät vain ne, jotka ovat kirjoittaneet vähintään Magnan suomen kielestä, ja Cl:n jostakin itse valitsemastaan reaaliaineesta. Lisäksi matematiikasta (pitkä tai lyhyt oppimäärä) on oltava hyväksytty suoritus. Nythän tilanne on sellainen, että noin 1/6 hakijoista ei ole kirjoittanut matematiikkaa ollenkaan.

niin sanottu tiedeyhteisö

2006-06-01T15:48:00.000+03:00

Sain tehtäväkseni toimia laitoksellemme kutsutun ulkomaisen huippututkijan autonkuljettajana ja "seurustelu-upseerina". Se oli tietenkin miellyttävä tehtävä; ja olen vähän imarreltu siitä, että minuun luotetaan tällaisissa töissä. Keskustelimme tietenkin tutkijan projekteista ja tulevan luennon aihepiiristä. Ihmettelin, miksi en onnistunut saamaan häntä innostumaan tutkimuksesta puhuttaessa (kaikki tutkijat nimittäin puhuvat mielellään heitä askarruttavista kysymyksistä tai ylipäätään aiheista, joiden parissa he ovat työskennelleet pitkään). Päädyin siihen, että professori haluaa joko varjella tutkimuksiaan/ ideoitaan tai sitten hän vain suhtautuu vieraisiin ihmisiin varautuneesti. Ehkä minä en osoittanut olevani sellainen puhekumppani, jolle maksaisi vaivaa kertoa uusista ajatuksista. Vasta myöhemmin tajusin, että on vielä neljäskin mahdollisuus: hän ei ole enää niin kovin kiinnostunut tutkimuksesta. Tätä tulkintaa puolustaa se, että hän saavutti maineensa lähes kolmekymmentä vuotta sitten tehdyillä tutkimuksillaan. Hyvä niin.

Professori piti erittäin kiinnostavan luennon, jossa hän käsitteli opettajuutta koskevien uskomusten ja käsitysten syntyä ja vaikutusta. Opettajaihanteet voivat vaikuttaa erittäin merkittävällä tavalla tulevien opettajien opetustyyliin ja tavoitteisiin (opettajaihanne voi syntyä vaikka omasta koulumuistosta, kokemuksesta vanhempana olemisesta jne.). Pointti on se, että ihmisellä saattaa olla samaan aikaan monia erilaisia - keskenään kilpailevia - käsityksiä samasta ilmiöstä. OKL:ssä annettu opetus "kilpailee" muualta omaksuttujen käsitysten kanssa.

On havaittu, että osa peruskoulun oppilaista saattaa uskoa samaan aikaan siihen, että maa on "pannukakku" ja pallo. Tai, että tähdet ovat avaruudessa kiinni taivaankannessa. Sitten kun kysytään tarkennusta, he saattavat vaihtaa kertomusta ja esittää asian oikein. Eri tulkinnat voivat olla "samanarvoisina" oppilaiden mielissä - kuitenkaan kumoamatta toisiaan.

No hyvä. Sain seuraavana päivänä hyvän muistutuksen siitä, että edellä kuvattu käsityksiin liittyvä "epärationaalisuus" koskee myös omaa tiedeyhteisöäni. Sain nimittäin osallistua opetusnäytteen arvosteluun. Eräs näytteen antaja, biologiasta väitellyt FT, piti erinomaisen esitelmän kädellisten tarttumaraajan evoluutiosta. Mainittakoon jo tässä vaiheessa, että hän sai ansaitusti täydet pisteet opetusnäytteestään. Huomiotani kiinnitti parin professorin hänelle esittämät kysymykset. Yksi kysy tohtorin näkemystä ID -teoriasta. Hän vastasi, ettei kyse ole tieteen näkökulmasta katsoen "teoriasta" (ja katsoi kysyjää vähän säälivästi) ja jatkoi, että biologia ei näe evoluutiolla olevan suunnitelmaa. Vastaus oli tietenkin aivan oikein. Teki mieli juosta seinään. Ja pahempaa seurasi. Näytteestä käydyssä keskustelussa nostettiin esiin se, että hän kielsi muiden paradigmojen (so. kreationismin) olemassaolon kategorisesti.

Tähän on siis tultu. Nuo 1970-luvulla Derridansa ja Winchinsä huonosti tai ei ollenkaan lukeneet ns. postmodernistit ajattelevat, että on olemassa useita erilaisia paradigmoja tällaisissakin kysymyksissä. Mikään ei ole totta ja kaikki on totta.

Minä näen asian niin kuin tuo kirjoituksen alussa mainittu tutkijavieraamme: vanhoista käsityksistä luopuminen on tuskallisen hidasta. Se vaatii uusien tietojen omaksumista. On helppo pitää kreationismia kilpailevana pradadigmana, jos ei omaa edes perustietoja nykybiologian, geologian ja paleontologian alalta. Tietämyksen kerääminen ei ole nykyisin edes vaikeaa. Alkuun voisi kannattaa lukea vaikka joku Ridleyn teos ja tietenkin Bill Brysonin mainio teos "Lyhyt historia lähes kaikesta".

En pidä itseäni "tiedeuskovaisena", mutta keskustelu siitä, pitäiskö biologian tohtorin suhtautua evoluutioteoriaan ID:n kanssa kilpailevana pradigmana, on täysin kohtuuton ja outo.

