Kun tässä blogissa on ollut puhetta tutkielman ohjausesta, nousi mieleeni eräs kokemus omalta opiskeluajaltani. Osallistuin historian jatkokoulutusseminaariin aktiivisesti heti perustutkinnon suoritettuani. Tuossa seminaarissa oli avoin ja kannustava ilmapiiri, jossa meidän annettiin haihatella erilaisten outojen, perinteiselle historiankirjoitukselle vieraiden aiheiden parissa. Minä olin kiinnostunut lasten tavasta ymmärtää historiallista muutosta. Pohdin sitä, hahmottuuko historia lasten mielissä kertomuksina, tarinanpätkinä, mitkä nivoutuvat sitten jollakin tavoin historian "aikajanalle". Narratiivisuus ja koko ajatus metahistoriasta olivat vasta vähitellen valtaamassa alaa suomalaisessa (1970-luvulla) paikoilleen kivettyneessä historianfilosofisessa keskustelussa.
No niin. Tein aika lapsellisen työpaperin ja matkasin sen kanssa Ouluun historianpäiville, jossa jouduin esittelemään sitä prof. M:n silmien alla. Paikalla ei ollut ketään oman laitokseni opettajaa, ja M. otti repiäkseen paperini koko yleisön edessä. Siinä ei ollut mitään hyvää. Olin erehtynyt kaikessa. M. käytti arvovaltaansa naurattaakseen yleisöään, joka koostui lähinnä hänen ystävistään ja oppilaistaan. Luulen, että sain samalla kantaa myös hänen kaunansa oppiainettani kohtaan - sitä en tosin silloin vielä tiennyt.
Tilanne oli kamala, vaikka en pidäkään itseäni kovin herkkänahkaisena. Aina kun yritin argumentoida jotakin asiani puolesta, veti hän keskustelun parhaiten tuntemaansa alaan, saksalaiseen 1800-luvun filosofiaan. Siihen en tietenkään pystynyt vastaamaan. Koetin vain kiitellä hyvistä ja mielenkiintoisista huomioista. Se ei riittänyt. Minut piti nolata. Kognitiotiedettä ja kirjallisuudentutkimusta yhdistävä näkökulmani oli paitsi väärä, myös kerettiläinen. Kritiikki sinänsä oli varmaan aiheellista; paperini oli sekava ja heikosti argumentoitu. Olen huomannut, että vasta viime aikoina suomalaiset historioitsijat ovat kiinnostuneet ajan kokemisesta. Nykyisin tämä aihe lienee "sallittu" myös Oulussa.
Kun pääsin viimein pois seminaarihuoneesta lähdin vaeltamaan kaupungille. En tuntenut ketään ja muilla jatko-opiskelijoilla tuntui olevan omat pienet piirinsä. Menin hotelliin ja soitin kotiin, en niinkään purkaakseni mieltäni, vaan tiedustelleekseni kuulumisia.
Äitini oli jo silloin maannut pitkään sairaalassa. Hän kärsi aivoihin edenneestä melanoomasta ja häilyi elämän ja kuoleman välillä. Sairauden hoito oli lopetettu ja saattohoito aloitettu. Joku ehkä kysyy, miten pystyin lähtemään tuollaisessa tilanteessa. Melanooma ei yleensä vie äkkiä. Olin ollut saapuvilla jo kuukausia. Kävimme isäni ja sisareni kanssa sairaalassa päivittäin. Joku jäi aina pienen Heikki-veljen kanssa silloin kotiin. Koetimme pitää hänen elämänsä jotenkin siedettävänä. Olimme tietenkin pohtineet pitkään, uskallanko lähteä Ouluun tällaisessa tilanteessa. Päädyimme siihen, että menen - olihan minulla mahdollisuus saada lisuriani varten hyviä neuvoja. Tulos oli kuitenkin, että työni revittiin. Muistan vieläkin sen ahdistuksen, jota tunsin odottaessani kotiin pääsyä tuolta surkealta retkeltä.
Mitä sitten tapahtui? Äiti kuoli muutamaa viikkoa myöhemmin. Olin silloin hänen vierellään. Kun murhe ja väsymys alkoivat hellittää, vaihdoin lisurini aiheen sellaiseksi, jossa voin päihittää kenet hyvänsä vastaanväittäjän. Sen jälkeen minulla ei ollut mitään vaikeuksia selvitä "tiedeyhteisön edessä" tapahtuvasta koettelusta. Kirjoitin väitöskirjani professori M. mielessäni. Kaivoin esiin sellaisen materiaalin, jota muut eivät tunne. Väitöskirjani arvioitiin eximian arvoiseksi.
Sanotaan, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Minä olisin kyllä mielelläni helpomman reitin oppia tieteellistä argumentointia. Katkeruudesta ja itsesyytöksistä kesti parantua sangen pitkän aikaa.
Ehkäpä näistä syistä eläydyn joskus vähän liiankin herkästi omien ohjattavieni ongelmiin. Voitte arvata, että minun ryhmässäni saa selittää tekemättömiä töitä perhesyillä. Toisaalta pienet, ohimenevät murheet, kuten kiire ja stressi, saattavat tuntua minusta joskus hyvinkin turhanpäiväisiltä ongelmilta.
1 kommentti:
Kiitos sanoistasi, Ritamaestra.
Omaa elämäänsä on vaikea arvioida, kun ei tiedä millainen itsestä olisi tullut, jos asiat olisivat menneet toisin. Joskus olisi helpompi ajatella, että kaiken on täytynyt tapahtua juuri tällä tavalla. En kuitenkaan haluisi olla sellainen fatalisti. Haluaisin uskoa mielummin Snellmania, joka toteaa pedagogiikan luentojensa alussa: "Ihminen on sitä, miksi hän itsensä tekee: siinä on ensimmäinen lähtökohta. Kukaan ei ole muuta kuin mitä hän haluaa olla. Muutoin ei ole mitään vastuuta eikä syyllisyyttä..." Hän tosin kirjoittaa tämän lauseen jälkeen, että: "Kenenkään ei pitäisi tahtoa olla muuta kuin mitä hänen pitää olla". Sekavaako?
Olet mielestäni todellakin asian ytimessä siinä, mitä sanot kritiikinsiedosta. Tätä seikkaa on tosin pohdittava myös itse. Miten itse suhtaudun saamaani kritiikkiin? Asetunko heti puolustuskannalle kuuntelematta, mitä toisella on sanottavaa? Opettaja, joka sietää opiskelijoiden vastalauseita, altistaa itsensä niille. Jotkut eivät ota kritiikkiä vastaan ollenkaan, tai eivät halua olla tietoisia siitä.
Lähetä kommentti