Kaikki me ollaan joskus oltu noobeja

2006-05-20T20:59:00.000+03:00

Tiedättekö Runescapen? Jos tiedätte, olette luultavasti koululaisten vanhempia tai roolipeliharrastajia. Runescape on siis erittäin suosittu online roolipeli. Sitä pelataan siis verkossa, eikä käyttäjien tarvitse asentaa peliä koneelleen. Javakonsoli riittää. Runescapen pääsivulla olevien tietojen mukaan pelaajia oli viime perjantai-iltana kello kymmenen maissa vähän alle 100 000. Pelipalvelimia on parikymmentä. Arvioni mukaan Runescapen pelaajakunta on hyvin nuorta - luultavasti useimmat pelaajat ovat alakouluikäisiä. Minäkin tutustuin tähän peliin ekaluokkalaisten välityksellä. Varttuneemmat pelaajat pelaavat kai The Simsiä tai The World of Warcraftia.Vaikka olenkin pelannut erilaisia adventure -pelejä aika paljon, en ole pelaillut paljoa verkossa. Tiedän tyyppejä, jotka ovat ottaneet lomaa töistä pystyäkseen pelaamaan WoW:ia pari vuorokautta putkeen.

No kävi sitten niin, että vähän kokeilin lasten peliä. Rune on aika yksinkertainen peli, mutta silti hyvin addiktiivinen. Sitä voi pelata monella eri strategialla. Ideana on kuitenkin parantaa pelihahmon taitoja eri alueilla: voi esimerkiksi keskittyä puunkaatoon, kalastukseen, kokkaamiseen tai vaikkapa kaivostoimintaan. Mitä kauemmin jaksaa louhia, sitä kalliimpia metalleja saa. Ensiksi voi louhia vain kuparia ja tinaa (pronssi), myöhemmin, päiväkausien uuvuttavan klikkailun jälkeen voi saada rautaa, terästä ja erilaisia maagisia metalleja. Sitten harjoitellaan sulattamaan metalleja ja takomaan niistä haarniskoja ja aseita. Kaiken voi myydä alueen kaupoissa vaihtuvalla kurssilla. Minä harjoittelin kalastusta, louhintaa, metallin sulattamista, takomista ja kokkaamista. Hahmoni osaa tehdä terästä ja kalastaa perhovavalla lohia sekä valmistaa piiraita. Useimmat pelaajat näyttävät kuitenkin kehittävän lähinnä taistelutaitojaan. Toisia pelaajia vastaan voi taistella vain tietyillä alueilla, muualla vastustajina on eritasoisia tietokonevastustajia.

Peli tuntuu näin kerrottuna todella tylsältä. Suuri osa Runen viehätyksestä on siinä, että hahmot voivat puhua toisilleen ja vaihtaa sekä myydä tavaroita. Olen ollut aika pidättyväinen keskustelija - minusta on hieman kiusallista jutella tuntemattomien (luultavasti alaikäisten) ohjaamien pelihahmojen kanssa. Useimmat hahmot viestivät joko todella puutteellisella englannilla, kokeneemmat käyttävät internetslangia. Tyypillinen keskustelu näyttää olevan tämän kaltainen:
Zezima: "need stl axe"
Gougar: "noob"
Zezima: "plz"
Gougar: "lol"
Rune: "omg what a noob"

Kerjääjiin suhtaudutaan yleensä vihamielisesti tai heille vähintäänkin nauretaan. Sama koskee myös vasta-alkajia (noobeja). Neuvoa kysyvälle noobille vastataan yleensä vain "lol" (laughing out loud). Oikeita kavereita toki neuvotaan, mutta ei tuntemattomia. Jotkut harvat näyttävät silti pelaavan altruistisesti, mutta kynnys siihen on kova. Kun on itse harjoittanut hahmoaan kuukausitolkulla pystyäkseen tekemään itselleen mahtipanssarit ja -aseet, ei niitä anneta alennuksella aloittelijoille. Pohdin, miksi tämän säännön rikkominen tuntui minustakin vaikealta. Miksen voisi antaa virtuaalitavaraa virtuaalihahmolle, jos se sitä pyytää? Ehkä siksi, että siitä tulee epämiellyttävän namusetämäinen olo. Siinä syytä pysyä hiljaa omissa oloissaan. On jo tarpeeksi noloa, että 30-kympinen tohtori juoksee ympäri virtuaalimaailmaa etsimässä jauhoja tai parempaa hakkua. No toisaalta eihän iälläni tai akateemisilla opinnoillani ole merkitystä Runessa. Siellä mies saa kunnioitusta vain ansioidensa mukaan: taistelupisteidensä, taitojensa ja haarniskansa näyttävyyden perusteella. Runessa olen mitättömyys, 32 levelin taistelija ja 30 lvl. kokki. Toisaalta minulla näyttää olevan se etu, että pystyn lukemaan englanninkielistä ohjekirjaa. Se on säästänyt minut monelta nooooooob! -huudahdukselta.

kuumeista gradunohjausta

2006-05-12T12:40:00.000+03:00

Äkillinen ja yllättävä nuhakuume kaatoi minut sänkyyn pariksi päiväksi. Juuri silloin kun ei jaksaisi tehdä mitään muuta kuin maata, tuntuu tulevan kiire töissä. Pitkään "nukkuneet" graduntekijät ottavat yhteyttä ja hoputtavat minua lukemaan käsikirjoituksiaan. Kaikki haluavat valmistua juuri nyt. Heidän tulevat viranhakunsa ja koko elämänsä on kiinni siitä, että nousen tautivuoteeltani ja annan heidän töilleen painatusluvan.

Eräs pyysi viattoman ystävällisesti minua kirjoittamaan kommenttini työnsä marginaaleihin ja palauttamaan sen sitten postitse. Olipa hän vielä laittanut palautuskuorenkin mukaan. Usein kirjoittelenkin huomautuksia käsikirjoitusten marginaaleihin, mutta en palauta niitä keskustelematta niistä kahden kesken opiskelijoiden kanssa. Jos keskustelu jätetään pois, tulee ohjauksesta jotakin aivan muuta. Siitä tulee "virheiden merkitsemistä" tai "väritysohjeita". Minä sanon, että sinistä enemmän taivaaseen, äläkä jätä paperia näkyviin. Sitten graduntekijä värittää kiltisti loppuun.

Sain tällä kertaa hillittyä itseni, enkä kirjoittanut suutuspäissäni mitään ikävää. Opin ehkä jotakin edellisestä kerrasta. Lisäksi on sanottava, että tämä kyseinen opiskelija on oikeasti mukava ja ystävällinen ihminen. Se merkitsee minulle jotakin; itse asiassa aika paljon.

Kuinka sanotaan opiskelijalle, että hänen gradussaan on melkein kaikki päin hel**ttiä? Osaan arvioida mielestäni aika hyvin miten miesopiskelijoille viestitetään hankalia asioita. Naisille en osaa puhua luontevasti ohjaajana; en varsinkaan, jos on sanottava jotakin todella negatiivista. Olen tässä asiassa aivan kyvytön. Kaikki miehet eivät ole. Laitoksessamme työskentelevällä liikunnan lehtorilla, Tapiolla, on aivan ilmiömäinen kyky antaa palautetta. Hän pystyy kannustamaan ja antamaan objektiivista palautetta samassa lauseessa, niin että huonoimminkin harjoituksessa onnistunut tuntee tehneensä jotakin oikein. Hänen puheissaan ei silti ole koskaan maikeilun sävyä. Luulen, että Tapion koko elämänkatsomus on saman positiivisuuden värittämä; sille on tunnusomaista "usko ihmiseen".

Ehkä ohjaajan ei pitäisi ikinä sanoa mitään todella negatiivista. Miksikö? Siksi, että ongelmat ovat aina osaksi myös minun syytäni. En ole osannut ohjata opiskelijaa riittävän selvästi eteenpäin. Missä määrin gradun ohjaajan on oltava rehellinen?

Jotkut ohjaajat viestittävät opiskelijoilleen jatkuvasti, että "hyvin menee". Teen sitä itsekin, mutta en käytä sanontaa fraasina. Se näyttää joskus johtavan tilanteeseen, jossa opiskelijalla on aivan väärä käsitys työnsä laadusta ja etenemisestä. Tähän rehellisyyskysymykseen ei ole kai yhtä vastausta. Toiset opiskelijat kestävät tilanteen, toiset voivat romahtaa.

Toisen virheistä muistuttaminen ei ole mielekästä, ellei samalla kerro miten tilanteesta päästään eteenpäin.

Muistatteko, kuinka marisin jossakin aiemmassa päiväkirjamerkinnässäni huonosta metodisesta osaamisesta. No rangaistus seurasi. Ei hallinnon tai kollegojen taholta. Sain luettavakseni erään oman opiskelijani käsikirjoituksen, mikä on kuin kouluesimerkki siitä miten tutkimusta ei pitäisi kirjoittaa. Työn kirjoittaja luuli käsikirjoituksensa olevan käytännössä hyväksymistä vaille valmis. Olisin itsekin jo mieluusti päästänyt opiskelijan pinteestä. Hän tottavie tarvitsisi jo tutkintonsa. Mutta käsikirjoitus on niin täynnä ongelmia, että voin vain kuvitella millaista vahingoniloa se herättäisi kollegoissani, jos he saisivat sen luettavakseen. Olisiko ollut parempi pitää suunsa kiinni? Ehkäpä? Päädyin sitten ohjaamaan työtä "väritä tästä" -menetelmällä. Näytän ongelmakohdat ja kerron tarkasti miten ne korjataan.

Graduarvosanat ja lausunnot näyttävät joskus olevan enemmän henkilösuhdekysymyksiä kuin oikeita laadun arvioita. Eräs professori tokaisi minulle kerran, ettei uskalla vaatia sille ja sille gradulle huonoa arvosanaa, koska se saatettaisiin "kostaa" hänen opiskelijoilleen alempina arvosanoina. En halua uskoa tätä. Se on ehkä vain tekosyy toimia raukkamaisesti.

vuosijuhlat

2006-05-03T17:45:00.000+03:00

Vietimme viime viikolla laitoksemme vuosijuhlaa. Tuo tilaisuus ei ole ollenkaan sellainen haudanvakava hartaus, jossa hiljennytään muistelemaan opettajankoulutuksen loistavaa menneisyyttä ja valitetaan äänekkäästi nykyoloja. Näin olisi varmaan käynyt, ellei juhla olisi opiskelijoiden järjestämä. Iltajuhlassa oli taas kerran tupa täynnä. Paikalla oli noin 150 juhlavierasta, opiskelijoita, kaupungin johtavia virkamiehiä, muutama laitoksemme työntekijä ja useita jo eläkkeelle jääneitä opettajia. Tunnelma oli rento ja hyväntuulinen.

Sain pitää juhlapuheen. Puheiden pitäminen on vaikea laji. Tällaisissa tilaisuuksissa on otettava huomioon paitsi kuulijakunnan koostumus (paikalla on sekä opettajaksi opiskelevia, että eläkkeelle jääneitä opettajia, virkamiehiä sekä laitoksen nykyistä ja entistä johtoa) myös se, missä vaiheessa iltaa puhe tullaan pitämään. Miksikö? No siksi, että illallisen loppupuolella suuri osa yleisöstä on vähintäänkin "pienessä" hiprakassa. Sellaiselle yleisölle on parasta puhua vitsikkäästi. Illallisen alkupuolella voi yrittää puhua asiaakin. Minun puheeni oli lämpimän ruoan jälkeen, ennen jälkiruokaa. Se on hankala hetki; porukka on syönyt ja haluaa päästä röökille/ puuteroimaan nenää/ juttelemaan vapaasti. Jos siinä alkaa vetämään kuivaa puhetta, kuulijat tuskastuvat. Kaikki riippuu aloituksesta. Mietin puheen aloitusta pari viikkoa, aina nukkumaan mennessä. Keksin mielestäni omannäköiseni ja iskevän aloituksen: "Eräässä keskiaikaisessa piirroksessa on kuvattu historioitsijoita helvetissä kärsimyksissä. Paholainen on määrännyt heille rangaistukseksi – jatkuvasta menneisyyden tonkimisesta – kulkea ikuisuuden katse jatkuvasti taaksepäin luotuna."

Puheeni teemana oli, että "nykyhetki vaikuttaa aina kaaottisemmalta ja epävarmemmalta kuin menneisyys". Jokaisella ajalla on omat murheensa; nostalgia on mukavaa, mutta se ei vie eteenpäin.

Puhujan on parasta varoa, ettei tule nauttineeksi liikaa viiniä ennen omaa esitysvuoroa. Joidenkin on vaikea vastustaa ilmaista alkoholia (so. sitä, että lasi täytetään aina kun se on tyhjentynyt). Osallistuin joitakin vuosia sitten tohtoripromootioon. Juhlaillallisilla, jossa oli paikalla tasavallan presidentti ja yksi nobelisti, oli yksi promovoitavien tohtoreiden juhlapuheen pitäjä laskenut varmaankin juomamääränsä väärin (vaikka olikin lääket. ja kirurgian tohtori). Puheesta tuli hilpeä, mutta ei sillä tavalla kuin pitäjä oli sen ajatellut.

Ironia on vaikea laji - varsinkin puheissa. Huomasin jälkeenpäin, että muutamat ironisiksi tarkoitetut kommenttini eivät olleen kohdanneet yleisöä. Voi olla, että paperilta luettuna ne olisivat olleet parempia. Kysyin puheessani, että:

"Oletteko koskaan katselleet tarkemmin laitoksemme seminaarihuoneiden seinille ripustettuja valokuvia tai muotokuvia? Oletteko katsoneet käytävällä olevaa vitriiniä? Esillä olevat luokkakuvat ovat 1900-luvun alusta, uusimmat vitriinissä olevat palkinnot ovat 1950-luvulta. Seminaarihuoneen *** seinällä olevien presidenttien muotokuvien sarja päättyy J.K. Paasikiveen. *** on Snellmanin ja Topeliuksen kipsiset rintakuvat. Yhtä kaikki: satunnainen kulkija voisi kysyä, että onko aika pysähtynyt täällä viisikymmentä vuotta sitten. Mitä vastaisimme tällaiselle kysyjälle?"

Eräs kuulija luuli minun väittävän, että laitoksemme on pysähtynyt 1950-luvulle. Koetin vain viitata ikonografiaan; miksi olemme luoneet työllemme vuosisadan vaihteen kulissit. Eikö aivan yhtä hyvin voitaisi rakentaa 1960-luvun ympäristö. Hemmeko lisäarvoa koulutuksellemme viittaamalla pitkiin perinteisiin?

Ainoastaan huonoja puheita pitää selitellä jälkikäteen, joten lopetan tämän tähän.

Ai niin: ilta oli tosi mukava. Lähdin ensimmäistä kertaa koko urani aikana opiskelijoiden kanssa jatkoille. Yritin toki säilyttää tietyn henkisen "distancen", mutta en tainnut oikein onnistua. Opiskelijat olivat ehkä liian hyvätapaisia sanoakseen minulle, että nyt on aika lähteä... Toisaalta olen aina välttänyt istumasta ravintolassa opiskelijoiden kanssa. Se ei ole koskaan tuntunut oikealta.

opettajan harrastuneisuus ja opiskelijavalinnat

2006-04-29T15:41:00.000+03:00

Opettajankoulutuslaitosten opiskelijavalinnat ovat kaksivaiheisia. Ensimmäisessä vaiheessa (yhteisvalinta) pyritään valintakokeisiin, toisessa vaiheessa ovat koulutusyksikköjen järjestämät valintakokeet. Eri opettajankoulutuslaitosten järjestämät opiskelijavalintakokeet poikkeavat toisistaan melko paljon. Yhteisvalinnan (ensimmäinen vaihe) pisteytyskriteerit ovat sitä vastoin samat kaikille hakijoille, hakevatpa he mihin OKL:ään hyvänsä.

Ajattelette nyt ehkä, että tässäpä paperinmakuin en blogi. Malttakaapa mielenne. Opettajankoulutuksen yhteisvalintojen tarina on erikoinen ja oikeastaan aika koominen juttu. Minä en silti kehtaa nauraa sille. Se on vähän sama juttu kuin joku kaatuu hassun näköisesti. Tilanne voi näyttää huvittavalta, mutta mitään hauskaa siinä ei ole.

Opettajankouluttajat ovat pitkään pitäneet tärkeänä opiskelijoiden harrastuneisuutta. Ajateltiin, että sellaisia hakijoita, jotka ovat toimineet kerhoissa tai partiossa, valmentaneet lapsia, urheilleet itse, harrastaneet musiikkia tai kuvataiteita, voidaan suosia tehtäessä opiskelijavalintoja. Luultavasti moni opettajankouluttaja on edelleenkin tätä mieltä. Uskon, että varsinkin taito- ja taideaineissa opiskelijoiden oma harrastuneisuus ei einakaan haittaa opiskelua.

No niin. Harrastuspisteitä ei enää jaeta ensimmäisen vaiheen valinnoissa. Miksikö? Tultiinko siihen tulokseen, että harrastuneisuus voi olla haitaksi opiskelussa? Päätettiinkö asiasta pitkän periaatteellisen kasvatusfilosofisen ja koulutuspoliittisen keskustelun jälkeen? Ehkäpä kouluttajat halusivat aloittaa "puhtaalta pöydältä" uusien opiskelijoiden kanssa. Kaikki nämä vaihtoehdot ovat väärin. Mitään julkista arvokeskustelua ei käyty. Päätös syntyi näin: opetusministeriö oli maksanut Jyväskylän yliopistolle siitä, että se koordinoi ja toteutti hakijoiden "harrastuspisteiden" laskemisen. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että pari erikseen palkattua työntekijää kävi läpi valtavat määrät hakijoiden lähettämiä harrastuneisuustodistuksia. Käytännössä nämä todistukset eivät olleet kovin yhteismitallisia. Oli partionjohtajien kirjoittamia "hyvä kaveri" -juttuja ja konservatorioiden ja musiikkiopistojen myöntämiä tasokoetodistuksia (jälkimmäisethän ovat hyvin yhteismitallisia).

Sitten ministeriö päätti, että ensimmäisen vaiheen valintojen järjestämiseen myönnetty apuraha on liian suuri. Jyväskylässä todettiin, että pienemmällä rahalla ei todistusten laskemista voi järjestää (ei ollut enää mahdollista palkata työntekijöitä), joten harrastuspisteet
saivat lähteä. Jotkin opettajankoulutuslaitokset ovat pitäneet kiinni omien valintakokeidensa "taitonäytteistä". Niiden merkityksestä ollaan kahta mieltä. Kirjoitan tästä aiheesta myöhemmin ihan eri jutun.

Esivalintakriteerien tarina on muutenkin mielenkiintoinen. Kuka päätti, että meidän on jatkuvasti tuettava avointa yliopistoa antamalla valinnoissa pisteitä suoritetusta kasvatustieteen approbaturista? Sanon, että tämän päätöksen tekemiseen eivät osallistuneet opettajankouluttajat, vaan sen on tehnyt pari kolme virkamiestä. Päätös oli lottovoitto maksullisia kursseja järjestäville tahoille, mutta jatkuva ongelma opettajankoulutuslaitoksille. Lähes jokainen opettajankoulutukseen valittu opiskelija on suorittanut approbaturinsa valmiiksi. Niiden taso on erittäin vaihteleva, samoin ovat aprojen sisällöt. "Kuusen juurella" tehdystä kasvatustieteen approbaturista on mielestäni enemmän haittaa kuin hyötyä. En moiti hakijoita. Heidän on haalittava VH1 pisteensä sieltä, mistä niitä saa.

Miksi laajan matematiikan CL takaa suoran pääsyn valintakokeisiin, mutta ei esimerkiksi Eximia suomen kielessä? Miksi hyvistä arvosanoista annetaan pisteitä, mutta ei käytetä minimitasorajaa (so. sitä, että hakijoilla on oltava hyväksytty suoritus esim. jossakin reaaliaineessa ja suomen kielessä?). Kysymyksiä, kysymyksiä.

Kukaan ei ole tekevinään kovia päätöksiä... asiat vain tapahtuvat. Salaperäistä.

yritys metodikeskustelun aloittamiseksi

2006-04-20T17:44:00.000+03:00

Selailin eilen erästä väitöskirjan käsikirjoitusta. Työ on ollut jo ennakkotarkastuksessa ja saanut painatusluvan. Se on yleisesti ottaen ihan OK. Aineisto ja kysymyksenasettelu ovat ihan kunnossa. Huomioni kiinnittyi siihen, että työssä on paljon sellaisia virheitä joihin olisi ollut helppo puuttua ohjausvaiheessa. Tutkijan piirtämät kuviot ovat puutteellisia, samoin taulukot. Suoria lainauksia käytetään "mattona" ilman, että ne veisivät argumentointia eteenpäin. Niinoä on kysyttävä: eikö edes väitöskirjoja enää ohjata. Kokenut ohjaaja havaitsee tällaiset pikkuvirheet erittäin helposti. Epäilen, että ohjaaja ei ole koskaan lukenut tätä käsikirjoitusta. Se ei ole tekijän vika.

Asia rupesi harmittamaan minua niin paljon, että lähetin "paimenkirjeen" laitoksemme gradun- ja väitöskirjaohjaajille. Saa nähdä kommentoiko kukaan - odotukseni eivät ole korkealla. Paikallinen "tiedeyhteisö" keskustelee mielellään televisio-ohjelmista. Miksi vaahdota menetelmistä? Miksi pitäisi herätellä keskustelua? Tämä juttu voi olla kieltämättä monelle leipääntyneelle gradunohjaajalle joko yhdentekevä tai outo.

Koetin vähän aika sitten kommentoida laitoksemme suunnitteilla olevaa strategiaa. Huomautin, ettei siinä pidä luvata sellaista mitä ei ole aikomustakaan toteuttaa. Seurauksena oli täydellinen hiljaisuus.

Tässä gradun- ja väitöskirjaohjaajille lähettämäni kirje:

"Olen opettanut laadullisia tutkimusmenetelmiä laitoksessamme kohta kymmenen vuotta. Luulen itsekin oppineeni tuosta asiasta jotakin. Ehkä tärkeintä on ollut oppia olemaan arvostamatta menetelmiä liikaa. Pidän tutkimusmenetelmiä vain "työkaluina". Työkalut eivät ole tärkeämpiä kuin se kohde, jota niillä on tarkoitus työstää.

Emme ole koskaan keskustelleen metodiikasta; ehkä joku ajattelee, että se ei ole tarpeen. Olemmehan kaikki omat opinnäytteemme suorittaneet.

Koska emme keskustele syvällisistä tieteenfilosofisista kysymyksistä, päätin kirjoittaa yksityiskohdasta ja sivuseikasta.

Näyttää siltä, että yhä useampi laitoksessamme tehtävä pro gradu tutkielma - ja väitöskirjakin - liittyy aineistoltaan ja käsittelytavaltaan ns. laadulliseen tutkimusperinteeseen. En käy tässä arvioimaan onko tilanne hyvä vai huono, vaan haluan kiinnittää huomiotanne muutamaan tyypilliseen laadullisia tutkielmia vaivaavaan ongelmaan. Laadullinen tutkimus ei saisi muodostua huonon tutkimuksen synonyymiksi. Oman näkemykseni mukaan yleisinä ongelmina ovat seuraavat:

Aineistoa ei ole edes koetettu analysoida, vaan se on ainoastaan järjestetty.
Aineistoa kuvaillaan laajasti, mutta sitä ei analysoida. Analysoinnilla tarkoitan esimerkiksi sen vertaamista a) aiempiin tutkimuksiin/ tutkimustuloksiin, b) yleisiin käsityksiin, julkiseen diskurssiin c) tiedotusvälineiden luomaan kuvaan, d) vieraaseen kulttuuriin. Aineistosta voi myös kannattaa etsiä e) epätäydellisiä typologioita ja f) sisäisiä ristiriitoja tai g) normeja.
Suoria lainauksia on käytetty paljon, mutta niitä ei ole kommentoitu.

Viimeksi mainittu ongelma (joka koskee myös eräitä laitoksessamme tehtyjä väitöskirjoja) on mielestäni sen kaltainen juttu, joka olisi ohjauksella helposti vältettävissä. Ehdotan, että opettaisitte opiskelijoillenne, että:

Laadullisissa tutkimuksissa ei voi olla yhtäkään sellaista omasta aineistosta poimittua suoraa lainausta, jota ei kommentoida.
Suora lainaus edellyttää AINA kaksoispisteen. Sitä ei voi siis liimata tekstin keskelle "kuvitukseksi" tai fragmentiksi. Lukija on siis aina johdateltava jokaiseen lainaukseen ja sieltä pois.
Kovin montaa lausuntoa ei saisi niputtaa yhteen, sillä se siirtää analysointivastuun lukijalle. Tällainen tapa on yleistynyt viime aikoina (kirjoittajat laittavat raporttiinsa kaikki samaan teemaan kuuluvat haastattelulausunnot allekain. Oikea tapa on valita paras lausunto suorana lainauksena ja kertoa muista tekstissä)
Suora lainaus voi olla korkeintaan yhden sivun mittainen (tämä on tietenkin vain nyrkkisääntö; jos suorat otteet aineistosta ovat todella pitkiä, tulee tutkimuksesta sanataidetta (kollaasi). Derrida ja kumppanit pitivät kollaasia aivan hyväksyttävänä julkaisumuotona, mutta tällä näkemyksellä on mielestäni enemmän haittoja kuin hyötyjä.

Tiedän, että jotkut näistä ohjeista ovat ristiriidassa postmodernin tieteenfilosofian kanssa. Postmoderni relativismi voi olla älyllisesti innostavaa ja kiinnostavaa, mutta tieteen kannalta se on tuhoisaa (kuten Sokal osoitti). Postmodernismi kuolee; eläköön neovalistus!

Minä en määrää kenenkään ohjaajan noudattamaa linjaa. Toivon silti, että harkitsette mainitsemia korjaustoimenpiteitä. Ehkäpä voimme joskus keskustella metodikysymyksistä vähän laajemminkin. Esimerkiksi semanttisen differentiaalin käytön mukana tuomat mahdollisuudet kiinnostavat minua."

luulen muistavani

2006-04-18T20:13:00.000+03:00

Muistan hyvin erään keväisen välitunnin. Olin ensimmäisellä tai toisella luokalla kansakoulussa. Kiertelin koulun pihalla ja katselin, kuinka rikkaruohot puskeutuivat läpi murenevasta asfaltista. Toivoin rikkaruohojen voittavan ja hävittävän asfaltin. Mistähän tuokin ajatus oli peräisin?

Muistan, kuinka istuin veistosali-liikuntasali-ruokasali -luokassamme ja kuvittelin, millaista olisi nähdä vihreän liitutaulun sisälle. Ajattelin, että kaikki mitä siihen on kirjoitettu - kaikkien vuosikymmenten oppituntien kirjoitukset ovat painuneet tauluun sisään. Koetin siristää silmiäni ja nähdä kevätlukukauden viimeiselle tunnille (oli syyslukukauden ensimmäinen viikko)

Joihinkin muistoihin sisältyy tarkka paikkatieto. Joskus tuttuun paikkaan meneminen saa muistamaan jonkin jo unohduksiin painuneen tilanteen, palauttaa mieliin jonkin tietyn tunteen. Kuinkahan moni suomalainen muistaa lapsuutensa saunapolun kivet, niiden muodon, värin, lämmön tai kylmyyden?

Proust kirjoittaa Madleine -leivoksien tuoksusta, mutta minulle saman asian ajaa makkaraperunasoselaatikko. Se ei todellakaan ole lempiruokaani, mutta jostakin syystä sen tuoksu tekee kotoisan olon. Luultavasti apulaisemme laittoi sitä joskus.

Voin palauttaa mieleeni kohtauksia lapsuudestani, voin muistaa tiettyjä tunnelmia, menneitä hajuja ja makuja. Silti kaikki nämä muistot ovat menneen nykyisyyttä. Muistan ne nykyisen minuuteni läpi. Joku ehkä sanoo, että olemme omien elämänkokemustemme tuotteita. Tähän uskovat monet psykoanalyytikot. Itse ajattelen, että psykoanalyysissä potilas rakentaa itselleen elämäntarinan. Tuon tarinan ei tarvitse olla totta muille, riittää että hän itse uskoo sen juoneen. Juonen olisi parasta muotoutua selviämistarinaksi, ehkä jopa sankaritarinaksi.

Huolestuin ennen hyvin helposti kaikenlaisista asioista. Tajusin vasta vähän aikaa sitten, että se on tyypillistä epävakaassa tunneilmastossa kasvaneille lapsille. Toisaalta se opetti olemaan välittämättä pienestä tai vähän isommastakin kuohunnasta. Toisen mielialaan ei tarvitse mennä mukaan.

Olen pohtinut sitä, miten suhtautua ahdistaviin lapsuudenmuistoihin. Auttaisiko se, jos saisin tietää enemmän muistojeni taustalla olevista tapahtumista? Ei. En jaksa kuunnella sitä, että muistoni ja tunteeni todistettaisiin vääriksi tai epärationaalisiksi. Jotkut tuhlaavat elämäänsä odottamalla anteeksipyyntöä vanhemmiltaan. Se on kyllä ymmärrettävä, mutta huono ratkaisu - se sitoo menneisyyteen. Avioliittohelvetti -blogin kirjoittaja teki tilit selväksi tyranni-isänsä kanssa antamalla hänelle anteeksi. Hieno veto.

määrittääkö lapsuus aikuisuuden?

2006-04-13T12:18:00.000+03:00

Rita Mentor on hyvä sparraaja. Koetin eilen pitkin päivää pohtia, osaanko sanoa mitään tuohon itsetunto, lapsuus ja aikuisuus -keskusteluun. On hieman paradoksaalista, että koko aihepiiri tuntuu minusta todella vaikealta ja monimutkaiselta. Olen lukenut määrättömästi kasvatusfilosofien, psykologien ja kasvatustieteilijöiden näkemyksiä siitä, millainen lapsuuden ja aikuisuuden suhde on. Tieto lisää tuskaa.

Toisten mielestä lapsuudessa rakennetaan koko tulevan elämän eväät. Kovat kokemukset vaikuttavat peruuttamattomasti koko loppuelämään. Esimerkiksi Ben Fuhrman on kyseenalaistanut tällaisen ajattelutavan; se on hänen mielestään lähinnä tuhoava, sillä freudilaiseen perinteeseen kuuluva oman menneisyyden analysointi, haavojen etsiminen ja niiden avaaminen - ei vie yksilöä eteenpäin. Tietenkään Fuhrman ja kumppanit eivät kiellä sitä, etteikö jokaisen lapsen oikeutena olisi saada turvallinen ja onnellinen lapsuus. Tottakai, mutta maailma ei toimi niin. Olen itse ymmärtänyt lyhytterapian taustalla olevan ajatuksen siten, että ihmisen ei pidä tuhota aikuisuuttaan, jos lapsuuskin on jo menetetty.

On vielä kiistanalaista, miten lapsen persoonallisuuden, itsetunnon ja minäkuvan kehittymisen tai vaikka psykosomaattisten oireiden ilmeneminen voidaan johtaa neurologiaan (aivojen ja hermoston kehittyminen). Miten lapsuuden kokemukset vaikuttavat yksilölliseen hermorakenteeseen? Ovatko nämä muutokset pysyviä? Voitaisiinko tätä kautta ymmärtää paremmin sitä, missä määrin lapsuus ohjaa yksilön jollekin ladulle (mistä olisi myöhemmin vaikeaa enää päästä pois)

Ei liene sellaista pedagogia, joka vähättelisi lapsuuden kokemusten merkitystä. Toisaalta pedagogiikassa on pitkään korostettu enemmän kognitiivista kuin emotionaalista puolta. Poikkeuksiakin on, mutta ne ovat jääneet marginaaliin. Aleksader Neillin kasvatusideologia perustui pitkälti freudilaiseen ihmiskäsitykseen. Hän tosin otti siihen (varsinkin käsitykseen lasten seksuaalisuuden kehittymisestä) myöhemmin vähän etäisyyttä. Neill oli näet vakuuttunut, että monet aikuisuudessa ilmenevät persoonallisuuden ongelmat johtuivat lapsuudessa koetusta seksuaalisuuden tabusta. Neill muutti mielensä vasta vanhana miehenä, seurattuaan oman esikoisensa kehittymistä (tämä käy ilmi omaelämäkerrallisesta Reksi, reksi, koirankeksi -teoksesta). Neill toisteli moneen kertaan, että on parempi kasvattaa tasapainoisia ja onnellisia kadunlakaisijoita, kuin laajatietoisia mutta neuroottisia virkamiehiä.

Otan vielä toisen esimerkin. Sekin ns. "vaihtoehtopedagogiikan" alalta. Montessorin käsitys siitä, mitä lapset haluavat ja tarvitsevat poikkesi voimakkaasti Neillin ajatuksista. Periaate on, että lapset haluavat tehdä työtä, eivät leikkiä vapaasti. Leluja ei tarvita, jos lapsilla on järkevää tekemistä. He eivät kuitenkaan tee työtä "oikeasti", vaan sitä simuloidaan erilaisten välineiden avulla. Lapset pitävät siisteydestä, rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta... vai olikohan se Montessori itse. Okei, myönnän. Antamani kuva ei ole ihan tasapuolinen.

...jatkuu seuraavassa numerossa (kirjoitan seuraavaksi muistoista)

pieni pyöräilijä

2006-04-11T21:54:00.000+03:00

Pieni poikani oppi tänään ajamaan pyörällä. Liikkeellelähtöä ja jarruttamista pitää vielä harjoitella lisää, mutta voi sitä riemua! On ihanaa saada jakaa tällainen kokemus.

Olimme harjoitelleet ajamista yhdessä vähin erin monena päivänä. Sain huomata käytännössä, kuinka tärkeää oppimisprosessissa on se, ettei pidä liikaa kiirettä. Taidon edistyminen näytti tapahtuvan aina harjoituskertojen välissä - ei niinkään harjoittelun aikana. Harjoituskertojen pituutta rajoitti onneksi myös oma kuntoni; minunhan piti juosta pyörän perässä valmiina tukemaan horjahtelevaa pyöräilijää.

Tämä prosessi oli hyvin saman kaltainen kuin vaikeaa pianoläksyä opetellessa; kappale joka ei suju vielä illalla saattaa mennä jo paljon paremmin seuraavana aamuna. Liiallinen prässääminen vie ilon oppimisesta ja mukavakin juttu alkaa pian maistua puulta. Meidän opettajien on ehkä välillä vaikea malttaa mielemme ja antaa oppilaalle riittävästi aikaa uusien asioiden työstämiseen.

Telemakhos matkasaarnaajana

2006-04-05T10:43:00.000+03:00

Sain kutsun saapue erään toisen yliopiston koulutuspäiville puhujaksi. Nämä ovat usein hauskoja keikkoja, sillä on mukava tavata eri yliopistojen opettajankouluttajia. Saarnaan opiskelijavalinnoista. Olen tutkinut valintojamme eri näkökulmista jo vuosia ja päätynyt siihen, että:

Kilttien tyttöjen ongelma (se, että opettajankoulutukseen pääsee vain koulupärjääjiä) on suurimmaksi osaksi myytti. Yhä useampien opettajankoulutuslaitosten ongelmana on se, että emme saa tarpeeksi hyviä ylioppilaita (opetettavien aineiden perustiedot eivät riitä edes alaluokkien oppisisällöistä selviämiseen)
Koulumenestys tai menestyminen valintakokeissa ei näytä ennustavan kykyä suoriutua opettajankoulutuksesta (paitsi ääritapauksissa; kaikkein huonoimmat ja parhaat ylioppilaat erottuvat yleensä myös yliopistossa)
Toistaiseksi ei ole onnistuttu osoittamaan, että opettajan omalla koulumenestyksellä olisi jokin suhde siihen, miten hän suhtautuu erilaisiin oppijoihin (myytin mukaan menestyjät eivät ymmärrä oppimisvaikeuksien kanssa painiskelevia oppilaitaan)
Tuoreiden ylioppilaiden on vaikea päästä koulutukseen, sillä arvatenkin heidän on vaikea vakuuttaa raateja siitä, että tietävät millaista koulutyö on. Yleisen luulon mukaan raadit voitaisiin vakuuttaa ns. "veteraanipuheella", siis viittaamalla rankkoihin kokemuksiin koulumaailmasta. Tämä on puhdas arvaus, sillä en ole vielä tutkinut haastattelutilanteita.
Ulkomaisten tutkimusten mukaan valintaraadit valitsevat mielellään "itsensä kaltaisia" tai "ammattilaisen näköisiä" (stereotyyppinen ammattikuva) hakijoita. Eräiden tutkijoiden mukaan ihmisillä on "varma" käsitys siitä, miltä poliisi, lentäjä, lääkäri, tiedemies, sotilas tai opettaja näyttää - millainen heidän habituksensa on. Tämä ennakkokäsitys saattaa vaikuttaa paljonkin sellaisissakin haastattelutilanteissa, joissa ei oikeasti pitäisi arvioida hakijan persoonallisuutta tai ulkomuotoa.

Tämä tällä erää. Pakkaan laukkuni ja lähden vaeltamaan kohti tiedon temppeliä.